Päätöksiä

Ihana loma Ranskassa on nyt takana ja onpa kyllä kiva olla taas kotona. Lomassa parasta oli kaikki: sain olla taas minä, keskittyä kaikkeen muuhun paitsi lapsettomuuteen ja viettää laatuaikaa miehen kanssa (vihaan sanaa laatuaika, koska no, mielestäni avioliitossa kaiken yhdessä vietetyn ajan pitäisi olla laatua, mutta tottahan se on, että arjessa on kaikenlaista aikaa, laadullista ja laadutonta). Pääosin välttelimme lapsettomuutta myös puheissamme ja huomasin viettäväni useammankin päivän miettimättä koko ajatusta millään tavalla - mikä mahtava tunne!

Tuntuu, että löysin taas elämän, löysin minut ja löysin mieheni uudelleen. Löysin sen, mikä olin vuosi sitten. Vietimme ensimmäisen positiivisen raskaustestin vuosipäivää reissussa, mutta intensiivisen matkan pyörteissä sitä ei jäänyt murehtimaan samalla tavalla kuin kotona. Missä olin ollut koko vuoden? Lapsettomuuden, lapsen kaipuun ja keskenmenojen, surun pyörteissä. Kadotin itseni, kadotin meidät, kadotin elämän ja nyt tiedän, etten halua niin käyvän enää koskaan.

Siksi onkin ollut helppo tehdä päätös, joka on täysin päinvastainen kuin mitä te ihanat lukijat tekisitte minun kengissäni. Uusi kierto alkoi ja hetken - ihan vain hetken - veri veti taas uuteen yrityskiertoon, koska öö, vauvankaipuu näyttää olevan kuin heroiinia ja heti, kun siihen tarjotaan mahdollisuus, niin kohtu huutaa että äkkiä tänne täytettä, antakaa minulle lapsi tässähetinyt. Totesin, että typerä kohtu, ole sinä hiljaa, kun et ole tiennyt mistään mitään tähänkään mennessä ja koska olet pettänyt minut kerta toisensa jälkeen, en kuuntele enää sinua. Nyt ohjaksissa olen minä, minun järkeni ja haluni viettää normaalia elämää. 

Yhtenä iltana erään normandialaisen hotellin sängyllä juttelimme miehen kanssa tulevaisuudesta. Niin viisas, rakas aviomieheni on mietiskellyt näitä asioita yksin omassa rauhassa (toisin kuin minä, joka huutelen ajatuksiani ääneen kaikille jotka jaksavat kuunnella). Hän oli sitä mieltä, että koska keskenmenot ovat tapahtuneet minulle, minun kropalleni, minulla on veto-oikeus kaikkeen, mitä sitten ikinä päätämmekään. Hän olisi valmis yrittämään vielä kerran luomuna, mutta ymmärtää myös, jos minä en enää halua. Sillä hetkellä tajusin, että en enää halua. Minä en halua joutua enää pelkäämään, panikoimaan, makaamaan sairaalasängyissä, levittelemään haarojani toistuvasti tuntemattomille lääkäreille.

Valitsemme toisen tien. Emme luovuta, mutta emme lähde enää yrittämään ilman varmuutta siitä, että minuun siirretyllä alkiolla voisi olla jotkut elämän mahdollisuudet. Valitsemme alkiodiagnostiikan.

Elokuu pitää sisällään käynnin julkisella hormonipolilla, mutta muuten pidämme taukoa syyskuuhun saakka. Tuon elokuisen käynnin jälkeen varaamme ajan yhdelle parhaista alkiodiagnostiikkaa tekevistä yksityisklinikoista täällä pk-seudulla, koska jos aikoo maksaa tuhansia euroja lapsettomuushoidoista, kannattaa panostaa parhaaseen. Melkein odotan jo sitä, että saamme vuoden sisällä tietää, että kannattiko hoidot vai ei ja voimme siirtyä elämässä eteenpäin.

Nyt joku ehkä kysyy, että miksi näin. Puolitoista vuotta on lyhyt aika odottaa lasta, uutta raskautta, uutta keskenmenoa. Emmekä mekään vielä mitään ikäloppuja ole. Mutta kuten sanoin jo aiemmin, minä valitsen mieluummin lapsettoman onnellisen elämän ja adoptioprosessin aloituksen kuin vuosi toisensa jälkeen toistuvat pettymykset, loputtomat kyyneleet ja keskenmenoista sairaan kehon. 

Uutta päin. Mutta sitä ennen juon lasin viiniä ja nautin siitä, että viimeiset kaksi viikkoa olen tuntenut itseni enemmän itsekseni kuin kertaakaan häidemme jälkeen. Joskus todella pitää mennä kauas että näkee lähelle. Onni on varmuus siitä, että elämä todella kantaa ja on oltava muutakin. Kyllä sitä muuta on, nyt kun minä olen taas täällä. Tyhjät kuoret ovat saaneet täytettä, joku puhalsi niihin hengen ja näin on hyvä.