Näin aurinkoisen viikonlopun alkaessa haluaisin puhua ystävistä.
Enkä pelkästään niistä parhaista, läheisimmistä tai pitkäaikaisimmista ystävistä vaan niistä, jotka löytävät toisensa niin hyvässä kuin pahassakin samanlaisesta elämäntilanteesta ja joista voi tulla pienillä sanoilla, lyhyillä viesteillä tai jopa pelkällä hymyllä uskomattoman tärkeitä.
Puhun vertaistuesta. Halusin aloittaa tämän blogin tammikuussa siksi, että koin, että meidän lyhyellä mutta sitäkin ravisuttavammalla lapsettomuus- ja keskenmenopolulla olin vailla vertaistukea. Kaipasin hyvää ystävää, toista naista, joka olisi käynyt läpi saman kuin minä - tai jolla olisi ollut ymmärrystä edes polttavasta lapsenkaipuusta ja siihen liittyvästä surusta. Ystäväpiirissäni lapsettomuudesta ei oltu puhuttu ja vaikka olen avannut sanaisen arkkuni useita kertoja viimeisen vajaan vuoden aikana, edelleen koen olevani siinä aivan lähimmässä ystäväpiirissä yksin, erilaisessa elämäntilanteessa kuin muut.
Siksi halusinkin sanoa, että te, jotka olette kommentoineet, lähettäneet viestiä tai hymyilleet minulle rohkaisevasti (tiedätte kyllä ketä olette), olette minulle tärkeämpiä kuin uskottekaan. Aina, kun kuulen, että joku toinenkin siellä ruudun takana käy läpi samoja tunteita ja on kohdannut samaa p****a, jota lapsettomuuteen liittyy - oli se sitten hoitoja toisensa perään tai sydäntäraastavia keskenmenoja kerta toisensa jälkeen - suren toisten ikäviä kohtaloita, mutta samalla saan suurta lohtua siitä, että minä en ole yksin.
Ehkä siksi minusta on aivan uskomattoman lohdullista käydä lapsettomuusklinikalla. Voi kuulostaa hullulta, mutta pelkästään se, että siellä on ihmisiä, jotka tekevät töitä lapsettomien parien ja yksinelävien ihmisten eteen, on järisyttävän hienoa. Lapsettomuus on jotenkin normaalia lapsettomuusklinikalla, kerrankin tuntuu siltä, että kuulun jonnekin. Hoitajat ovat iloisia ja kannustavia, lääkäreitä todella kiinnostaa tehdä kaikkensa sen eteen, että saisimme oman vauvan jossain vaiheessa syliinkin saakka ja kaiken aikaa he jaksavat valaa uskoa ja toivoa meihin jo usein toivonsa menettäneihin ja luovuttamismentaliteetilla varustettuihin ihmispoloihin. "Onnea yritykseen, vielä se tästä iloksi muuttuu" on pieni ja täysin katteeton toivotus, mutta sillä hetkellä, kun itse on kulkenut viikon pala kurkussa lapsettomuussurun keskellä, tuntuu maailman tärkeimmältä kuulla ammattilaiselta, että toivoa vielä on.
Olen todella tyytyväinen, että päätimme mennä hoitoihin jo nyt, emmekä esimerkiksi kolmen keskenmenon jälkeen. Vaikken vielä raskaana olekaan, pelkkä ajatus siitä, että nyt minulla on ainakin tukea ja apua takana, tekee lapsettomuudesta edes vähän siedettävämpää. Klinikkakäynnit kruunaa vielä ne kerrat, kun hissistä astuu muita samanikäisiä, -näköisiä ja -oloisia ihmisiä eli tavallisia suomalaisia nuoria aikuisia - ja ymmärrän, että tämä on monen muunkin pariskunnan arkea. Surullistahan se on, että niin moni joutuu kamppailemaan näiden asioiden kanssa, mutta yksin me emme ole.
Toivottavasti siis sinä - vertaiseni lapsettomuudesta kärsivä nuori nainen tai mies - saat samanlaista tukea jostain (vaikka tästä blogista, jos et muualta!), koska ihmisten välisen vuorovaikutuksen merkitystä ei pidä vähätellä. Nojaa sinä minuun, niin minä nojaan sinuun.
Enkä pelkästään niistä parhaista, läheisimmistä tai pitkäaikaisimmista ystävistä vaan niistä, jotka löytävät toisensa niin hyvässä kuin pahassakin samanlaisesta elämäntilanteesta ja joista voi tulla pienillä sanoilla, lyhyillä viesteillä tai jopa pelkällä hymyllä uskomattoman tärkeitä.
Puhun vertaistuesta. Halusin aloittaa tämän blogin tammikuussa siksi, että koin, että meidän lyhyellä mutta sitäkin ravisuttavammalla lapsettomuus- ja keskenmenopolulla olin vailla vertaistukea. Kaipasin hyvää ystävää, toista naista, joka olisi käynyt läpi saman kuin minä - tai jolla olisi ollut ymmärrystä edes polttavasta lapsenkaipuusta ja siihen liittyvästä surusta. Ystäväpiirissäni lapsettomuudesta ei oltu puhuttu ja vaikka olen avannut sanaisen arkkuni useita kertoja viimeisen vajaan vuoden aikana, edelleen koen olevani siinä aivan lähimmässä ystäväpiirissä yksin, erilaisessa elämäntilanteessa kuin muut.
Siksi halusinkin sanoa, että te, jotka olette kommentoineet, lähettäneet viestiä tai hymyilleet minulle rohkaisevasti (tiedätte kyllä ketä olette), olette minulle tärkeämpiä kuin uskottekaan. Aina, kun kuulen, että joku toinenkin siellä ruudun takana käy läpi samoja tunteita ja on kohdannut samaa p****a, jota lapsettomuuteen liittyy - oli se sitten hoitoja toisensa perään tai sydäntäraastavia keskenmenoja kerta toisensa jälkeen - suren toisten ikäviä kohtaloita, mutta samalla saan suurta lohtua siitä, että minä en ole yksin.
Ehkä siksi minusta on aivan uskomattoman lohdullista käydä lapsettomuusklinikalla. Voi kuulostaa hullulta, mutta pelkästään se, että siellä on ihmisiä, jotka tekevät töitä lapsettomien parien ja yksinelävien ihmisten eteen, on järisyttävän hienoa. Lapsettomuus on jotenkin normaalia lapsettomuusklinikalla, kerrankin tuntuu siltä, että kuulun jonnekin. Hoitajat ovat iloisia ja kannustavia, lääkäreitä todella kiinnostaa tehdä kaikkensa sen eteen, että saisimme oman vauvan jossain vaiheessa syliinkin saakka ja kaiken aikaa he jaksavat valaa uskoa ja toivoa meihin jo usein toivonsa menettäneihin ja luovuttamismentaliteetilla varustettuihin ihmispoloihin. "Onnea yritykseen, vielä se tästä iloksi muuttuu" on pieni ja täysin katteeton toivotus, mutta sillä hetkellä, kun itse on kulkenut viikon pala kurkussa lapsettomuussurun keskellä, tuntuu maailman tärkeimmältä kuulla ammattilaiselta, että toivoa vielä on.
Olen todella tyytyväinen, että päätimme mennä hoitoihin jo nyt, emmekä esimerkiksi kolmen keskenmenon jälkeen. Vaikken vielä raskaana olekaan, pelkkä ajatus siitä, että nyt minulla on ainakin tukea ja apua takana, tekee lapsettomuudesta edes vähän siedettävämpää. Klinikkakäynnit kruunaa vielä ne kerrat, kun hissistä astuu muita samanikäisiä, -näköisiä ja -oloisia ihmisiä eli tavallisia suomalaisia nuoria aikuisia - ja ymmärrän, että tämä on monen muunkin pariskunnan arkea. Surullistahan se on, että niin moni joutuu kamppailemaan näiden asioiden kanssa, mutta yksin me emme ole.
Toivottavasti siis sinä - vertaiseni lapsettomuudesta kärsivä nuori nainen tai mies - saat samanlaista tukea jostain (vaikka tästä blogista, jos et muualta!), koska ihmisten välisen vuorovaikutuksen merkitystä ei pidä vähätellä. Nojaa sinä minuun, niin minä nojaan sinuun.
En pysty kuin vain toteamaan, että presiis. Tuolta tuntuu todella usein. Olen yrittänyt etsiä sopivaa vertaistukea jo ensimmäisestä keskenmenosta lähtien, nyt niitä on jo kolme. Olen tämän kolmannen kohdalla huomannut, että enää ei oikeastaan kannata kertoa tästä kolmannesta niille ystäville, jotka ovat olleet seuraamassa kokemuksia kahdesta ensimmäisestä. Heiltä loppuvat sanat ja myötätuntoiset katseet kesken. Olen myös huomannut, että minulta ei enää usein edes kysytä vointiani, koska he eivät välttämättä kestä vastausta (vastaan usein täysin suoraan ja kaunistelematta, jos on p*skaa - on p*askaa). Kurjaa, mutta todellista.
VastaaPoistaOlen kirjoittanut tunteitani ja ajatuksiani itselle, monesti pohtinut niiden julkaisemista. Jokin minussa sen kuitenkin estää tekemästä. Ehkä jokin päivä!
Meillä hoitoja ei vielä ole tehty, mutta tutkimuksiin toistuvien keskenmenojen vuoksi olemme menossa aikanaan. Ensin yritetään toipua numerosta kolme.
Jatka samaan tyyliin kirjoittamista! Minä jatkan niiden lukemista.
Samoilla linjoilla ollaan. Minusta tuntui jo toisen keskenmenon jälkeen, että osalle ystävistä tällaisen asian ymmärtäminen oli mahdotonta ja sanoja ei enää ollut. Muistan myös, kun jouduin soittamaan töihin toisen kerran puolen vuoden sisällä, että taas meni kesken ja taas tarvitsisin sairauslomaa ja pomon äänestä kuuli, että ajatteli varmaan, että miten yhdelle ressukalle voi käydä noin kaksi kertaa.
PoistaVoimia sinulle suruprosessiin, se on raskasta mutta välttämätöntä käydä läpi. <3
Oi, kuinka hienosti ja kauniisti sinä kirjoitit tästä asiasta.
VastaaPoistaTahaton lapsettomuus on kyllä elämän suurimpia kriisejä ja kun se ei riitä, että ei saa lapsia vaan se jatkuu sitten, kun ei saa lapsenlapsia.
Taipaleenne on onneksi vielä aluillaan ja paljon on tehtävissä ennen kuin tarvitsee kokonaan luovuttaa. Toivottavasti onni löytää teidät pian <3
Kiitos tsempeistä ja kommentista, pakko se on jaksaa uskoa, että tämä vielä iloksi kääntyy. Toivottavasti.
PoistaKirjotat hienosti sen, mitä moni meistä varmasti ajattelee! Kiitos sinulle blogistasi, mua ainakin tämä auttaa! Vaikka onkin kauheaa, että meitä on näin paljon, jotka näitä joutuu käymään läpi, tuntuu "lohdulliselta" tietää, että ei ole yksin!
VastaaPoista-hemmiina
Siinä tapauksessa sain juuri sen, mitä blogista lähdin hakemaan. Olin itse kovassa vertaistuen tarpeessa ja kun sitä ei löytynyt, ajattelin tarjota sitä itse. Ja kirjoittaminen toimii samalla itselle terapiana. Jaksetaan tsempata toinen toisiamme!
Poista