Kaikki ovat raskaana. Aivan kaikki, jopa ne lapsettomat.
En haluaisi kuulostaa katkeralta ämmältä, mutta kuulostan nyt kuitenkin. On ihanaa, että blogimaailmassa niin moni on plussannut viimeisen puolen vuoden aikana - jopa viimeisen viikon aikana! - ja toivon aidosti pelkkää hyvää kaikille pitkään raskautta odottaneille.
Samalla se kuitenkin muistuttaa minua, että en ole immuuni millekään: se mikä tuntui olevan kivuliasta ja totta oikeassa maailmassa oli toista täällä. Lapsettomuusblogeista olen saanut voimaa, vertaistukea, uskoa ja luottoa siihen, että en ole yksin ja että lapsettomuudesta huolimatta hengissä voi selvitä. Nyt tuntuu, että lapsettomuusblogit muuttuvat yksi kerrallaan odotusblogeiksi. Eikä siinä edelleenkään mitään, niinhän sen on mentävä, se on vain todiste siitä, että lapsettomuushoidot todella toimivat.
Mutta minä en pääse pakoon enää mihinkään. En yhtään mihinkään. Töissä odottavat vauvamahat, vapaalla odottavat ystävien raskausuutiset, face pursuaa vaunu- ja vatsakuvia ja nyt kohtalotoverit eli vaikeuksia lapsen saamisessa kohdanneet raskautuvat. Minulla ei ole kohtaan enää yhtään ystävää, ei ketään (muuta kuin mies), jos alan välttelemään sekä todellista että virtuaalimaailmaa. Tunnen katkeruutta siitä, että onnelliset loput odottavat toisia, plussat testeissä kantavat oikeiksi raskauksiksi, ultrakuviksi, synnytyksiksi ja lopulta pieniksi tuhiseviksi nyyteiksi kotona. Minä olen yksin se, joka saa hiljenneitä sykkeitä, laskeneita raskaushormoneja, verenvuotoa, kaavintoja, toistuvia sairaalareissuja ja kyyneleitä, jotka eivät koskaan lopu.
Mitä yritän sanoa? Elämä tuntuu tällä hetkellä niin raskaalta. Kaikki muut toteuttavat unelmiaan, iloitsevat plussasta testissä. Minä olen väliinputoaja, plussasta se piina vasta alkaa. En kunnolla lapseton, mutta en todellakaan myöskään äiti. Eikä tässä huushollissa ole positiivisia raskaustestejä viime aikoina näkynyt.
Viime viikonloppu meni itkiessä ja riidellessä. Välillä tuntuu, että tästä elämästä ei tule mitään, jos en saa lasta. Äitikerhoon tuntuu olevan mahdotonta päästä ja yhä useammin tuntuu siltä, että tekisi mieli lopettaa koko leikki kesken. Adoptio pyörii mielessä lähes päivittäin. Olisi niin paljon helpompi sanoa, että kyllä me kokeiltiin - ihan tosissaan yritettiin - mutta elämä löi turpiin sata-nolla niin monta kertaa, että ei tästä enää mitään tule. Mennä eteenpäin. Mutta oman lapsen haaveesta on niin vaikea päästää irti. Pelkään, että mies kohta kyllästyy tähän surumöykkyyn, jota joutuu vaimokseen kutsumaan.
Tekisi mieli muuttaa Balille joogaamaan. Unohtaa, että koskaan tässä maailmassa elikään. Repiä itsensä täysin irti siitä elämästä, jossa vauvankokoinen aukko kasvaa joka päivä suuremmaksi.
Itkuja varten on ihmisen silmät. Se on tullut taas viime päivinä todistettua.
En haluaisi kuulostaa katkeralta ämmältä, mutta kuulostan nyt kuitenkin. On ihanaa, että blogimaailmassa niin moni on plussannut viimeisen puolen vuoden aikana - jopa viimeisen viikon aikana! - ja toivon aidosti pelkkää hyvää kaikille pitkään raskautta odottaneille.
Samalla se kuitenkin muistuttaa minua, että en ole immuuni millekään: se mikä tuntui olevan kivuliasta ja totta oikeassa maailmassa oli toista täällä. Lapsettomuusblogeista olen saanut voimaa, vertaistukea, uskoa ja luottoa siihen, että en ole yksin ja että lapsettomuudesta huolimatta hengissä voi selvitä. Nyt tuntuu, että lapsettomuusblogit muuttuvat yksi kerrallaan odotusblogeiksi. Eikä siinä edelleenkään mitään, niinhän sen on mentävä, se on vain todiste siitä, että lapsettomuushoidot todella toimivat.
Mutta minä en pääse pakoon enää mihinkään. En yhtään mihinkään. Töissä odottavat vauvamahat, vapaalla odottavat ystävien raskausuutiset, face pursuaa vaunu- ja vatsakuvia ja nyt kohtalotoverit eli vaikeuksia lapsen saamisessa kohdanneet raskautuvat. Minulla ei ole kohtaan enää yhtään ystävää, ei ketään (muuta kuin mies), jos alan välttelemään sekä todellista että virtuaalimaailmaa. Tunnen katkeruutta siitä, että onnelliset loput odottavat toisia, plussat testeissä kantavat oikeiksi raskauksiksi, ultrakuviksi, synnytyksiksi ja lopulta pieniksi tuhiseviksi nyyteiksi kotona. Minä olen yksin se, joka saa hiljenneitä sykkeitä, laskeneita raskaushormoneja, verenvuotoa, kaavintoja, toistuvia sairaalareissuja ja kyyneleitä, jotka eivät koskaan lopu.
Mitä yritän sanoa? Elämä tuntuu tällä hetkellä niin raskaalta. Kaikki muut toteuttavat unelmiaan, iloitsevat plussasta testissä. Minä olen väliinputoaja, plussasta se piina vasta alkaa. En kunnolla lapseton, mutta en todellakaan myöskään äiti. Eikä tässä huushollissa ole positiivisia raskaustestejä viime aikoina näkynyt.
Viime viikonloppu meni itkiessä ja riidellessä. Välillä tuntuu, että tästä elämästä ei tule mitään, jos en saa lasta. Äitikerhoon tuntuu olevan mahdotonta päästä ja yhä useammin tuntuu siltä, että tekisi mieli lopettaa koko leikki kesken. Adoptio pyörii mielessä lähes päivittäin. Olisi niin paljon helpompi sanoa, että kyllä me kokeiltiin - ihan tosissaan yritettiin - mutta elämä löi turpiin sata-nolla niin monta kertaa, että ei tästä enää mitään tule. Mennä eteenpäin. Mutta oman lapsen haaveesta on niin vaikea päästää irti. Pelkään, että mies kohta kyllästyy tähän surumöykkyyn, jota joutuu vaimokseen kutsumaan.
Tekisi mieli muuttaa Balille joogaamaan. Unohtaa, että koskaan tässä maailmassa elikään. Repiä itsensä täysin irti siitä elämästä, jossa vauvankokoinen aukko kasvaa joka päivä suuremmaksi.
Itkuja varten on ihmisen silmät. Se on tullut taas viime päivinä todistettua.
Tiedätkö niin tuttuja ajatuksia. Mulla oli kesällä tosi vaikeeta lukee blogeja koska tuntu tuntu että ne joita oon tän viiden vuoden aikana kun ite on seurannut nii kaikki on jo yhden tai kahden lapsen äitejä tai parhaillaan raskaana. Ja sitten tulee uusia blogeja joita aloin seurata mutta nekin plussas ekasta hoidosta. Voi sitä katkeruuden määrää ! Ja tosiaan vertaistuki oli silloin kaukana ja välttelin blogien lukemista.
VastaaPoistaEn tiedä mitä yritän sanoa. Ehkä sitä että saat olla katkera ämmä tai ihan mitä vaan ja kaikki ne pahatkin tunteet on sallittuja <3
Ymmärrän sua täysin ! <3
Mä arvasin, että sä Noora jos joku ymmärrät ja siksi uskalsinkin kirjoittaa suht suoraan ja ottaa sen riskin että menetän kaikki lukijat. :D Joten kiitos. <3
PoistaVoi kuule jos tommosen takia menetät lukijat ni on kyllä niiltä itseltään pois ! Mun mielestä on vaa hieno että uskaltaa niitä rehellisiä ajatuksia kirjottaa julki. ei tää lapsettomuus muutenkaan mitää kaunista oo :/ <3
PoistaVoima halit sinne ! <3
Täältä löytyy ymmärrystä myös, vaikka olenkin juuri nyt onnen potkima. Monen vuoden lapsettomuus- ja blogitaipaleen aikana olen todistanut monta plussa-aaltoa, ja jäänyt paitsi niistä. Tunne on kauhea. Onko se sitten onneksi tai onnettomuudeksi, uusia blogeja tulee ja vanhat edelleen lapsettomat jatkavat yrittämistä. Et sinä ole yksin vaikka nyt juuri siltä tuntuu. Onneksi se on vain tunne ja sekin menee ohi. Vielä tulee sekin aalto, jonka kyytiin sinä pääset, on vain uskottava, pelättävä ja jatkettava eteenpäin, pää etukenossa kohti uusia pettymyksiä :)
VastaaPoistaSe on juuri näin, kiitos Helmi. <3 PS. Onneksi teillä oli dramaattisista käänteistä huolimatta kaikki kunnossa!
PoistaAina itsestä tuntuu, että juuri me emme voi onnistua ja juuri meille käy huonosti. Se on ihan inhimillinen olotila rankkojen kokemusten jälkeen. Mutta Alana, yleensä elämä myös antaa... En tiedä lohduttaako tämä ollenkaan (ei varmaan juuri silloin, kun on synkkä vaihe) mutta jotenkin on vaan vahva tunne, että vielä tulee teidän vuoronne. Sitä teille toivon ja jatkan hiljaista blogien seuraamistani täällä jossain päin Suomea, niin kuin monet muut, peilaten omaa elämää ja omia tunteita teidän kokemuksiin, jotka niitä jaatte. Usko pois, et ole yksin noiden ajatusten kanssa, tuttuja ovat, ah niin tuttuja.
VastaaPoistaRiia
Kiitos Riia ihanasta kommentista, tuli ihan kyyneleet silmiin tätä lukiessa. <3 Lapsettomuus ja keskenmenot saavat naisen kääntymään sisään päin ja surun nielaistessa on vaikea uskoa, että elämä voi myös näyttää hyvät puolensa. Juuri tästä syystä kirjoitan: tarjotakseni vertaistukea mutta myös saadakseni perspektiiviä omaan tuskaan. Suuri kiitos ihanasta kommentista! <3
PoistaTuli itku silmään, kun tätä luin. Vaikka meillä on hieman eri tilanne lapsettomuuden suhteen, niin tunteet ovat hyvin tuttuja :( Minustakin tällä hetkellä tuntuu, että suurin osa niistä blogeista, joita olen ruvennut seuraamaan, on muuttunut raskausblogeiksi, ja se kirpaisee. Tulee melkein hylätty olo... jos ymmärrät mitä tarkoitan :) Loppupeleissä bloggaaminen kuitenkin on antanut minulle hirveän paljon, ja on ihanaa, kun enemmän tai vähemmän pitkiä aikoja lapsettomuudesta kärsineet vihdoinkin tulevat raskaaksi. Se antaa toivoa itsellekin, vaikka ensimmäinen tunne onkin usein, että miksi kaikki muut mutta en minä?
VastaaPoistaJuuri tätä yritin sanoa! Olo on hyvin ristiriitainen. Toisten onnistumiset vahvistavat aina hetkellisesti sitä omaa surua mutta toisaalta aaltoliikettä tämä lapsettomuuden kanssa eläminen on muutenkin. Joten se pitää oppia hyväksymään osaksi elämää, toivottavasti vain väliaikaiseksi sellaiseksi. Jospa seuraava onnistumisten aalto odottaa sitten meitä? ;)
PoistaSitten täällä iloitaan tippa linssissä teidän onnistumista samoin kuin vaikka Nooran ja Mikon nyt. :) Vaikkei tunneta. Ihmeellinen elämä.
PoistaRiia
Löysin juuri blogiisi ja tämä teksti oli ihan kuin minun suusta.. täällä aloitettu yritys 5/2011. kaksi keskenmenoa takana.. 5/2014 viikolla 6+5 ja 10/2014 viikolla 12+6... Olen katkera ämmä aina välillä. Saan sitä olla ja sinäkin saat. Kyyneleet tuli silmiin tätä lukiessa. Onnen potkuja sinne ja paljon, paljon voimia.<3 Et todellakaan ole yksin, vaikka ihan varmasti siltä tuntuu. Me lapsettomat ymmärrämme toisiamme, kukaan muu ei voi ymmärtää meitä. Ihana oli lukea, että en ole kuitenkaan ainoa joka on katkera välillä... Täälläkin on menetetty toivo, oikeastaan jo aikoja sitten. toisesta keskenmenosta on nyt vuosi, enkä ole päässyt siitä yli. Tuntuu, etten varmaan koskaan pääse. Tyhjä syli tuntuu kamalalta. Saanko koskaan pitää sylissäni omaa lasta? Tuskin. Kun ei ole voimia hoitoon mennä, ei pysty enää kohtaamaan pettymyksiä. Kyyneleitä on vuodatettu jo ihan liikaa. Ystävät on jäänyt jo kauan sitten, kun ei ole ollut voimia pitää suhteita yllä. raastava tuska syvällä sisällä, yritetty pitää kaikilta piilossa. Muutamalle olen avautunut, mutta ei ole kiinnostusta ja ymmärrystä löytynyt. Koitetaan jaksaa, sinä ja minä.
VastaaPoista-T
-
Voi että, kiitos ihanasta kommentista. <3 Aloitin viime tammikuussa tämän blogin juuri siksi, että olen kaveripiirissäni ainoa keskenmenoja saanut (en ole kenenkään kuullut saaneen edes sitä YHTÄ) ja ymmärrän täysin tuon tunteen, kun on ulkopuolinen ja toisille avautumista ei tunnu olevan enää mitään hyötyä. Keskenmenot ovat jotain aivan kamalaa - välillä olen sanonutkin että ottaisin mieluummin sen ns tavallisen lapsettomuuden eli ongelmat raskaaksi tulemisessa koska silloin olisi edes mahdollisuus mennä hoitoihin ja saada niistä apua. Toisaalta teillä on vasta kaksi keskenmenoa takana ja kolme perättäistä tulee vain 1 prosentille, joten jospa teillä kolmas kerta onnistuu! Voimia. <3
Poista