Tällä viikolla ollaan kulutettu maksamiamme verorahoja enemmän kuin tarpeeksi.
Tiistaina oli vuorossa ensimmäinen perhevalmennus. Siellä käytiin läpi mm. vanhempien hammashoidon merkitystä vauvan hyvinvoinnille (sanokoon mitä sanovat, minä aion ainakin pussailla vauvaani suoraan suulle, vaikken tieten tahtoen haluakaan siirtää kariesbakteeria lapselleni) sekä tietysti esittäydyttiin koko porukalle. Kai idea oli se, että tällaisista perhevalmennuksista voisi löytää vertaistukea ja saada mammakavereita, mutta jotenkin kaksi puolentoista tunnin luentoa tuntuu aika lyhyeltä ajalta tutustumiselle... Lisäksi käytiin läpi synnytystä, loppuraskautta sekä aikaa heti vauvan synnyttyä. Eipä tainnut käteen tarttua mitään kovin konkreettista ja kaiken tiesin jo ennestään. Ensi viikolla on vuorossa seuraava kerta, emmeköhän me sinne mene, mutta taisi olla niin, että mies oppi viime kerrasta enemmän kuin minä.
Eilen oli 33. raskausviikon neuvola. Kaikki oli fyysisesti hyvin, mitä nyt verenpaine alkaa olla tosi matala (101/65) ja siitä johtuen heikotusta on esiintynyt tavallista enemmän. Käskynä oli ottaa iisisti ja varoa äkillisiä ylösnousuja makuuasennosta (as if tällä mahalla pystyisi itsensä jotenkin sekunnissa pystyyn kampeamaankaan...). Hemoglobiini oli hyvä (123) ilman lisärautaakin ja sf-mitta 30cm eli hyvin mennään käyrällä. Vauvan sykkeet oli vahvat (140-150) ja liikkeitä tuntui paljon. Pissatestikään ei hälyttänyt ja verensokeriarvot ovat olleet normaalit koko ajan diabetesdiagnoosin jälkeen, joten keskityimme sitten henkiseen puoleen. Terveydenhoitaja totesikin, että fyysisesti raskaus on sopinut minulle hyvin ja keho kestää muutokset selvästi hienosti. Harjoitussuppareitakaan ei ole tullut kunnolla yli viikkoon.
Otin saman tien härkää sarvista ja pyysin lähetettä pelkopolille. Sanoin, että psykologi suositteli tätä ja nyt, kun viikot vierivät ja synnytys pyörii mielessä yhä enemmän, myös ahdistus ja pelot ovat lisääntyneet. Terveydenhoitaja kuunteli minua ja sanoi saman tien, että hänpä tekee lähetteen pelkopolille. Että kuulostaa siltä, että olen sen tarpeessa ja oikea potilas sinne lähetettäväksi. Olo oli helpottunut ja ajattelin heti, että onpa ihanaa, että näin ymmärretään.
Mutta siihen se ymmärrys sitten loppui. Kun päästiin konkreettisiin toimenpiteisiin, kuulosti siltä, että mitään ei ole tarjolla. Sanoin, että jos saisin valita, haluaisin, että synnytys käynnistettäisiin esim. laskettuna päivänä, koska eniten tällä hetkellä pelkään ylimenoviikkoja ja kohtukuolemaa. Terveydenhoitaja sanoi saman tien, että ei. Synnytystä ei tulla käynnistämään. Että ylimenoajalla ei ole todettu olevan minkäänlaisia riskejä (onko oikeasti muka näin?) ja että jos synnytystä lähdetään käynnistämään, on todennäköistä, että käynnistys epäonnistuu ja joudun sektioon ja tätä ei kuulemma haluta. Kyyneleet nousi silmiin, niin ehdoton terveydenhoitaja oli ja sanoin ihan suoraan, että minusta tuo kuulostaa jo valmiiksi traumatisoituneiden odottavien äitien kidutukselta. Sanoin myös perään, että en antaisi IKINÄ itselleni tai suomalaiselle terveydenhoitojärjestelmälle anteeksi, jos rv 41 kokisin kohtukuoleman vain siksi, että synnytystä ei suostuttu käynnistämään. Terveydenhoitaja vastasi vain siihen, että ymmärtää kyllä, että näin on, mutta että terveydenhoidon ammattilaisten tehtävänä on saada minut nyt vakuuttuneeksi siitä, että kaikki menee hyvin vaikka raskaus menisi kaksi viikkoa yli, ei helpottaa minun piinaa käytännön toimilla.
Tuli tosi paha mieli. Lähdin kotiin lähes itkien ja ajattelin, että näin se vain on - toistuvien menetysten jälkeenkään ymmärrystä ei näköjään löydy. Lähetteen nyt sentään sain ja pienenä lohtuna on se, että Kätilöopiston henkilökunta olisi joustavampaa (mitä suuresti epäilen, sen verran napakasti terkka vain totesi, että turha kuvitella, että käynnistystä saat). Nyt odotellaan kutsua pelkopolille ja kaiken aikaa toivon, että kehoni osaisi käynnistää synnytyksen itsestään lasketun ajan tienoilla.
Onneksi tänään on vauvaperhepsykologin tapaaminen. Alan ymmärtää, että edessä on pitkä kesä ja töiden loppuessa tällä viikolla odotus ei varmasti ainakaan helpotu.
Vielä tänäänkin on ollut paha mieli - tuntuu kuin olisi palattu alkuun. Nyt mennään taas päivä kerrallaan. Vielä 8 (+2) viikkoa eli minun ajanlaskussa ikuisuus.
Tiistaina oli vuorossa ensimmäinen perhevalmennus. Siellä käytiin läpi mm. vanhempien hammashoidon merkitystä vauvan hyvinvoinnille (sanokoon mitä sanovat, minä aion ainakin pussailla vauvaani suoraan suulle, vaikken tieten tahtoen haluakaan siirtää kariesbakteeria lapselleni) sekä tietysti esittäydyttiin koko porukalle. Kai idea oli se, että tällaisista perhevalmennuksista voisi löytää vertaistukea ja saada mammakavereita, mutta jotenkin kaksi puolentoista tunnin luentoa tuntuu aika lyhyeltä ajalta tutustumiselle... Lisäksi käytiin läpi synnytystä, loppuraskautta sekä aikaa heti vauvan synnyttyä. Eipä tainnut käteen tarttua mitään kovin konkreettista ja kaiken tiesin jo ennestään. Ensi viikolla on vuorossa seuraava kerta, emmeköhän me sinne mene, mutta taisi olla niin, että mies oppi viime kerrasta enemmän kuin minä.
Eilen oli 33. raskausviikon neuvola. Kaikki oli fyysisesti hyvin, mitä nyt verenpaine alkaa olla tosi matala (101/65) ja siitä johtuen heikotusta on esiintynyt tavallista enemmän. Käskynä oli ottaa iisisti ja varoa äkillisiä ylösnousuja makuuasennosta (as if tällä mahalla pystyisi itsensä jotenkin sekunnissa pystyyn kampeamaankaan...). Hemoglobiini oli hyvä (123) ilman lisärautaakin ja sf-mitta 30cm eli hyvin mennään käyrällä. Vauvan sykkeet oli vahvat (140-150) ja liikkeitä tuntui paljon. Pissatestikään ei hälyttänyt ja verensokeriarvot ovat olleet normaalit koko ajan diabetesdiagnoosin jälkeen, joten keskityimme sitten henkiseen puoleen. Terveydenhoitaja totesikin, että fyysisesti raskaus on sopinut minulle hyvin ja keho kestää muutokset selvästi hienosti. Harjoitussuppareitakaan ei ole tullut kunnolla yli viikkoon.
Otin saman tien härkää sarvista ja pyysin lähetettä pelkopolille. Sanoin, että psykologi suositteli tätä ja nyt, kun viikot vierivät ja synnytys pyörii mielessä yhä enemmän, myös ahdistus ja pelot ovat lisääntyneet. Terveydenhoitaja kuunteli minua ja sanoi saman tien, että hänpä tekee lähetteen pelkopolille. Että kuulostaa siltä, että olen sen tarpeessa ja oikea potilas sinne lähetettäväksi. Olo oli helpottunut ja ajattelin heti, että onpa ihanaa, että näin ymmärretään.
Mutta siihen se ymmärrys sitten loppui. Kun päästiin konkreettisiin toimenpiteisiin, kuulosti siltä, että mitään ei ole tarjolla. Sanoin, että jos saisin valita, haluaisin, että synnytys käynnistettäisiin esim. laskettuna päivänä, koska eniten tällä hetkellä pelkään ylimenoviikkoja ja kohtukuolemaa. Terveydenhoitaja sanoi saman tien, että ei. Synnytystä ei tulla käynnistämään. Että ylimenoajalla ei ole todettu olevan minkäänlaisia riskejä (onko oikeasti muka näin?) ja että jos synnytystä lähdetään käynnistämään, on todennäköistä, että käynnistys epäonnistuu ja joudun sektioon ja tätä ei kuulemma haluta. Kyyneleet nousi silmiin, niin ehdoton terveydenhoitaja oli ja sanoin ihan suoraan, että minusta tuo kuulostaa jo valmiiksi traumatisoituneiden odottavien äitien kidutukselta. Sanoin myös perään, että en antaisi IKINÄ itselleni tai suomalaiselle terveydenhoitojärjestelmälle anteeksi, jos rv 41 kokisin kohtukuoleman vain siksi, että synnytystä ei suostuttu käynnistämään. Terveydenhoitaja vastasi vain siihen, että ymmärtää kyllä, että näin on, mutta että terveydenhoidon ammattilaisten tehtävänä on saada minut nyt vakuuttuneeksi siitä, että kaikki menee hyvin vaikka raskaus menisi kaksi viikkoa yli, ei helpottaa minun piinaa käytännön toimilla.
Tuli tosi paha mieli. Lähdin kotiin lähes itkien ja ajattelin, että näin se vain on - toistuvien menetysten jälkeenkään ymmärrystä ei näköjään löydy. Lähetteen nyt sentään sain ja pienenä lohtuna on se, että Kätilöopiston henkilökunta olisi joustavampaa (mitä suuresti epäilen, sen verran napakasti terkka vain totesi, että turha kuvitella, että käynnistystä saat). Nyt odotellaan kutsua pelkopolille ja kaiken aikaa toivon, että kehoni osaisi käynnistää synnytyksen itsestään lasketun ajan tienoilla.
Onneksi tänään on vauvaperhepsykologin tapaaminen. Alan ymmärtää, että edessä on pitkä kesä ja töiden loppuessa tällä viikolla odotus ei varmasti ainakaan helpotu.
Vielä tänäänkin on ollut paha mieli - tuntuu kuin olisi palattu alkuun. Nyt mennään taas päivä kerrallaan. Vielä 8 (+2) viikkoa eli minun ajanlaskussa ikuisuus.
Tämä on valitettavasti omakin kokemukseni näistä asioista :/ Mut jos sulla on rd-diagnoosi, niin silloinhan raskautta ei päästetä "yliaikaiseksi", eli yli lasketun ajan, jos olen oikein ymmärtänyt? Jos muu ei auta, niin sitten on kai pakko valehdella, että sokereissa on ollut silloin tällöin jotain häikkää, jotta pääsisi tarkempaan seurantaan. Eihän se oikein ole, mutta jos muukaan ei auta. Ja kyllä kaikki tuntemani hätäsektiotapaukset ovat juuri näitä rv 40+ syntyneitä, joten en ihan allekirjoita tuota terkkarin väitettä. Varsinkin kun rd-äidillä on suurempi riski saada isompi vauva, joten lapsi saattaa olla vielä enemmän ahdingossa loppuvaiheessa.
VastaaPoistaYleensä rd-tapauksia ei päästetä yliajalle, mutta nyt kun sokeriarvot on olleet koko ajan niin hyvät, niin terkkarin mukaan fyysistä syytä synnytyksen käynnistykselle ei ole. :/ Kuulostaa juuri siltä, että pitää varmaan alkaa välittämään totuutta. :( Kohtuuttomalta tuntuu!
PoistaKyllä sillä terkkarilla voi olla ihan hyvä käsitys siitä, millainen riski yliaikaisuus oikeasti on kohtukuolemaan nähden. (Ainoa minun tietämäni tapaus ei ollut yliaikainen, mutta kaikkihan me muistamme, että näistä yksittäistapauksista ei voi vetää mitään johtopäätöksiä. Suuntaan tai toiseen.)
VastaaPoistaKun ottaa huomioon, että noi lasketut ajat ei ole käsittääkseni mitään järkyttävän eksaktia tiedettä, etenkin jos kuukautiset ei ole kellontarkat, eikö silloin ennemmin lohduttaisi tieto siitä, että sun kroppa ja sun vauva tietää ehkä sua paremmin, mitä tekevät?
Olen yleiseksi näkemykseksi ymmärtänyt, että mitä vähemmän interventiota, sen parempi kaikille.
Näin varmasti on. Tässä tapauksessa järki ja tunne ei vain kulje käsi kädessä enkä usko äidin suuren ahdistuksenkaan olevan vauvalle hyväksi.
PoistaEn väitä ymmärtäväni tarkalleen miltä sinusta tuntuu, mutta ajatuksesi ovat järkeen käypiä. Yliaikaisuutta enemmän mua pelottais toi käynnistys. Keinotekoisesti lääkkeillä yritetään pakottaa keho siihen mihin se ei ole vielä itse valmis. Omassa synnytyksessä käynnistystä ei tarvittu, mutta supistuksia vauhditettiin oksitosiinilla ja kalvot puhkaisemalla. En ollut niistä yhtään innoissani.
VastaaPoistaKaikkea hyvää sulle!
Niin, toisilla kärsivällisyyttä on enemmän kuin toisilla ja samalla tavalla pelko hallitsee toisten odotusta enemmän kuin toisten. Itselläni on vahvana se tunne, että vauva pitää saada kohdusta turvaan (koska aiemmat kolme sikiötä se on onnistunut jo tappamaan) ja sillä ei ole järkisyiden kanssa mitään tekemistä.
PoistaTämän sanottuani, ymmärrän hyvin että luonnollinen itsestään alkava synnytys on aina käynnistystä parempi vaihtoehto mutta samanlaiset riskit siinä 42+ käynnistyksessä on kuin 38+ viikoillakin.
Itsekin olen samasta asiasta vääntänyt kättä lääkärien ja neuvolan kanssa, että miksi ihmeessä Suomessa otetaan se riski että annetaan raskauksien mennä jopa kaksi viikkoa yliaikaiseksi ja siinä kuitenkin on aina se pieni riski mukana. Miksi riskeerata terveen vauvan henki? entä sitten jos se saattaakin johtaa sektioon? Usein ne yliaikaisetkaan ei käynnisty kunnolla ja päädytään sektioon joka tapauksessa.
VastaaPoistaYhdysvalloissa ei esimerkiksi anneta mennä kuin viikon yliaikaiseksi.
Ja tosiaan jos radi on ollut hyvälaatuinen ja ei näytä sitten loppuaikoinakaan siltä, että vauva olisi tavallista suurikokoisempi niin ei sitä käynnistystä saa helpolla.
Itse olen jo alkanut psyykata itseäni siihen, että entä jos lapsi meneekin yliaikaiseksi ja miten selviän ne piinalliset viikot.
Aion tehdä liikelaskentaa ahkerasti ja heti jos liikkeissä tapahtuu muutosta niin en emmi yhtään vaan menen suoraa päätä naistenklinikalle. Onneksi asun aivan lähellä ja en aio pyydellä anteeksi vaikka olisinkin siellä päivittäin tarkastuksessa.
Jos raskaus menee yliakaiseksi niin aion myös varata osaavalta 4d ultraajalta ajan, jossa katsotaan tarkasti virtaukset ja istukan tila ja onko vauvalla edelleen ihan hyvät oltavat vaikka olisi menty yliaikaa. Se varmasti myös helpottaisi minua henkisesti jaksamaan ja pieni hinta maksaa siitä, että entä jos siinä todettaisiinkin että napanuora virtaukset huonot tai istukka kalkkeutunut tai muuta vastaavaa. Noita kun ei tarkisteta julkisella ellei sulla ole sellainen tausta et edellisen raskauden kanssa oli ongelmia just noilla alueilla.
Lisäksi vihoin viimeinen selviytymiskeino, mutta jos en totaalisesti kestä ja jaksa ja pää hajoaa niin olen jopa valmis feikkaamaan supistukset. Vatsalihaksia jännittämällä piirtyy supistukset käyrälle.
Kiitos kommentista, ymmärrän täysin tunteesi!! Yritetään nyt psykologin kanssa yhteistyössä saada pelkopolin kätilöitä ja lääkäreitä ymmärtämään se, millaisessa stressissä olen elänyt koko raskausajan. Katsotaan kuinka käy. :)
PoistaTerkkari oli nyt ehkä turhan ehdoton. Pelkokäynnistyksiä kyllä tehdään mutta varmasti niitä joutuu kinumaan. Jos olet ehdottomasti sitä mieltä että käynnistyksen haluat, pysy kannassasi ja vaadi sitä pelkopolikäynnillä. Jos sinne menee asenteella "pelottaa mutta en ole varma mitä haluan" niin sektiota tai käynmistystä on turha toivoa, jos pysyy ehdottomana se kyllä onnistuu. Itse sain sektiolupauksen jo ensimmäisellä käynnillä, tosin sektio tehtiin lopulta perätilan vuoksi mutta olisi siis tehty joka tapauksessa.
VastaaPoistaAloin tänään itsekin pohtimaan suunnitellun sektion vaatimista. Että jos käynnistystä ei heru (miltä se nyt kuulostaa) niin otan mieluummin sovitun sektion kuin käynnistyksen yliajalla.
PoistaOsa gynekologeistakin on sitä mieltä että Suomessa käynnistetään liian myöhään. Istukka kalkkeutuu ja napanuora haurastuu la jälkeen. kohtukuolemariski kasvaa vaikka se edelleen on hyvin pieni ja ehdottomasti suurin osa yliaikaisista raskauksista menee ihan hyvin. Eli pelko yliaikaisuudesta ei edes ole ihan turha ja käynnistämisen vaatiminen esim. viimeistään 41+0 viikolle aivan perusteltua
VastaaPoistaNäin olen kuullut, mutta kai näissäkin asioissa mietitään todennäköisyyksiä ja tietysti myös kustannuksia. Suurimmalla osalla 42+ viikoilla käynnistetyt synnytykset menevät hyvin.
PoistaYmmärrän pelkosi, mutta toivottavasti yrität ajatella asiaa myös järjellä, etkä vain tunteella. Historiasi on raskas, mutta yritä ajatella myös vauvan parasta, äläkä pelkästään itseäsi. Varmasti yksikään lääkäri ei anna vauvasi hengen vaarautua. Et voi suunnitella kaikkea etukäteen. Joskus pelon kanssa on vaan pakko oppia elämään. Se ei ole helppoa, ei todellakaan. Sinun elämäsi tulee lapsen myötä olemaan jatkuvaa pelossa elämistä. Menettämisen pelko kasvaa vaan lapsen syntymän jälkeen. Älä anna sille enää valtaa.
VastaaPoistaEn ymmärrä, miten synnytyksen käynnistämisen tai sektion toivominen on ristiriidassa vauvan parhaan kanssa? Ongelmana on nimenomaan se, että pelkään, että kehoni ei osaa toimia oikein, kun se ei ole sitä osannut aiemminkaan. Eivät lääkärit halua mitään pahaa tapahtuvan mutta silti kaikenlaista tapahtuu. Joidenkin kohdalle se huono tuuri sattuu.
PoistaOlen onnistunut elämään tavallista elämää viimeiset 32 viikkoa ja hengissä näistä viimeisistä viikoistakin selvitään, mutta pelolle vallan antamisesta ei ole kyse, se kulkee mukana historian vuoksi raskauden loppuun saakka. Synnytyksen jälkeen alkaa aivan uudenlainen aika, jossa lapsen hengissä säilyminen ei ole enää minun kehostani kiinni ja pystyn erottamaan nämä kaksi erityyppistä pelkoa toisistaan.
Se että pelkää raskaudessa ei vielä tarkoita että pelkäisi poikkeavan paljon myös vauvan synnyttyä. Meillä on lapsettomuustaustaa ja keskenmenoja. Pelkäsin koko raskausajan, pelkäsin lapsen kuolemaa synnytyksessä. Synnytys tapahtui lopulta sektiolla tarjontavirheen vuoksi mutta olisin halunnut sen joka tapauksessa. Murhe ja pelko loppui kuitenkin vauvan syntymään. Tottakai lapsesta on aina huolissaan mutta nyt se on normaalia huolehtimista eikä siinä ole mitään samaa kuin raskausajan peloissa. Kun takana on menetyksiä ei peloille vaan mahda mitään. Sitäpaitsi sektio tai käynnistys ei ole vauvalle yhtään haitallisempaa kuin synnytyksen käynnistyminen reilusti yli la.
VastaaPoistaHear hear! Tunnistan itsessäni juurikin tämän raskauden pelon keskenmenojen takia ja uskon paniikin loppuvan kun vauva syntyy. Enää maksimissaan kymmenen viikkoa. :)
Poista