Ei mitään uutta vauvarintamalta.
Viimeinen viikko ennen laskettua aikaa alkoi eilen (tänään siis rv 39+1) ja yhtä aikaa kun olen maailman kiitollisin siitä, että olemme päässeet tänne saakka ja tiedän, että vauva on sylissä hyvinkin pian, ahdistus kasvaa päivä päivältä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä vauva ei synny koskaan. Tiesin, että odotus käy loppua kohden raskaammaksi fyysisesti ja eritoten henkisesti, mutta aina tähän viikkoon saakka jaksoin olla positiivisella mielellä. Vaikka laskettuun aikaan on vielä se kuusi päivää, pelko siitä, että kroppani ei jälleen kerran osaa toimia niin kuin pitäisi eli käynnistää synnytystä itse hiipii mieleen lähes päivittäin. Kaikki sanovat, että vauva voi alkaa syntyä ihan yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroituksia, mutta itsestä koko syntymä tuntuu jo ihan utopistiselta. Alkaa tuntua lähes varmalta, että joudumme käynnistykseen ja koska tiedän siihenkin liittyvät riskit, pelkään, että tämäkin kerta menee sen kaikkein vaikeimman kautta. Välillä kaduttaa, etten lähtenyt pelkopolilla ajamaan suunniteltua sektiota, jos päädymme kiireelliseen sektioon rv 42+ epäonnistuneiden käynnistymisyritysten takia joka tapauksessa.
Tiedän, miten naurettavaa on olla katkera, kun on päässyt tänne saakka. Mutta en voi olla tuntematta kateuden pistosta, kun kuulen ihmisistä, jotka eivät pelkästään tulleet raskaaksi helposti vaan jotka eivät saaneet yhtä ainoaa keskenmenoa ja saivat synnyttää vauvan ilman viimeisten viikon piinapäiviä viikolla 38. Sen sijaan minä istun kotona ilman supistuksia tai muitakaan merkkejä käynnistyvästä synnytyksestä ja samalla pelkään kohtukuolemaa, synnytyksen käynnistämiseen päätymistä, komplikaatioita ja kaikkea sitä, mikä vielä näillä kalkkiviivoilla voi mennä pieleen. Haluaisin vauvan jo syliin ja tiedän, että matka sinne voi olla vielä ei pelkästään pitkä mutta myös äärimmäisen uuvuttava ja kivulias.
Pitäisi jaksaa olla positiivinen, mutta kun vatsa painaa sata kiloa, pohkeet ovat turvonneet lähes muodottomiksi ja pelko myllää mielessä, tekisi koko ajan mieli tarttua puhelimeen ja soittaa Kättärille, että eikö tätä vauvaa nyt vain saataisi ulos minusta. Maanantaista lähtien olo on ollut nuutunut, unettomuus vaivaa, närästys on pahempaa kuin koskaan aiemmin ja joka paikkaa särkee. Valivali ja niin edespäin, mutta olisin toivonut hieman helpompaa loppua henkisesti raskaan odotuksen jälkeen. Viikonlopuksi luvattu helleaalto oikein kruunaa tämän viikon tunnelmat!
Samalla tiedän, että jos kaikki vain menee hyvin loppuun saakka, kun vihdoin saan oman pojan syliin, kaikki tuska ja pelko unohtuvat ja se on näiden viimeisten kärsittyjen viikkojen arvoista. Nyt pitää vain jaksaa odottaa ensi viikon tiistain pelkopolikäyntiin saakka, jolloin toivottavasti saamme päivämäärän käynnistykselle ja tiedän, että loppu häämöttää jo.
Sitä ennen toki toivotaan, että lähtisin synnyttämään vaikka ensi yönä. Kovin realistiselta se ei vain tällä hetkellä tunnu.
Viimeinen viikko ennen laskettua aikaa alkoi eilen (tänään siis rv 39+1) ja yhtä aikaa kun olen maailman kiitollisin siitä, että olemme päässeet tänne saakka ja tiedän, että vauva on sylissä hyvinkin pian, ahdistus kasvaa päivä päivältä.
Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä vauva ei synny koskaan. Tiesin, että odotus käy loppua kohden raskaammaksi fyysisesti ja eritoten henkisesti, mutta aina tähän viikkoon saakka jaksoin olla positiivisella mielellä. Vaikka laskettuun aikaan on vielä se kuusi päivää, pelko siitä, että kroppani ei jälleen kerran osaa toimia niin kuin pitäisi eli käynnistää synnytystä itse hiipii mieleen lähes päivittäin. Kaikki sanovat, että vauva voi alkaa syntyä ihan yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroituksia, mutta itsestä koko syntymä tuntuu jo ihan utopistiselta. Alkaa tuntua lähes varmalta, että joudumme käynnistykseen ja koska tiedän siihenkin liittyvät riskit, pelkään, että tämäkin kerta menee sen kaikkein vaikeimman kautta. Välillä kaduttaa, etten lähtenyt pelkopolilla ajamaan suunniteltua sektiota, jos päädymme kiireelliseen sektioon rv 42+ epäonnistuneiden käynnistymisyritysten takia joka tapauksessa.
Tiedän, miten naurettavaa on olla katkera, kun on päässyt tänne saakka. Mutta en voi olla tuntematta kateuden pistosta, kun kuulen ihmisistä, jotka eivät pelkästään tulleet raskaaksi helposti vaan jotka eivät saaneet yhtä ainoaa keskenmenoa ja saivat synnyttää vauvan ilman viimeisten viikon piinapäiviä viikolla 38. Sen sijaan minä istun kotona ilman supistuksia tai muitakaan merkkejä käynnistyvästä synnytyksestä ja samalla pelkään kohtukuolemaa, synnytyksen käynnistämiseen päätymistä, komplikaatioita ja kaikkea sitä, mikä vielä näillä kalkkiviivoilla voi mennä pieleen. Haluaisin vauvan jo syliin ja tiedän, että matka sinne voi olla vielä ei pelkästään pitkä mutta myös äärimmäisen uuvuttava ja kivulias.
Pitäisi jaksaa olla positiivinen, mutta kun vatsa painaa sata kiloa, pohkeet ovat turvonneet lähes muodottomiksi ja pelko myllää mielessä, tekisi koko ajan mieli tarttua puhelimeen ja soittaa Kättärille, että eikö tätä vauvaa nyt vain saataisi ulos minusta. Maanantaista lähtien olo on ollut nuutunut, unettomuus vaivaa, närästys on pahempaa kuin koskaan aiemmin ja joka paikkaa särkee. Valivali ja niin edespäin, mutta olisin toivonut hieman helpompaa loppua henkisesti raskaan odotuksen jälkeen. Viikonlopuksi luvattu helleaalto oikein kruunaa tämän viikon tunnelmat!
Samalla tiedän, että jos kaikki vain menee hyvin loppuun saakka, kun vihdoin saan oman pojan syliin, kaikki tuska ja pelko unohtuvat ja se on näiden viimeisten kärsittyjen viikkojen arvoista. Nyt pitää vain jaksaa odottaa ensi viikon tiistain pelkopolikäyntiin saakka, jolloin toivottavasti saamme päivämäärän käynnistykselle ja tiedän, että loppu häämöttää jo.
Sitä ennen toki toivotaan, että lähtisin synnyttämään vaikka ensi yönä. Kovin realistiselta se ei vain tällä hetkellä tunnu.
Mää muistan nuo samat fiilikset loppuraskaudesta. Kuinka katkera olin niille joiden kroppa toimii jopa niin hyvin että ulkoistaa lapsen inhimmilliseen aikaan pois sinusta. Ja kuinka pelkäsin sitä käynnistykseen joutumista. Mä oon ennenki sulle kertonu tarinani, mut 42+0 oli käynnistys ja synnytys päätti käynnistyä spontaanisti 7h ennen käynnistysaikaa. Vauva syntyi 42+1. Ja nyt muutama kk synnytyksestä sitä miettii et mikä siin nyt oli niin hirveää. Mutta oli se silloin aivan kauheaa.. se unettomuus, kivut ja henkinen prässi:/ Isosti tsemppiä loppuaikaan <3
VastaaPoistaKiitos. <3 Uskon, että muutaman kuukauden kuluttua mietin juuri niin - että mitä kamalaa muutamassa viikossa oli mutta tällä hetkellä kun aika matelee ja haluaisi vain päästä hoitamaan vauvaa ja olo on fyysisesti tukalampi päivä päivältä, synnytys tuntuu olevan valovuosien päässä. Kiitos siis ymmärryksestä!
PoistaMulla ihan samat fiilikset loppuraskaudessa ja olin ihan varma et yliajalle menee kun ei ollut mitään varoittavia supistuksia tai mitään muita merkkejä mut niin vaan 40+0 neljältä aamuyöllä alkoi enemmän tai vähemmän säännölliset supistukset jotka päättyi vauvan syntymään. Toisellakaan kerralla ei ollut mitään vääriä hälytyksiä tai ennakoivia supistuksia (paitsi niitä kivuttomia) ja synnytys alkoi 40+1. Raskauden viimeiset 3 viikkoa tuntuu yhtä pitkältä ajalta kun koko jo kulunut 9kk, ainakin mulla. Tsemppiä, toivon että pääset synnyttämään pian :)
VastaaPoistaKiitos tsempeistä, tää heinäkuu on tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi eikä olla vielä edes lasketussa ajassa... Epävarmuus synnytyksen käynnistymisestä tässä kai pahinta on - jos joku voisi sanoa että viikon päästä se syntyy niin jaksaisin odottaa paljon paremmalla mielellä. Kolme viikkoa tuntuu nimittäin ikuisuudelta... :/ Toivottavasti ei ihan pitkälle elokuulle mennä!
PoistaYritä jaksaa vielä vähän aikaa ♡ vaikka varmasti ei ole helppoa. Kyllä itse olen nyt, kun neiti voi keskosuudestaan huolimatta hyvin, niin kiitollinen siitä ettei mun tarvinnut jaksaa noita vikoja viikkoja. Vaikka samalla kiroan omaa kroppaa, kun se ei jaksanut pitää pikkuista täysaikaiseks asti. Ja sitä mikä mun kehossa on vikana, kun neiti oli lopettanut kasvamasta ja jäi viikkoihin nähden niin pieneksi.
VastaaPoistaRinde
Eipä tarvinnut sitten kauaa odotella, kun synnytykseen pääsin tai no käynnistykseen jouduin! Lisää stooria täällä blogissa. :O
PoistaI feel you! Vuosi sitten kannoin valtavaa vatsaa ja kävelin päivittäin lenkkiä kivuista huolimatta, koska en vain enää jaksanut. En oikein edes osannut sanoa mikä ahdistaa mutta joka päivä itkin ja toivoin synnytyksen alkamista. No, ei se alkanut. Jouduin käynnistykseen 42+2 jossa käytettiin vihonviimeisetkin keinot jotta edes supistelin. Mutta sieltä se poika tuli, terveenä ja valmiina maailmaan kun oli jo niin "vanha". Ahdistus loppui ja sitten jo nauratti mutta tuo harmi kropan toimimattomuudesta oli kurja tunne. En osaa neuvoa muuta, mutta keksi tekemistä. Se odottaminen on pahinta!
VastaaPoistaEipä onneksi tarvinnut keksiä tekemistä mutta ei tuo synnytyskään mennyt ihan kuin Strömsössä... :/
Poista