Olen todella kärsimätön ihminen.
Ja nyt en tarkoita mitään keskivertoa kärsimätöntä ihmistä vaan sellaista kaikkihetimullenyt tyyppiä, joka hermostuu odotellessa, että hidas tietokone tai televisio suostuu käynnistymään ja puhkuu kassajonossa pyhää vihaa kaikkia hidastelijoita kohtaan.
On siis sanomattakin selvää, että keskenmenot ja lapsettomuus ovat olleet minulle pääosin helvettiä näiltä osin. Yksi ystäväni sanoi hyvin, että kaikki mikä lapsiin liittyy - raskauden odottaminen, vauvan odotus sitten kun raskaus alkaa, lastenkasvatus, teini-ikä - on maratonia, ei mikään sprintti. Ja näinhän se on. Lapsia ei voi pitää yhtenä projekteista, jotka aloitetaan ja viedään maaliin hetkessä.
Paitsi että raskaus itse asiassa on aika lailla sellainen monille nykyihmisille - projekti, joka alkaa ja loppuu ja odotus siinä välissä sujuu, kun tietää, että jossain vaiheessa se on ohi. Keskenmenot eivät toimi samalla kaavalla. Keskenmenoissa pääsee pelamaan lautapeliä, jossa kaikki aloittavat samalta viivalta. Etenet mukavasti muutaman heittovuoron ajan, kunnes joudut siihen ruutuun, jossa käsketään palaamaan suoraan lähtöruutuun. Ensimmäisellä kerralla se on shokki - mitä, minäkö joudun aloittamaan alusta, kun muut porhaltavat jo kaukana edellä ja maali jo häämöttää? Toisella kerralla se tuntuu jo huonolta vitsiltä: kuka nyt oikeasti joutuu kaksi kertaa palaamaan takaisin alkuun? Voisin kuvitella, että kolmannella kerralla tilanne tuntuisi vielä karmeammalta. Toki on pahempiakin ruutuja, kuten se, joka pakottaa palaamaan lähtöruutuun ihan maaliviivoilta (kohtukuolemasta en pysty edes puhumaan, se on aiheena niin raskas).
Yhtä kaikki jatkuva alusta aloittaminen vaatii kärsivällisyyttä ja jatkuvan epävarmuuden ja odotuksen sietämistä. Ja sitä minulla ei ole. En halua myöskään ajatella niin, että elämä on työntänyt minut tarkoituksella selkä seinää vasten ja tällä tavalla koulii minusta pitkänmatkanjuoksijaa, mutta jotain perää siinä on, että kyllä tällaiset kokemukset kärsivällisyyttä kasvattavat.
Uskon kyllä, että pelkkä hankala vauva olisi riittänyt kärsivällisyyskouluksi, mutta ehkä joku päivä jos sellaisen ihmeen kuin oman vauvan saan, sitä malttia löytyy näiden kokemusten kautta enemmän.
Kärsivällisyyttä on kuitenkin pakko löytyä jostakin. En voi käydä lattialle makaamaan (believe me, sekin on käynyt mielessä) ja saada itkupotkuraivareita siksi, etten ole vieläkään saanut sitä, mitä eniten haluan eli vauvaa. Luovuttaminen ei ainakaan tällä hetkellä ole myöskään mahdollista. Ei ole siis muita vaihtoehtoja kuin surra, käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet ja kaivaa jostain syvältä se toivo siitä, että vielä joku päivä maaliviiva näkyy kirkkaana edessä eikä sitä vie minulta enää yksikään heittovuoro pois.
Siihen asti on kuitenkin jaksettava odottaa. Mutta kuinka kauan??
Ja nyt en tarkoita mitään keskivertoa kärsimätöntä ihmistä vaan sellaista kaikkihetimullenyt tyyppiä, joka hermostuu odotellessa, että hidas tietokone tai televisio suostuu käynnistymään ja puhkuu kassajonossa pyhää vihaa kaikkia hidastelijoita kohtaan.
On siis sanomattakin selvää, että keskenmenot ja lapsettomuus ovat olleet minulle pääosin helvettiä näiltä osin. Yksi ystäväni sanoi hyvin, että kaikki mikä lapsiin liittyy - raskauden odottaminen, vauvan odotus sitten kun raskaus alkaa, lastenkasvatus, teini-ikä - on maratonia, ei mikään sprintti. Ja näinhän se on. Lapsia ei voi pitää yhtenä projekteista, jotka aloitetaan ja viedään maaliin hetkessä.
Paitsi että raskaus itse asiassa on aika lailla sellainen monille nykyihmisille - projekti, joka alkaa ja loppuu ja odotus siinä välissä sujuu, kun tietää, että jossain vaiheessa se on ohi. Keskenmenot eivät toimi samalla kaavalla. Keskenmenoissa pääsee pelamaan lautapeliä, jossa kaikki aloittavat samalta viivalta. Etenet mukavasti muutaman heittovuoron ajan, kunnes joudut siihen ruutuun, jossa käsketään palaamaan suoraan lähtöruutuun. Ensimmäisellä kerralla se on shokki - mitä, minäkö joudun aloittamaan alusta, kun muut porhaltavat jo kaukana edellä ja maali jo häämöttää? Toisella kerralla se tuntuu jo huonolta vitsiltä: kuka nyt oikeasti joutuu kaksi kertaa palaamaan takaisin alkuun? Voisin kuvitella, että kolmannella kerralla tilanne tuntuisi vielä karmeammalta. Toki on pahempiakin ruutuja, kuten se, joka pakottaa palaamaan lähtöruutuun ihan maaliviivoilta (kohtukuolemasta en pysty edes puhumaan, se on aiheena niin raskas).
Yhtä kaikki jatkuva alusta aloittaminen vaatii kärsivällisyyttä ja jatkuvan epävarmuuden ja odotuksen sietämistä. Ja sitä minulla ei ole. En halua myöskään ajatella niin, että elämä on työntänyt minut tarkoituksella selkä seinää vasten ja tällä tavalla koulii minusta pitkänmatkanjuoksijaa, mutta jotain perää siinä on, että kyllä tällaiset kokemukset kärsivällisyyttä kasvattavat.
Uskon kyllä, että pelkkä hankala vauva olisi riittänyt kärsivällisyyskouluksi, mutta ehkä joku päivä jos sellaisen ihmeen kuin oman vauvan saan, sitä malttia löytyy näiden kokemusten kautta enemmän.
Kärsivällisyyttä on kuitenkin pakko löytyä jostakin. En voi käydä lattialle makaamaan (believe me, sekin on käynyt mielessä) ja saada itkupotkuraivareita siksi, etten ole vieläkään saanut sitä, mitä eniten haluan eli vauvaa. Luovuttaminen ei ainakaan tällä hetkellä ole myöskään mahdollista. Ei ole siis muita vaihtoehtoja kuin surra, käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet ja kaivaa jostain syvältä se toivo siitä, että vielä joku päivä maaliviiva näkyy kirkkaana edessä eikä sitä vie minulta enää yksikään heittovuoro pois.
Siihen asti on kuitenkin jaksettava odottaa. Mutta kuinka kauan??
Sun sanat voisi olla suoraan mun suusta. Hämmentävää löytää täältä internetti maailmasta, joku joka kirjoittaa mun ajatuksia!!
VastaaPoista-Hemmiina
Päädyin blogiisi sattumalta ja päädyin lukemaan tekstisi yhdeltä istumalta alusta lähtien. Kirjoituksesi kaikkine tunteineen ja pohdintoineen ovat kovin tuttuja, tällä hetkellä onneksi jo taakse jäänyttä elämää, mutta kuitenkin erittäin hyvin vielä muistissa.
VastaaPoistaMeidän tausta on aika samanlainen kun teillä. Mulla on pco-tyyppiset munasarjat, ovulaatio-ongelma ja kaksi luomuna alkanutta raskautta, joista ensimmäinen meni kesken ja toinen oli kohdunulkoinen. Meidän kolmas raskaus sai alkunsa neljännestä ovulaation induktiosta, vihdoin raskauden lopputulos oli onnellinen ja saatiin kauan kaivattu vauva. Meidän vauva -projekti yrityksen aloituksesta vauvan syntymään kesti noin kolme vuotta.
Lähinnä tällä kommentilla halusin kai sanoa, että toivoa on, vaikka se ei juuri nyt siltä välttämättä tunnukaan. Toivottavasti teillä hoidot pian tuottavat tulosta!
-Aada
Mahtavaa kuulla hyvin päättyneitä tarinoita, itsellä kun usko on välillä kovasti koetuksella ja tuntuu, että entä jos me ei ikinä onnistuta. Toivoa ei pidä menettää, mutta kaikenlaiset suunnitelmat siitä, milloin vauvan olisi "sopivaa" tulla meille heitin romukoppaan jo aikoja sitten. Kärsivällisesti täällä siis odotellaan, kun ei muuta voida. Kiitos tsempeistä!
VastaaPoistaJa Hemmiina - muut kuin saman kokeneet eivät tiedä, miltä tuntuu pettyä kerta toisensa jälkeen. :(