Nyt kun kesä tulee kohisten, raskausviikoilla on siirrytty tänne kolmekymppisten paremmalle puolelle (huomenna alkaa 32. raskausviikko!) ja loma häämöttää kahden viikon päässä, alan vihdoin ja viimein ymmärtää, että myös raskaus loppuu joskus.
Tähän asti tuntuu, että olen elänyt kieltovaiheessa - en ole voinut päästää sitä ajatusta edes mieleen, että tässä voisi käydä hyvin, jotten pettyisi. Edelleen pelkään kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen, mutta vähitellen olen joutunut myös käsittelemään sitä ajatusta, että meille voi ihan oikeasti jo hyvinkin pian syntyä elävä vauva, jonka saamme kantaa sairaalasta kotiin.
Huikea ja samalla aika pelottava ajatus. Ensi viikolla on ensimmäinen synnytysvalmennus ja siitä viikon päästä toinen. Kasvava vatsa painaa jo välillä keuhkoja ja tekee hengittämisestä hankalampaa ja peilistä katsoo koripallon niellyt kroppa. Ehkä juuri näistä syistä synnytys on ollut mielessä tällä viikolla yhä useammin. Koko ajanhan tässä on toivottu, että raskaus loppuisi ja saisimme vauvan syliin saakka, mutta nyt, kun siihen on enää vaivaiset pari kuukautta (tai kuka tietää, vieläkin vähemmän aikaa), iskee paniikki. Onko kaikki valmista? Minkälainen tyyppi sieltä tupsahtaa? Osaammeko hoitaa esikoistamme oikein? Saammeko nukuttua yhtään? Ja tietysti - mitä odottaa synnytykseltä?
Tuskallisten keskenmenojen jälkeen olin vakuuttunut siitä, että jos joku päivä saisin kantaa vauvan loppuun saakka, en suostuisi synnyttämään häntä alakautta vaan haluaisin ihan ehdottomasti suunnitellun sektion. Matkan varrella olen tehnyt täyskäännöksen ja tällä hetkellä normaali alatiesynnytys tuntuu luonnollisimmalta. Kipulääkkeitä en pelkää, päinvastoin otan kaiken lääkkellisen avun vastaan, mitä synnytyslaitoksella ollaan valmiita antamaan. Jos saisin valita, toivoisin, että lapsemme pystyisi syntymään alateitse, mutta tärkeintä on, että vauvalla on kaikki hyvin ja jos tämä vaatisi hätäsektiota, ei sekään olisi maailmanloppu.
Tällä hetkellä eniten jännittää se, milloin synnytys käynnistyy, ei niinkään itse tapahtuma. Keskenmenojen myötä olen käynyt jo sellaisen mankelin läpi, että en pelkää sairaalaa, en kipua enkä neuloja. Sen sijaan pelkään sitä, miten jaksan, jos synnytys ei ala käynnistymään itsestään ja jos näyttää siltä, että mennään lasketun ajan yli. Keskenmenon käynnistys oli niin kamala kokemus, että haluaisin, että kehoni osaisi tällä kertaa käynnistää lapseni syntymän luonnostaan, mutta se jää nähtäväksi.
Tietysti pelkään edelleen myös sitä, että entä jos näillä viimeisillä viikoilla joku menee pieleen. Kuulostelen vauvan liikkeitä päivittäin ja huolestun ihan vanhaan tuttuun malliin, jos potkuja ei ole hetkeen tuntunut. Pelkoon on kuitenkin jo turtunut ja vähitellen sitä on oppinut luottamaan, että ehkä kaikki voi mennä loppuun saakka hyvin. Kai nyt on jo meidän vuoro saada oma vauva?
Siitä alkaisi sitten ihan uusi aika, ajanlaskumme alku lapsiperheenä. Jos nyt ensiksi kuitenkin selvittäisiin hengissä ja täysjärkisinä näistä viimeisistä viikoista. Siinä on lomalle jäävälle hysteerikolle jo ihan tarpeeksi tekemistä.
Tähän asti tuntuu, että olen elänyt kieltovaiheessa - en ole voinut päästää sitä ajatusta edes mieleen, että tässä voisi käydä hyvin, jotten pettyisi. Edelleen pelkään kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen, mutta vähitellen olen joutunut myös käsittelemään sitä ajatusta, että meille voi ihan oikeasti jo hyvinkin pian syntyä elävä vauva, jonka saamme kantaa sairaalasta kotiin.
Huikea ja samalla aika pelottava ajatus. Ensi viikolla on ensimmäinen synnytysvalmennus ja siitä viikon päästä toinen. Kasvava vatsa painaa jo välillä keuhkoja ja tekee hengittämisestä hankalampaa ja peilistä katsoo koripallon niellyt kroppa. Ehkä juuri näistä syistä synnytys on ollut mielessä tällä viikolla yhä useammin. Koko ajanhan tässä on toivottu, että raskaus loppuisi ja saisimme vauvan syliin saakka, mutta nyt, kun siihen on enää vaivaiset pari kuukautta (tai kuka tietää, vieläkin vähemmän aikaa), iskee paniikki. Onko kaikki valmista? Minkälainen tyyppi sieltä tupsahtaa? Osaammeko hoitaa esikoistamme oikein? Saammeko nukuttua yhtään? Ja tietysti - mitä odottaa synnytykseltä?
Tuskallisten keskenmenojen jälkeen olin vakuuttunut siitä, että jos joku päivä saisin kantaa vauvan loppuun saakka, en suostuisi synnyttämään häntä alakautta vaan haluaisin ihan ehdottomasti suunnitellun sektion. Matkan varrella olen tehnyt täyskäännöksen ja tällä hetkellä normaali alatiesynnytys tuntuu luonnollisimmalta. Kipulääkkeitä en pelkää, päinvastoin otan kaiken lääkkellisen avun vastaan, mitä synnytyslaitoksella ollaan valmiita antamaan. Jos saisin valita, toivoisin, että lapsemme pystyisi syntymään alateitse, mutta tärkeintä on, että vauvalla on kaikki hyvin ja jos tämä vaatisi hätäsektiota, ei sekään olisi maailmanloppu.
Tällä hetkellä eniten jännittää se, milloin synnytys käynnistyy, ei niinkään itse tapahtuma. Keskenmenojen myötä olen käynyt jo sellaisen mankelin läpi, että en pelkää sairaalaa, en kipua enkä neuloja. Sen sijaan pelkään sitä, miten jaksan, jos synnytys ei ala käynnistymään itsestään ja jos näyttää siltä, että mennään lasketun ajan yli. Keskenmenon käynnistys oli niin kamala kokemus, että haluaisin, että kehoni osaisi tällä kertaa käynnistää lapseni syntymän luonnostaan, mutta se jää nähtäväksi.
Tietysti pelkään edelleen myös sitä, että entä jos näillä viimeisillä viikoilla joku menee pieleen. Kuulostelen vauvan liikkeitä päivittäin ja huolestun ihan vanhaan tuttuun malliin, jos potkuja ei ole hetkeen tuntunut. Pelkoon on kuitenkin jo turtunut ja vähitellen sitä on oppinut luottamaan, että ehkä kaikki voi mennä loppuun saakka hyvin. Kai nyt on jo meidän vuoro saada oma vauva?
Siitä alkaisi sitten ihan uusi aika, ajanlaskumme alku lapsiperheenä. Jos nyt ensiksi kuitenkin selvittäisiin hengissä ja täysjärkisinä näistä viimeisistä viikoista. Siinä on lomalle jäävälle hysteerikolle jo ihan tarpeeksi tekemistä.
Niin kovin samanlaisia ajatuksia! Itse pelkään ihan hirveästi sitä, että synnytys ei ala itsestään vaan se pitää käynnistää. Ensimmäisenä tulee mieleen eka keskenmeno ja lääkkellinen tyhjennys. Niin kovasti toivon, että synnytys käynnistyisi itsekseen.
VastaaPoistaVähiim käy teilläkin odotus :) tsemppiä viimeisiin kuukausiin! Voin kertoa, että 36 viikolla ei ainakaam helpota :D
Rinde
Ei varmasti helpota! Liikkuminen on hankalaa jo nyt kun vauva painaa kylkiluihin joten voin vain kuvitella, mitä se on kuukauden päästä. Teillä on h-hetki jo TOSI lähellä!!
PoistaMua jotenkin myös pelottaa hirmuisesti se, että jos lapsi ei synnykään itsestään ja eniten se pelottaa että lapsesta tulee yliaikainen ja iso radi-vauva ja tuleekin jokin hirveä komplikaatio sitten synnytyksessä.
VastaaPoistaMut sitten liityin sellaiseen isoon vauva-ryhmään facessa ja huomasin että suurimmalla osalla ensisynnyttäjistä tuntuu olevan ennemminkin yliaikainen kuin aliaikainen vauva ja silti kaikki on mennyt aivan hyvin. Olen myös alkanut lukea paljon synnytyskertomuksia ja siinäkin taas huomaa, että jokainen synnytys on niin erilainen ettei mun varmaan kannata stressata etukäteen koska harvoin ne synnytykset taitaa mennä niin kuin suunniteltu :D
Ai teillä on vasta nyt synnytysvalmennus? Itse asun Helsingissä ja meillä joilla LA elokuussa oli jo aika päiviä sitten se eka perhevalmennus tapaaminen ja nyt oli se toinen tapaaminen jota synnytysvalmennukseksi kutsutaan :)
Moni paikallaolijoista sanoi, että no olipa hyödytön mutta itse taas tykkäsin ja tuntui et sai paljon hyödyllistä infoa niin imetyksestä kuin synnytyksestäkin.
Joo juurikin tuo radi-vauvan synnyttäminen pelottaa, samoin kuin se, että joku menee pieleen mitä kauemmin vauva majailee yksiössään...
PoistaIhmettelen itsekin, että meillä perhevalmennukset on näin myöhään mutta joka kunnassa varmasti vähän eri käytännöt. Toisaalta olen alkanut miettiä synnytystä ja sen jälkeistä aikaa vasta nyt, joten todennäköisesti tulee oikein hyvää aikaan. :)
Hei! Meillä on ollut kaksi perhevalmennusta (lähinnä raskaudenajan liikunnasta, hammashoidosta ja synnytyksen ja raskauden sosiaalisesta/parisuhdetuesta), ja sairaalaan tutustuminen tai synnytysvalmennuskerta on vasta viikolla 37, jolloin myös synnytystapa-arvio. Jännittää kyllä, että mitä jos pieni tulee ulos jo aiemmin. Pitää ehkä etsiä käsiinsä jokin kirja aiheesta...
PoistaMeillä ei ole edes synnytyssairaalaan tutustumista, virtuaalikierros netissä kuulemma riittää?? Tuntuu että kaikesta säästetään. Juuri tästä syystä ja huonojen kokemusten säikäyttämänä aion pyytää terkalta lähetettä pelkopolille, jotta saisin kunnon synnytystapa-arvion ja pääsisin käymään myös synnärillä ennen itse h-hetkeä.
PoistaHeippa, kirjoittaisitko tänne postauksen omista synnytykseen liittyvistä ajatuksista ja fiiliksistä? Esim pelottaako jokin itse tapahtumassa erityisesti (vauvan hyvinvoinnin lisäksi), millaisia odotuksia sulla on tilanteeseen liittyen jne. Olisi kiva verrata omia ajatuksia muiden ennakko-odotuksiin! Välillä tuntuu, että pyörittää näitä loputtomasti yksin päässään läpi :) Ja siitä voisit saada hyvää matskua myös pelkopolille :)
VastaaPoistaVoin ehdottomasti kirjoittaa! Mielessä risteilee kaikenlaisia ajatuksia ja olin ajatellutkin palata aiheeseen vielä mutta ehkä vasta jos pelkopolille pääsen, mutta voin toki avata tuntemuksia jo aiemmin. :)
PoistaHeips vertaistuki sisko! Pakko oli tulla kertomaan, että meidän perhe kasvoi eilen pienen pienellä tytöllä!! Tyttö otti kuukauden varaslähdön, mutta kaikki on hyvin. Tätä päivää en uskonut koskaan kokevani ja tässä sitä kuitenkin ollaan. Vihdoin. Niin täynnä rakkautta, että ei sitä voi sanoin kuvailla!
VastaaPoista-Rinde
Onneksi olkoon, teidän odotus on vihdoin ohi! Kuukauden etuajassa, aikamoista! Meillä alkaa olla viimeiset tuskalliset viikot käsillä, kärsimätön alan olla jo nyt... Onnea vauvantuoksuiseen arkeen!
Poista