Tänään oli toinen neuvolakerta (uskomatonta!) ja jännitti huomattavasti ultria vähemmän. Silti iski pieni paniikki, kun terveydenhoitaja sanoi melkein heti käynnin alussa, että hoidetaan se mukavin osuus alta pois eli kuunnellaan ne sydänäänet.
Mehän päädyttiin nyt siihen, että doppleria ei meille tule, ei nyt eikä jatkossa. Pelkään liikaa sitä, etten saisi ääniä itse kuulumaan ja sitten joutuisin ravaamaan paniikissa päivystyksessä ja toisaalta haluan oppia luottamaan myös siihen, että elämä kantaa (uskomatonta, että minä sanon tämän, mutta ihan oikeasti näin se on). Neuvolan terkka oli onneksi samoilla linjoilla: kyselin hieman dopplerista ja sanoi heti, että ei suosittele - erityisesti ei meille toistuvista keskenmenoista kärsiville. Olin niin tyytyväinen, että hän sanoi näin, koska nyt voin seisoa päätökseni takana ja luottaa siihen, että hengissä tästä raskaudesta selvitään ilman dopplereitakin.
Sydänäänet saatiin kuulumaan neuvolassa melko pian ja hyvin ne kuuluivatkin. Syke oli 140-150 eli oikein hyvä ja liikkeetkin sieltä kuuluivat sydänäänien välissä tömähdyksinä. Kaikki kuulosti olevan hyvin ja mukana ollut mies sekä minä saimme huokaista helpotuksesta. <3 Varasimme ylimääräisen kuunteluajan vain kahden viikon päähän 15.2. - oikein hyvä kompromissi mielenterveyden kannalta.
Verenpainemittauksen ja virtsanäytteen tutkimisen lisäksi neuvolassa puhuttiin tänään enemmän raskauden herättämistä tunteista ja meidän parisuhteesta. Jotenkin kaikki aika tuntuu menneen jännittämiseen ja pelkäämiseen ja ajatus siitä, että meistä voisi kesällä ihan oikeasti tulla perhe ja mitä kaikkea siitä sitten seuraakaan on jäänyt ihan taka-alalle. Tänään se ehkä taas jotenkin tuli vähän todellisemmaksi: huomenna alkaa 16. raskausviikko eli rv 15+0 ja jos lääketieteen ammattilaiset ovat sitä mieltä, että meidän ei enää tässä vaiheessa kannata hysteerisesti pelätä keskenmenoa vaan uskoa, että meille voi ihan oikeasti syntyä kesällä vauva, niin uskottava kai se on. Baby steps.
Tunteista puhuminen sai tunteet pintaan, myös ne surulliset. Tänään olen miettinyt enemmän keskenmenneitä raskauksia kuin pitkään aikaan - me voisimme olla jo lähes yksivuotiaan taaperon vanhempia tai toisaalta minä voisin olla kotona kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että olemme nyt tässä, mutta kova hinta siitä on maksettu ja kun ajatuksissa palaan pelkästään viime kesään, kyyneleet nousevat silmiin. Me oltiin valmiita luovuttamaan - minä olin valmis luovuttamaan, koska kolmen keskenmenon kipu oli käydä liian suureksi.
On uskomatonta, jos ja kun minusta puolen vuoden päästä voisi tulla pienen vauvan äiti, mutta taival tänne on ollut tuskien ja silloin joskus kun sitä pysähtyy muistelemaan, sitä miettii, että oliko tällä kaikella joku tarkoitus? Kasvattiko äärimmäinen henkinen tuska minua jotenkin?
Vai onko kaikki sittenkin sattumaa? Myös se, että me saamme olla tänään onnellisia?
Mehän päädyttiin nyt siihen, että doppleria ei meille tule, ei nyt eikä jatkossa. Pelkään liikaa sitä, etten saisi ääniä itse kuulumaan ja sitten joutuisin ravaamaan paniikissa päivystyksessä ja toisaalta haluan oppia luottamaan myös siihen, että elämä kantaa (uskomatonta, että minä sanon tämän, mutta ihan oikeasti näin se on). Neuvolan terkka oli onneksi samoilla linjoilla: kyselin hieman dopplerista ja sanoi heti, että ei suosittele - erityisesti ei meille toistuvista keskenmenoista kärsiville. Olin niin tyytyväinen, että hän sanoi näin, koska nyt voin seisoa päätökseni takana ja luottaa siihen, että hengissä tästä raskaudesta selvitään ilman dopplereitakin.
Sydänäänet saatiin kuulumaan neuvolassa melko pian ja hyvin ne kuuluivatkin. Syke oli 140-150 eli oikein hyvä ja liikkeetkin sieltä kuuluivat sydänäänien välissä tömähdyksinä. Kaikki kuulosti olevan hyvin ja mukana ollut mies sekä minä saimme huokaista helpotuksesta. <3 Varasimme ylimääräisen kuunteluajan vain kahden viikon päähän 15.2. - oikein hyvä kompromissi mielenterveyden kannalta.
Tunteista puhuminen sai tunteet pintaan, myös ne surulliset. Tänään olen miettinyt enemmän keskenmenneitä raskauksia kuin pitkään aikaan - me voisimme olla jo lähes yksivuotiaan taaperon vanhempia tai toisaalta minä voisin olla kotona kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Olen sanoinkuvaamattoman onnellinen siitä, että olemme nyt tässä, mutta kova hinta siitä on maksettu ja kun ajatuksissa palaan pelkästään viime kesään, kyyneleet nousevat silmiin. Me oltiin valmiita luovuttamaan - minä olin valmis luovuttamaan, koska kolmen keskenmenon kipu oli käydä liian suureksi.
On uskomatonta, jos ja kun minusta puolen vuoden päästä voisi tulla pienen vauvan äiti, mutta taival tänne on ollut tuskien ja silloin joskus kun sitä pysähtyy muistelemaan, sitä miettii, että oliko tällä kaikella joku tarkoitus? Kasvattiko äärimmäinen henkinen tuska minua jotenkin?
Vai onko kaikki sittenkin sattumaa? Myös se, että me saamme olla tänään onnellisia?
Mä en usko, että kärsimyksellä on tarkoitusta. Ajatuskin tekee toisesta ihmisestä, vaikka sitten pienestä alkiosta, jotenkin välineen toisen henkiselle kasvulle, se kuulostaa kauhealta.
VastaaPoistaVoi se silti kasvattaa, mutta aina niin ei käy. Parhaassa tapauksessa saattaa saada suhteellisuudentajua ja rohkeutta olla kääntymättä pois toisen surun edessä.
Kun olin heräämössä ensimmäisen kaavintani jälkeen, hoitaja kertoi minulle omasta keskenmenostaan ja siitä, kun lopulta sai vauvan. Siitä, miten vahvasti hänelle oli tullut sellainen tunne, että tämä vauva minulle pitikin tulla.
Mullekin kävi niin. Mä uskon, että sullekin käy niin. Ei sillä, etteikö niin voisi käydä minkä tahansa vauvan kanssa, mutta se vauva on lopulta niin paljon isompi asia kuin se, mikä on mennyttä. Keskenmenot ovat toisesta perspektiivistä jotain, mikä on tosi helppo unohtaa, mutta vielä ei ole sen aika. Uskon silti, että sekin aika tulee.
Saat olla onnellinen ja saat surra. Suosittelen vahvasti molempia.
Uskon myös, että jos/kun tästä meille vauva tulee, keskenmenot unohtuvat - ehkä liiankin helposti? Ja ehkä tästä syystä mietin niitä nyt enemmän. Ettei kävisi niin, että muuttuisin kiittämättömäksi meille suodun ihmeen edessä.
PoistaJotenkin uskon, että et keskenmenojasi unohda synnytyksen jälkeenkään, itse olen vieläkin alitajuisesti ainoastaan se keskenmenoja saanut lapseton enkä usko että se koskaan siitä miksikään muuttuu.
PoistaMitä tulee pelkoon, niin se ei varmaankaan lähde pois, ensin pelkäät keskenmenoa, sitten kohtukuolemaa, seuraava pelko on miten käy synnytyksessä, vauvan syntymän jälkeen tulee kätkytkuoleman pelko. Koko vanhemmuushan tulee olemaan pelkoa "täynnä", mutta se on ok, niin kauan kun se ei hallitse sun elämääsi.
Mielestäni sun ei kannata koko ajan miettiä sitä koska voit ruveta nauttimaan raskaudesta, koska siinä tuhlaat turhaa energiaa ja ruokit samalla pelkoasi. Anna raskauden mennä omalla painollaan ja hyväksy omat pelkosi, myös niitä levollisia ja nautinnollisia hetkiä raskaudessasi varmasti tulee olemaan. Ja jos et voi täysin nauttia raskaudesta... niin mitä siitä? niitä muistoja voi vaalia jälkeenpäin.
Paljon tsemppiä loppuraskauteen!
t. 6 keskenmenoa saanut (kaikki viimeistään viikoilla 9+), kuitenkin yhden ihanan tyttösen äiti :)
Ei ei ei, ei missään nimessä ole kyse siitä, että olisit kiittämätön. Vain, etteivät keskenmenot vauvan syntymän jälkeen välttämättä enää ole suru, joka hallitsee. Silloin hallitsevat kiitollisuus, ilo ja sitten vähän myöhemmin, uhmaikäisen kanssa, ajoittain myös holtiton raivo.
PoistaJuuri näin! Jo nyt tuntuu siltä, että kun mukana on jo paljon enemmän leppoisia pelottomia päiviä kuin niitä paniikintäyteisiä, että näin tämän varmasti kuuluukin mennä. Nautin nyt ja suren sitten jos sen tarve tulee. Lapsettomuuden tuska minusta tuskin koskaan poistuu enkä haluaisikaan niin käyvän. Koen saaneeni niin paljon ymmärrystä meitä kohtaan, joiden tie ei ole pelkillä ruusuilla pedattu.
Poistahienot viikot menossa <3 hyvin se menee <3 raskaus on vielä erilailla erilaisten tunteiden sekamelskojen aikaa. joten tsemppiä!
VastaaPoistaNäin taitaa plla, alan vähitellen sen ymmärtämään. Täällä kovasti toivotaan, että kaikki tosiaan menisi hyvin, joten kiitos. <3
PoistaIhana varmasti kuulla sydänäänet! Tsemppiä loppuraskauteen <3
VastaaPoistaKiitos, oli kyllä! <3 Tosi pitkä matka meillä on vielä maaliin ja edelleen mennään päivä kerrallaan. Heinäkuuhun tuntuu olevan tällä hetkellä ikuisuus. :)
PoistaTsemppiä, hyvin on homma edennyt tähän asti eikä ole mitään syytä epäillä, etteikö niin jatkuisi!
VastaaPoistaKiitos! Henkisesti olo on luottavaisempi päivä päivältä, epäilen jopa että olen päässyt kokemaan ekat liikkeet tällä viikolla. <3
PoistaEiköhän kaikki jatku hyvin tästä eteenpäinkin!
VastaaPoistaTuska ja kärsimys varmasti jollain tasolla kasvattaa, mutta se, että kaikella olisi aina jokin tarkoitus, on aika ikävä ajatus silloin, kun tapahtuu kamalia asioita kerta toisensa jälkeen. Toki sitten, kun elämä taas hymyilee, voi ajatella onnistumisten ja iloisten tapahtumien tuntuvan vielä tuhat kertaa paremmalta kaikkien surujen ja menetysten jälkeen :)
Toivottavasti niin. Vielä ei uskalla ajatella ihan niin pitkälle, että kaikki todella voisi mennä hyvin loppuun saakka, mutta päivä kerrallaan kohti kasvavaa luottoa elämää kohtaan. :)
Poista