Kaikki alkoi Asuntomessuista yhdistettynä vanhempieni vierailuun hyvin pian sen jälkeen, kun palattiin reissusta. Sanokaa mitä sanotte, mielestäni Asuntomessut ovat rakennus- ja sisustusalan messuiksi naamioidut pallomahojen kokoontumisajot ja lapsiperhehelvetin esikartano. Ei siis oikea paikka lapsettomuudesta kärsivälle naiselle. Jos harkitset messuilla käymistä (onhan toisten kotien tirkistely ihanaa), niin testaa ensin omaa henkistä kanttiasi esimerkiksi käymällä pari tuntia Ikeassa lauantaiaamupäivästä. Jos Ikeassa ei ahdista, voit ehkä selvitä messuista. Jos ahdistaa, älä helvetissä mene. Usko minua.
Vajaan viikonhan se hyvä olo sitten kesti. Reissussa oli ihanaa, koska a) raskaana olevat naiset olivat siellä hyvin pienessä vähemmistössä ja b) omille ajatuksille oli kaiken uuden nähtävän edessä hyvin vähän aikaa. Kotona sen sijaan odotti arki, sama koti, sama lähikauppa ja siihen kaupan päälle vielä toisella paikkakunnalla asuvien vanhempieni vierailu meille.
Eilisen messuvierailun jälkeen sitten räjähti. Kiukuttelin äidilleni typeristä pikkujutuista, vaikka oikeasti syy oli siinä, että messut olivat minulle puhdasta kidutusta, muistutus jälleen kerran siitä, että minun kehoni ei pysty kasvattamaan raskausmahaa, minun kohtuuni kuolee kaikki ja samalla koko Suomi ympärillä tuntuu lisääntyvän eksponentiaalista vauhtia. Äiti otti itseensä, sitten piti selitellä, avata tämänhetkistä hyvin synkkää maailmankuvaa, itkeä ja tajuta, että minä ja äitini olemme tästä hamaan hautaan eri planeetoilla. Hän ei voi koskaan ymmärtää lapsettoman surua, koska on itse suhteellisen helposti tullut raskaaksi, synnyttänyt kolme tervettä lasta ja saanut niiltä osin kaiken, mitä elämältään halusi. Ei sillä etteikö hän olisi tukenut minua ja miestäni tämän vuoden aikana, mutta se, että vaikutan päällisin puolin voivan hyvin, on merkki hänelle siitä, että minä olen päässyt tästä kaikesta jo yli. Miten tästä voi päästä yli?? Miten kolmesta keskenmenosta pääsee yli? Miten lapsettomuuden tuskasta ja surusta pääsee yli? Ei sellaista tapahdu, ei se ole mahdollista. Sen kanssa oppii elämään ja kivun oppii jollain tavalla pitämään aisoissa, mutta aina välillä joku muistuttaa siitä tavalla, joka avaa taas kaikki portit ja suru ajaa tankilla sisään niin kovaa, että tuntuu ettei se koskaan mihinkään lähtenytkään.
Myöhään illalla itkin miehen kainalossa jälleen kerran sitä, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä. Itkin sitä, että minun kehoni on onnistunut nujertamaan kolme pientä sykkivää sydäntä. Itkin sitä, että vallihauta minun ja lapsellisten ihmisten välillä on niin syvä, että siltaa siihen väliin ei pysty enää rakentamaan.
Itkin sitä, että lapsettomuuden suru minussa on ja pysyy. Se on päästettävä sisään, siitä on tehtävä kunniavieras, sitä on aika ajoin kasteltava kyynelillä ja sen kanssa on ystävystyttävä. Ei tästä elämästä tule muuten mitään. Jatkamme tänään käsikynkkää, minä ja suru. Ehkä keitämme yhdessä jopa päiväkahvit.
*Si Olemassaolematon-blogista kirjoitti ihanasti lapsettomuusbiiseistä. Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras iskee minuun liiallisesta radiosoitosta huolimatta. Vaalitaanhan varoen suruamme tänään?
Vajaan viikonhan se hyvä olo sitten kesti. Reissussa oli ihanaa, koska a) raskaana olevat naiset olivat siellä hyvin pienessä vähemmistössä ja b) omille ajatuksille oli kaiken uuden nähtävän edessä hyvin vähän aikaa. Kotona sen sijaan odotti arki, sama koti, sama lähikauppa ja siihen kaupan päälle vielä toisella paikkakunnalla asuvien vanhempieni vierailu meille.
Eilisen messuvierailun jälkeen sitten räjähti. Kiukuttelin äidilleni typeristä pikkujutuista, vaikka oikeasti syy oli siinä, että messut olivat minulle puhdasta kidutusta, muistutus jälleen kerran siitä, että minun kehoni ei pysty kasvattamaan raskausmahaa, minun kohtuuni kuolee kaikki ja samalla koko Suomi ympärillä tuntuu lisääntyvän eksponentiaalista vauhtia. Äiti otti itseensä, sitten piti selitellä, avata tämänhetkistä hyvin synkkää maailmankuvaa, itkeä ja tajuta, että minä ja äitini olemme tästä hamaan hautaan eri planeetoilla. Hän ei voi koskaan ymmärtää lapsettoman surua, koska on itse suhteellisen helposti tullut raskaaksi, synnyttänyt kolme tervettä lasta ja saanut niiltä osin kaiken, mitä elämältään halusi. Ei sillä etteikö hän olisi tukenut minua ja miestäni tämän vuoden aikana, mutta se, että vaikutan päällisin puolin voivan hyvin, on merkki hänelle siitä, että minä olen päässyt tästä kaikesta jo yli. Miten tästä voi päästä yli?? Miten kolmesta keskenmenosta pääsee yli? Miten lapsettomuuden tuskasta ja surusta pääsee yli? Ei sellaista tapahdu, ei se ole mahdollista. Sen kanssa oppii elämään ja kivun oppii jollain tavalla pitämään aisoissa, mutta aina välillä joku muistuttaa siitä tavalla, joka avaa taas kaikki portit ja suru ajaa tankilla sisään niin kovaa, että tuntuu ettei se koskaan mihinkään lähtenytkään.
Myöhään illalla itkin miehen kainalossa jälleen kerran sitä, että minusta ei ehkä koskaan tule äitiä. Itkin sitä, että minun kehoni on onnistunut nujertamaan kolme pientä sykkivää sydäntä. Itkin sitä, että vallihauta minun ja lapsellisten ihmisten välillä on niin syvä, että siltaa siihen väliin ei pysty enää rakentamaan.
Itkin sitä, että lapsettomuuden suru minussa on ja pysyy. Se on päästettävä sisään, siitä on tehtävä kunniavieras, sitä on aika ajoin kasteltava kyynelillä ja sen kanssa on ystävystyttävä. Ei tästä elämästä tule muuten mitään. Jatkamme tänään käsikynkkää, minä ja suru. Ehkä keitämme yhdessä jopa päiväkahvit.
*Si Olemassaolematon-blogista kirjoitti ihanasti lapsettomuusbiiseistä. Jenni Vartiaisen Suru on kunniavieras iskee minuun liiallisesta radiosoitosta huolimatta. Vaalitaanhan varoen suruamme tänään?
Voi kuinka tuttuja kokemuksia! Hetken on aina välistä helpompaa, kun ajatukset ovat täysin jossain muualla, mutta mitä tapahtuukaan seuraavana hiljaisena hetkenä! Suru ja kipu on kahta kauheampaa, aivan kuin se olisi jossain piilossa päässyt voimistumaan ja kasvamaan. Ja hyvä että varoitit noista messuista, nyt osaan itse pysyä kaukana. Ikeassa en ole käynyt muutenkaan vuosiin, koska en kyseisestä kaupasta niin välitä. Mutta kyllä sen saman pallomahojen esiinmarssin valitettavasti voi kohdata välillä ihan tuossa lähi-Prismassakin. Tai pallomahojen ja vastasyntyneiden lasten perheiden. Ylpeiden vanhempien. Huoh. Minä en muuten 2,5 vuoden yrittämisestä huolimatta ole plussannut kertaakaan, hyvä jos olen ovuloinut välillä. Nyt meillä on lähete, ilmeisesti jonossa, yliopistosairaalan lapsettomuusplk:lle. Niin ja letrotsolista ei edes suuremmalla annoksella ollut mitään hyötyä. Pelottaa, mitä tulee paljastumaan... Olemme miehen kanssa lähdössä 2kk reissuun, ja minä olin jo perumassa reissua, koska niillä reissurahoilla voisimme aloittaa lapsettomuustutkimukset ja -hoidot välittömästi yksityisellä puolella. Ei ehkä kuitenkaan kannata, lisäisi vaan surua asiasta, jos/kun ei saataisi reissukokemusta, eikä lasta. Olen siis pessimistinen lapsen saannin suhteen.
VastaaPoistaJa muuten noista biiseistä. Mä olen kuunnellut viime aikoina Adam Lambertin Ghost Townia ja miettinyt, miten hyvin se omaa olotilaa kuvaa, vaikka vähän eri asian menetyksestä kertookin.
Kiitos biisivinkistä! Juuri samat fiilikset itsellä eli pessimistinen suhtautuminen siihen että lasta meille koskaan saataisi. Tästä syystä kannatan kyllä kaikenlaisia reissuja yms että saa ajatukset pois lapsettomuudesta edes hetkeksi. Tsemppiä teille, rankalta kuulostaa teidänkin tie. <3
Poista