Blogissa on ollut hiljaista. Se johtuu siitä, että omassa mielessä on ollut hiljaista. En jotenkin tiedä, miten tähän jatkuvaan lapsettomuuteen pitäisi suhtautua.
Tällä hetkellä taidan yrittää aktiivisesti unohtaa koko asian. En halua olla enää stuck in a rut - jumittunut yhteen ja samaan virteen, joka ei muuksi tunnu muuttuvan. Sanoinkin eräälle ystävälleni viikonloppuna puhelimessa, että mitä vaikeampaa tämä lastenhankinta on, sitä vähemmän tunnun sitä enää haluavan, tai ainakin mietin jo muitakin vaihtoehtoja. Uskomatonta, mutta vuosi sitten halusin lapsen HETI, aivan välittömästi ja tällä hetkellä koko haave tuntuu jotenkin lapsellisen typerältä - minustako muka äiti? Pah. Maailma on ainakin sitä mieltä, että ei minusta äitiä helpolla tule ja vaikea alkaa tuntua jo liian vaikealta.
Ehkä se on itsesuojeluvaistoa, mutta kun elämässä ei saa sitä mitä haluaa, mitä järkeä sitä on haluta koko ajan vain enemmän ja enemmän? Eikö siinä samalla säästä itseään, kun yrittää edes vähän päästää irti siitä ajatuksesta, että elämästä ei tule mitään, että millään ei ole mitään väliä, jos en saa omaa lasta?
Ehkä työkiireillä on ollut osansa siinä, että välillä myös ihan oikeasti unohdan, että ai niin, meillä oli myös tämä pikku ongelma elämässä. Useimpina päivinä olo tuntuu kuitenkin tältä:
Vaikeahan sieltä on ylös ponnistaa, joten olen tehnyt ojanpohjasta itselleni oikein viihtyisän kodin. Kunhan en jää sinne liian pitkäksi aikaa asumaan.
Tällä hetkellä taidan yrittää aktiivisesti unohtaa koko asian. En halua olla enää stuck in a rut - jumittunut yhteen ja samaan virteen, joka ei muuksi tunnu muuttuvan. Sanoinkin eräälle ystävälleni viikonloppuna puhelimessa, että mitä vaikeampaa tämä lastenhankinta on, sitä vähemmän tunnun sitä enää haluavan, tai ainakin mietin jo muitakin vaihtoehtoja. Uskomatonta, mutta vuosi sitten halusin lapsen HETI, aivan välittömästi ja tällä hetkellä koko haave tuntuu jotenkin lapsellisen typerältä - minustako muka äiti? Pah. Maailma on ainakin sitä mieltä, että ei minusta äitiä helpolla tule ja vaikea alkaa tuntua jo liian vaikealta.
Ehkä se on itsesuojeluvaistoa, mutta kun elämässä ei saa sitä mitä haluaa, mitä järkeä sitä on haluta koko ajan vain enemmän ja enemmän? Eikö siinä samalla säästä itseään, kun yrittää edes vähän päästää irti siitä ajatuksesta, että elämästä ei tule mitään, että millään ei ole mitään väliä, jos en saa omaa lasta?
Ehkä työkiireillä on ollut osansa siinä, että välillä myös ihan oikeasti unohdan, että ai niin, meillä oli myös tämä pikku ongelma elämässä. Useimpina päivinä olo tuntuu kuitenkin tältä:
Vaikeahan sieltä on ylös ponnistaa, joten olen tehnyt ojanpohjasta itselleni oikein viihtyisän kodin. Kunhan en jää sinne liian pitkäksi aikaa asumaan.
Kommentit
Lähetä kommentti