Kaksi viikkoa näyttää olevan myös tässä raskaudessa se aika, kun jaksan pitää pääni kasassa ja uskotella itselleni, että kaikki on hyvin. Sen jälkeen ei sitten uskoa enää riitäkään.
Viimeisimmästä ultrasta on nyt liian kauan. Liian kauan, että jaksaisin uskoa, että kaikki on hyvin (mikä on ihan hölmöä, koska kuten edellisessä postauksessa kerroin, lääkäri oli jo rv 9+0 oikein luottavainen). Jos np-ultra olisi ensi viikolla, olisin varannut jo viikonlopun aikana tälle päivälle ylimääräisen ultran. Mutta koska niskapoimu-ultra on torstaina, en näe siinä mitään järkeä, että kävisin tänään ultrassa ja kolmen päivän päästä uudelleen. Joten kituutan eteenpäin, vaikka koko ajan pelottaa, että vieläkö kohdussa on elämää.
Pahoinvointi on hieman laantunut, mutta suurin huolenaiheeni alkoi lauantaina. Jatkuva, jomottava kipu oikeassa nivusessa levisi sunnuntaina koko alavatsaan ja viime yönä särki jo toden teolla myös selkää. Mitään vuotoja ei ole tullut, mutta tuntuu, että rakko ei tyhjene kunnolla. Kävin illalla päivystyksessäkin tarkistamassa, ettei minulla ole virtsatientulehdusta - ei ollut. Olisin halunnut pyytää, että tarkistaisivat, että olenhan vielä raskaana, mutta eiväthän ne siellä sellaista tee.
Pahemman luokan luulosairaus minua varmasti vaivaa, mutta vanha, rento "hyvin tämä sujuu loppuun saakka" -mentaliteetti on kadonnut ja tilalle on tullut esikoisen raskaudesta liian tuttu "ei kai kaikki ihan oikeasti voi mennä tällä kertaa hyvin". Toivon, että saamme torstaina hyviä uutisia, mutta valmistan itseäni koko ajan siihen, ettemme saisikaan. Tuntuu, että olen ollut koko alkuraskauden aivan liian luottavainen ja nyt kivuilla ja yllättävällä pelolla minua rangaistaan ja palautetaan takaisin maanpinnalle. Niin kuin kaksi perättäistä onnistunutta raskautta ei olisi minun universumissani missään nimessä mahdollista.
Aika torstaihin ei kulu tarpeeksi nopeasti ja tässä välissä olisi kuitenkin kaikenlaista kivaa tiedossa, josta olisi ihana nauttia. Ahdistaa myös se, että olemme kertoneet todella monelle ystävälle jo raskaudesta, ja nyt yhtäkkiä pelkään, että joudun kertomaan todella monelle ystävälle myös keskenmenosta. Vaikka kerroinhan kaikista niistä esikoista edeltäneistäkin.
Toivon, että kipuni olisivat normaaleja kohdun kasvuun liittyviä kipuja, mutta jomottava alavatsakipu on liian tuttu keskenmenojen ajoilta ja siksi kai panikoin. Voi torstai tule jo ja tuo mukanasi hyviä uutisia.
Viimeisimmästä ultrasta on nyt liian kauan. Liian kauan, että jaksaisin uskoa, että kaikki on hyvin (mikä on ihan hölmöä, koska kuten edellisessä postauksessa kerroin, lääkäri oli jo rv 9+0 oikein luottavainen). Jos np-ultra olisi ensi viikolla, olisin varannut jo viikonlopun aikana tälle päivälle ylimääräisen ultran. Mutta koska niskapoimu-ultra on torstaina, en näe siinä mitään järkeä, että kävisin tänään ultrassa ja kolmen päivän päästä uudelleen. Joten kituutan eteenpäin, vaikka koko ajan pelottaa, että vieläkö kohdussa on elämää.
Pahoinvointi on hieman laantunut, mutta suurin huolenaiheeni alkoi lauantaina. Jatkuva, jomottava kipu oikeassa nivusessa levisi sunnuntaina koko alavatsaan ja viime yönä särki jo toden teolla myös selkää. Mitään vuotoja ei ole tullut, mutta tuntuu, että rakko ei tyhjene kunnolla. Kävin illalla päivystyksessäkin tarkistamassa, ettei minulla ole virtsatientulehdusta - ei ollut. Olisin halunnut pyytää, että tarkistaisivat, että olenhan vielä raskaana, mutta eiväthän ne siellä sellaista tee.
Pahemman luokan luulosairaus minua varmasti vaivaa, mutta vanha, rento "hyvin tämä sujuu loppuun saakka" -mentaliteetti on kadonnut ja tilalle on tullut esikoisen raskaudesta liian tuttu "ei kai kaikki ihan oikeasti voi mennä tällä kertaa hyvin". Toivon, että saamme torstaina hyviä uutisia, mutta valmistan itseäni koko ajan siihen, ettemme saisikaan. Tuntuu, että olen ollut koko alkuraskauden aivan liian luottavainen ja nyt kivuilla ja yllättävällä pelolla minua rangaistaan ja palautetaan takaisin maanpinnalle. Niin kuin kaksi perättäistä onnistunutta raskautta ei olisi minun universumissani missään nimessä mahdollista.
Aika torstaihin ei kulu tarpeeksi nopeasti ja tässä välissä olisi kuitenkin kaikenlaista kivaa tiedossa, josta olisi ihana nauttia. Ahdistaa myös se, että olemme kertoneet todella monelle ystävälle jo raskaudesta, ja nyt yhtäkkiä pelkään, että joudun kertomaan todella monelle ystävälle myös keskenmenosta. Vaikka kerroinhan kaikista niistä esikoista edeltäneistäkin.
Toivon, että kipuni olisivat normaaleja kohdun kasvuun liittyviä kipuja, mutta jomottava alavatsakipu on liian tuttu keskenmenojen ajoilta ja siksi kai panikoin. Voi torstai tule jo ja tuo mukanasi hyviä uutisia.
Miten meni? ❤
VastaaPoistaHyvin meni! ❤
Poista