Olemme saaneet nauttia viikon verran yksivuotiaan kummityttömme ja hänen vanhempiensa ihanasta seurasta (perhe on remppaa paossa ja meillä on edelleen se yksi tyhjyyttään huutava huone). Asunnossa on ollut yhtäkkiä paljon ääntä, paljon tavaraa ja monta suuta ruokittavana.
Ihanhan tässä tuntee olonsa melkein suurperheen äidiksi. Melkein.
Rakasta kummityttöämme on ihana hoitaa, mutta kulunut viikko on myös todistanut sen, miten raskasta pikkulapsiperheen arki voi olla. Vaikka lapsia on vain yksi ja aikuisia parhaimmillaan asunnossa on ollut neljä, tuntuu silti, että energiaa tuossa pienessä taapertajassa on enemmän kuin meissä muissa yhteensä ja juttua tulee solkenaan, joten hiljaisia rauhallisia hetkiä on saanut etsiä iltaysin jälkeen. Vaippa on vaihdettava, sitten on taas nälkä, sitten mennään kiikkuun, sitten taputellaan vastapestyjä ikkunoita ja eteisen peilejä, välillä hermostutaan ja huudetaan kurkku suorana. On ollut opettavaista saada näinkin pitkältä ajalta kunnon annos sitä, mitä lapsen saaminen todellisuudessa tarkoittaa.
Lapsettoman mielessä lapsen kaipuu helposti kasvaa niin suureksi, että kaikki muu tuntuu menettävän merkityksensä. Samalla sitä helposti alkaa kuvittelemaan, että lapsi tullessaan elämään tuo siihen pelkästään ihania asioita: rakkautta, huolenpitoa, hoivaa, märkiä suukkoja suoraan suulle, pienet kaulaan kiertyvät pulleat kädet - sisältöä. Älkää käsittäkö väärin, sitä kaikkea se ehdottomasti tuokin, mutta on se muutakin. Tällä viikolla, kun kyyneleet ovat tulleet silmiin, kun tuo ihana rakkauspakkaus kutsuu äidiksi parasta ystävääni ja samalla muistuttaa minua siitä, että minua ei välttämättä kukaan koskaan kutsu sillä nimellä, olen yrittänyt muistuttaa itseäni myös niistä lasten tuomista elämää hankaloittavista puolista. Itkusta, harmituksesta, jatkuvasta säätämisestä (lähtö ihan mihin tahansa kestää kauan), sotkusta, lyhyistä yöunista ja parisuhteen taka-alalle jäämisestä.
Sattuisi liikaa nähdä vain ne hyvät puolet. Kun seison vieressä ja katson, miten vain äiti kelpaa puhaltamaan pipin pois, yritän samalla ajatella sitä, että kun kummityttömme ei ole meillä enää, saamme katsoa rauhassa tv:tä mieheni kanssa vaikka keskellä yötä ja soittaa musiikkia illallakin niin lujaa kuin haluamme (öö, kerrostalossa kun asumme niin ehkä ei, mutta noin niin kuin periaatteessa).
Kummilapset tuovat lapsettoman parin elämään häivähdyksen siitä, mitä elämä toisenlaisessa todellisuudessa voisi olla. Mitä yritän tällä postauksellani sanoa? Sattuu ihan niin maan p******sti, kun näen ilon mieheni silmissä, kun kummityttömme hokee hänen nimeään ja kulkee perässä. Vietimme eilen kahdenkeskistä iltaa ulkona, mutta mieheni aloitteesta palasimme kotiin ennen kummityttömme nukkumaanmenoaikaa, koska hän halusi leikkiä vielä hetken pienen palleron kanssa. Itkua piti jälleen kerran pidätellä.
Meistä tulisi hyvät vanhemmat, miehestäni tulisi erityisen hyvä isä. Julmuutta on monenlaista ja lapsettomuus tuntuu tällä hetkellä olevan julmuutta pahimmasta päästä. Tuleeko meidän vuoro koskaan?
Ihanhan tässä tuntee olonsa melkein suurperheen äidiksi. Melkein.
Rakasta kummityttöämme on ihana hoitaa, mutta kulunut viikko on myös todistanut sen, miten raskasta pikkulapsiperheen arki voi olla. Vaikka lapsia on vain yksi ja aikuisia parhaimmillaan asunnossa on ollut neljä, tuntuu silti, että energiaa tuossa pienessä taapertajassa on enemmän kuin meissä muissa yhteensä ja juttua tulee solkenaan, joten hiljaisia rauhallisia hetkiä on saanut etsiä iltaysin jälkeen. Vaippa on vaihdettava, sitten on taas nälkä, sitten mennään kiikkuun, sitten taputellaan vastapestyjä ikkunoita ja eteisen peilejä, välillä hermostutaan ja huudetaan kurkku suorana. On ollut opettavaista saada näinkin pitkältä ajalta kunnon annos sitä, mitä lapsen saaminen todellisuudessa tarkoittaa.
Lapsettoman mielessä lapsen kaipuu helposti kasvaa niin suureksi, että kaikki muu tuntuu menettävän merkityksensä. Samalla sitä helposti alkaa kuvittelemaan, että lapsi tullessaan elämään tuo siihen pelkästään ihania asioita: rakkautta, huolenpitoa, hoivaa, märkiä suukkoja suoraan suulle, pienet kaulaan kiertyvät pulleat kädet - sisältöä. Älkää käsittäkö väärin, sitä kaikkea se ehdottomasti tuokin, mutta on se muutakin. Tällä viikolla, kun kyyneleet ovat tulleet silmiin, kun tuo ihana rakkauspakkaus kutsuu äidiksi parasta ystävääni ja samalla muistuttaa minua siitä, että minua ei välttämättä kukaan koskaan kutsu sillä nimellä, olen yrittänyt muistuttaa itseäni myös niistä lasten tuomista elämää hankaloittavista puolista. Itkusta, harmituksesta, jatkuvasta säätämisestä (lähtö ihan mihin tahansa kestää kauan), sotkusta, lyhyistä yöunista ja parisuhteen taka-alalle jäämisestä.
Sattuisi liikaa nähdä vain ne hyvät puolet. Kun seison vieressä ja katson, miten vain äiti kelpaa puhaltamaan pipin pois, yritän samalla ajatella sitä, että kun kummityttömme ei ole meillä enää, saamme katsoa rauhassa tv:tä mieheni kanssa vaikka keskellä yötä ja soittaa musiikkia illallakin niin lujaa kuin haluamme (öö, kerrostalossa kun asumme niin ehkä ei, mutta noin niin kuin periaatteessa).
Kummilapset tuovat lapsettoman parin elämään häivähdyksen siitä, mitä elämä toisenlaisessa todellisuudessa voisi olla. Mitä yritän tällä postauksellani sanoa? Sattuu ihan niin maan p******sti, kun näen ilon mieheni silmissä, kun kummityttömme hokee hänen nimeään ja kulkee perässä. Vietimme eilen kahdenkeskistä iltaa ulkona, mutta mieheni aloitteesta palasimme kotiin ennen kummityttömme nukkumaanmenoaikaa, koska hän halusi leikkiä vielä hetken pienen palleron kanssa. Itkua piti jälleen kerran pidätellä.
Meistä tulisi hyvät vanhemmat, miehestäni tulisi erityisen hyvä isä. Julmuutta on monenlaista ja lapsettomuus tuntuu tällä hetkellä olevan julmuutta pahimmasta päästä. Tuleeko meidän vuoro koskaan?
Saan itse seurata hyvin läheltä siskoni perheen arkea yksivuotiaan kanssa, ja vaikka se saa jatkuvasti aikaan kaipauksen tunteita, niin usein myös saa minun ja miehen arjen näyttäytymään todella helppona, jopa luksuksena. Saamme itse päättää mitä ja milloin teemme, syömme, rentoudumme, nukumme, lähdemme asioille ym. Tämä oivallus on tainnut omalta osaltani helpottaa lapsettomuudesta johtuvaa surua. Meillä onneksi kuitenkin on elämässämme paljon mielekästä sisältöä, vaikkei lapsia vielä olekaan.
VastaaPoistaKyllä, tämä viikko on avannut omia silmiäni näkemään myös pienen lapsen hoidon sitovuuden ja olen ajatellutkin, että pitää yrittää nauttia tästä luksuksesta, jota kahden aikuisen arki kuitenkin on. Ja onneksi on kuitenkin niitä pieniä lähellä!
PoistaItse en ole koskaan ollut erityisen lapsirakas ja olen kokenut lapset lähinnä työläiksi. Siksi on hassua miten kovasti lapsettomuus sattuu ja miten kovasti sitä omaa haluaa. Kyllä me silti edelleen kesken hoitojenkin ollaan mietitty että "ollaanko me ihan hulluja vai", kun kaveripariskunta on lähtenyt villien 2 ja 3v täystuhojen kanssa kotiin. Ja maksetaan itsemme kipeäksi ja kärsin kaikki hoidot että päästään samaan. Kyllä se laihasti lohduttaa että ei se lapsiperheenkään elämä pelkkää ruusuilla tanssimista ole. Mutta aika laiha lohtuhan se on. En tiedä oliko tässä päätä tai häntää, aika ristiriitaiset on omatkin fiilikset.
VastaaPoistaEhkä itsellä on se fiilis, että kun sitä lasta haluaa ihan kamalasti ja todennäköisesti joutuu käyttämään siihen suuria summia rahaa, niin ehkä sen lapsiperhearjenkin jos sellaisen joskus omaksi saa, jaksaa paremmin. Mutta hyvä se on välillä palata maan pinnalle ja ymmärtää se, että kuten kaikessa, myös vanhempana olemisessa on omat huonotkin puolensa. Laiha lohtu se pahimpaan suruun on, mutta vie ehkä kipeimmältä tuskalta terävimmän kärjen.
PoistaTiedän niiiin tuon tunteen. Meidän kaveriporukassa on nyt useammalla parilla alle 1-vuotias lapsi ja sitä katsoo aina kateellisena, että minäkin haluaisin tukea, lohduttaa ja kasvattaa omaa lasta, mutta samalla huomaa myös näiden vanhempien väsymyksen ja uupumuksen. Sitä helposti ajattelee, että on se sen arvoista, mutta ei ehkä ihan heti tule ajateltua, että sitä menoa ei sitten saa enää niin sanotusti pauselle. Jos joskus vielä oman lapsen saan, niin elämä muuttuu lopullisesti ja siihen ei voi oikein valmistautua mitenkään. Kaikella on aina omat hyvät ja huonot puolensa :)
VastaaPoistaSe on juuri näin!
Poista