Mielenrauhaa etsimässä

Ei sitten mennyt ihan putkeen tuo loppuviikkokaan. 

Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että tuntuu, että suru iski viime viikolla paljon pahemmin kuin pitkään aikaan, niin ehkä vielä pahempaa oli luvassa. Lähdimme viettämään viikonloppua miehen kotiseudulle ja tarkoituksena oli rentoutua, saunoa, grillata ystävien kanssa ja käydä elokuvissa. Kaikkea tätä tehtiin, mutta mitäpä olisi meidän elämä ilman pientä draamaa.

Long story short: rennosta grilli-illasta kavereiden kesken tuli vähän jotain muuta, kun yksi seurueestamme ilmoitti olevansa raskaana. Tokihan olin uutista jollain tasolla osannut odottaa (ollaan kuitenkin samanikäisiä ja he ovat olleet yhtä kauan naimisissa kuin me), mutta omaan reaktiooni en ollut varautunut. Yritin peitellä itkukohtausta, mutta eihän siitä mitään tullut ja miehen naamasta näki, että hän pelkäsi reaktiotani yhtä paljon kuin minä. Oli pakko paeta toiseen huoneeseen itkemään ja sitten piti käydä omia tuntoja läpi ystävien kanssa (mikä ei tietenkään ole pahasta, mutta ahdisti ihan kamalasti). 

Nyt nolottaa. En mennyt pelkästään pilaamaan mukavaa ystävien kesken vietettyä perjantai-iltaa, mutta menin myös varastamaan ystäväni hetken: hän halusi kertoa iloisia uutisia varmasti ilman, että yksi seurueesta saa hysteerisen itkukohtauksen. Yritin vakuutella, että kyseessä on meidän kriisi ja en itke siksi, ettenkö olisi onnellinen hänen puolestaan (tämä on puoliksi totta), mutta olihan se tunnelma siinä samassa hetkessä pilattu. Kyseinen pariskunta tiesi kyllä keskenmenoistamme, mutta asiasta oltiin puhuttu heidän kanssaan hyvin vähän, joten eivät olleet ymmärtäneet, miten raskas vuosi meillä on takana.
Tämä oli ensimmäinen kerta, kun reagoin raskausuutiseen näin vahvasti koko lapsettomuustaipaleemme aikana, mutta kyseessä oli myös läheisin ystäväni, joka on raskaana sen jälkeen, kun meidän keskenmenomatkamme alkoi. Silti olin toivonut ja kai osittain uskonutkin, että tosi paikan tullen pystyisin hillitsemään itseni ja itkemään yksin kotona asiaa miehelle, mutta eipä se sitten ihan näin mennytkään. Suru on tällä hetkellä liian pinnalla, haava on liian auki. Ärsyttää. 

Jälleen kerran löydän itseni toistamasta samaa miksi-kysymystä. Miksi en pysty olemaan iloinen toisten puolesta? Miksi toisten onnelliset raskausuutiset tuntuvat olevan minulta pois? Miksi olen kateellinen siitä, että monilla muilla asiat tuntuvat menevän putkeen, mutta meillä ei? Ja sitten se vihoviimeinen miksi: miksi me emme voi kuulua niihin onnellisiin, jotka muutaman kuukauden yrittämisen jälkeen tulevat raskaaksi ja onnistuvat myös saamaan lapsen yhdeksän kuukauden odotuksen jälkeen? 

Jäin pohtimaan viikonlopun jäljiltä kahta asiaa: Ensinnäkin pelkään jo valmiiksi parin vielä läheisemmän ystävän mahdollisia raskausuutisia (ja nehän tulevat jossain vaiheessa niin kuin mieheni sanoi) ja toiseksi mietin, että pitäisikö pyytää heitä suoraan kertomaan asiasta mieluummin tekstarilla, sähköpostitse tai ainakin edes kahdestaan, jotta pystyn tarvittaessa itkemään asian itsekseni tai jossain vähemmän nolossa paikassa. Miten te muut lapsettomuudesta kärsivät naiset olette pystyneet suhtautumaan ihan niiden rakkaimpien ystävien raskausuutisiin ja oletteko ottaneet asian esille jo ennen kuin ystävillänne on edes mitään uutisia? En haluaisi, että tästä tulisi minulle mitään peikkoa, mutta tämän viikonlopun ja oman reaktioni jälkeen pelkään entistä enemmän uusia iloisia uutisia. En halua, että minusta - ihmisrakkaasta ja sosiaalisesta ihmisestä - tulee pelokas, toisia karttava katkeroitunut lapseton nainen, joka ei kykene hillitsemään omia tunteitaan toisten onnen edessä. Pelkään, että kohta kukaan ei uskalla sanoa minulle mitään, jos reaktioni ovat aina näin voimakkaita.

Pitäisi varmaan aloittaa meditoimaan.