Tein tänä aamuna negatiivisen raskaustestin.
Kaavinnan jälkeen ohjeena on tehdä 3-4 viikkoa toimenpiteen jälkeen raskaustesti, jotta voidaan varmistua siitä, että keskenmeno on ohi ja kaikki raskausmateriaali on poistunut kohdusta. Odotin siis negatiivista tulosta ja olen tyytyväinen, että tasan kolme viikkoa kaavinnan jälkeen vauvaprojekti #2 on lopullisesti ohi.
Se ei poista sitä tuskaa, että ainahan sitä toivoo tekevänsä raskaustestin toisenlaisissa tunnelmissa. Haluaisin olla raskaana, mutta samalla huomaan, että kivuliain suru keskenmenneestä raskaudesta alkaa taittua. Pystyn ajattelemaan asiaa jo rationaalisemmin, pystyn hetkittäin iloitsemaan siitä, että niin moni asia elämässäni on kuitenkin hyvin ja ennen kaikkea näen jo huomispäivää pidemmälle.
Toisen keskenmenon sijaan minusta tuntuu, että suren ja pelkään tulevaa. Niin typerääkin kuin on murehtia asioita, joita ei ole vielä tapahtunut (käsi pystyyn, kuinka moni meistä EI KOSKAAN murehdi asioita, jotka vasta voivat tapahtua??), selaan tilastoja ja panikoin sitä, mikä meitä voi odottaa. On karu fakta, että siinä missä tavallisen raskauden keskenmenoriski on noin 12-15%, kahden keskenmenon jälkeen kolmannen keskenmenon riski on jo 20-40% ja raskauden onnistumisen todenäköisyys on huonompi, jos takana ei ole onnistuneita raskauksia. Nyt joku sanoo, että meillä on kuitenki 60-80% mahdollisuus saada lapsi syliin saakka - kyllä, mutta toisaalta prosentit olivat paljon paremmat kahdella aiemmalla kerralla ja huonosti kävi.
Huomaan siis suhtautuvani mahdollisiin tuleviin raskauksiin entistä pessimistisemmin. Pelkään myös ensi viikolla odottavaa lääkärikäyntiä: entä jos tutkimuksia ei aloiteta, entä jos tutkitaan ja saamme huonoja uutisia, entä jos meissä ei olekaan mitään vikaa ja meitä ei voida auttaa? Entä jos en enää ikinä tule raskaaksi, entä jos saan kymmenen keskenmenoa enkä yhtään tervettä lasta? Entä jos kymmenen vuoden päästä joudumme toteamaan, että lapsettomiksi jäätiin? Turhahan näitä on pohtia, mutta pelko on todellinen enkä tiedä, miten ajatukset kääntäisi off-asentoon tai edes harhauttaisi hetkeksi jollekin toiselle radalle.
Vaikka olo tällä hetkellä on allaolevan kuvan mukainen, nappaanpa kuitenkin aviomiehen matkaan ja pyrähdän huomenna muutaman päivän kaupunkilomalle. Jos uusissa ympyröissä vaikka hetken keskittyisimme toisiimme, tässä avioliitossa alkaa tuo lapsettomuus pyöriä kolmannen pyörän lailla vähän liikaa nurkissa.
Kaavinnan jälkeen ohjeena on tehdä 3-4 viikkoa toimenpiteen jälkeen raskaustesti, jotta voidaan varmistua siitä, että keskenmeno on ohi ja kaikki raskausmateriaali on poistunut kohdusta. Odotin siis negatiivista tulosta ja olen tyytyväinen, että tasan kolme viikkoa kaavinnan jälkeen vauvaprojekti #2 on lopullisesti ohi.
Se ei poista sitä tuskaa, että ainahan sitä toivoo tekevänsä raskaustestin toisenlaisissa tunnelmissa. Haluaisin olla raskaana, mutta samalla huomaan, että kivuliain suru keskenmenneestä raskaudesta alkaa taittua. Pystyn ajattelemaan asiaa jo rationaalisemmin, pystyn hetkittäin iloitsemaan siitä, että niin moni asia elämässäni on kuitenkin hyvin ja ennen kaikkea näen jo huomispäivää pidemmälle.
Toisen keskenmenon sijaan minusta tuntuu, että suren ja pelkään tulevaa. Niin typerääkin kuin on murehtia asioita, joita ei ole vielä tapahtunut (käsi pystyyn, kuinka moni meistä EI KOSKAAN murehdi asioita, jotka vasta voivat tapahtua??), selaan tilastoja ja panikoin sitä, mikä meitä voi odottaa. On karu fakta, että siinä missä tavallisen raskauden keskenmenoriski on noin 12-15%, kahden keskenmenon jälkeen kolmannen keskenmenon riski on jo 20-40% ja raskauden onnistumisen todenäköisyys on huonompi, jos takana ei ole onnistuneita raskauksia. Nyt joku sanoo, että meillä on kuitenki 60-80% mahdollisuus saada lapsi syliin saakka - kyllä, mutta toisaalta prosentit olivat paljon paremmat kahdella aiemmalla kerralla ja huonosti kävi.
Huomaan siis suhtautuvani mahdollisiin tuleviin raskauksiin entistä pessimistisemmin. Pelkään myös ensi viikolla odottavaa lääkärikäyntiä: entä jos tutkimuksia ei aloiteta, entä jos tutkitaan ja saamme huonoja uutisia, entä jos meissä ei olekaan mitään vikaa ja meitä ei voida auttaa? Entä jos en enää ikinä tule raskaaksi, entä jos saan kymmenen keskenmenoa enkä yhtään tervettä lasta? Entä jos kymmenen vuoden päästä joudumme toteamaan, että lapsettomiksi jäätiin? Turhahan näitä on pohtia, mutta pelko on todellinen enkä tiedä, miten ajatukset kääntäisi off-asentoon tai edes harhauttaisi hetkeksi jollekin toiselle radalle.
Vaikka olo tällä hetkellä on allaolevan kuvan mukainen, nappaanpa kuitenkin aviomiehen matkaan ja pyrähdän huomenna muutaman päivän kaupunkilomalle. Jos uusissa ympyröissä vaikka hetken keskittyisimme toisiimme, tässä avioliitossa alkaa tuo lapsettomuus pyöriä kolmannen pyörän lailla vähän liikaa nurkissa.
Mä muistan tuon fiiliksen ja nuo pelot ihan tosi hyvin. Muistan kun yritin sopertaa lääkäreille ja hoitohenkilökunnalle, että vika on varmaan minussa kun aina samoilla viikoilla menee kesken - no, nehän olivat aivan erilaiset keskenmenot, mutta kaikki hoitajat näyttivät siltä, etteivät edes ymmärrä kysymystä.
VastaaPoistaJa tuo kaavinnan jälkeinen testi on kyllä ihan oma lukunsa, kun samalla sekä pelkää että toivoo plussaa. (Jos oiskin tullut jo raskaaksi? Voisko olla sitä?)
No, mutta hitto. Ei mulla ole oikein mitään millä ihan oikeasti voisin sua lohduttaa - paitsi uskoni siihen, että asiat menee hyvin. Sekin kyllä voi olla ärsyttävää, muistelen.
Toivottavasti sentään loma oli hyvä!
On paljon helpompi ottaa vastaan sellaisen ihmisen luottamus asioiden järjestymiseen, jolla on itse samanlaisia kokemuksia taustalla kuin esim ystävän joka tuli raskaaksi heti ja jolla meni kaikki hyvin. Joten kiitos tsempeistä! Tällä hetkellä saan kamalasti voimaa vaikeuksien kautta voittoon -tarinoista mutta niitä löytyy lähipiiristä vähän joten ajattelinkin seuraavaksi kirjoittaa siitä, mitä sanoa keskenmenon saaneelle, jos itse ei ole minkäänlaista käsitystä asiasta. Varma keino saada (kaveri)lukijat ärsyyntymään. ;)
VastaaPoistaJa kyllä, loma oli hyvä ja tuli tarpeeseen!