Minut on vallannut tappiomieliala.
Kaveripiirissä eletään (taas) vauvabuumia. Viimeisetkin lapsettomat kaverit joko odottavat esikoistaan tai ovat juuri saaneet vauvan ja toista lasta odottavat jo sellaiset ihmiset, jotka saivat esikoisen meidän jälkeen. Se tuntuu niin epäreilulta - mehän olisimme toivottaneet uuden raskauden tervetulleeksi jo viime kesänä, miksi ihmiset, jotka alkoivat pohtimaan raskautumista tämän vuoden puolella ovat jo raskaana ja minä edelleen en?
Itkettää. Miksi minun pitää olla tällainen epäonnistuja? Miksi en onnistu missään äitiyteen liittyvässä: vauvanalut joko kuolevat kohtuuni tai sitten en tule raskaaksi. Synnyttämisessä ja imetyksessäkin epäonnistuin. Naiseuttani koetellaan jälleen; haluaisin olla kuten muutkin kunnon naiset, mutta kun en vain ole.
Ja samalla olen alkanut pohtimaan sitä, että miten pitkälle ja miten pitkään itseään kannattaa kiusata. Kaikki lähti siitä, kun saimme torstaina miehen kanssa aikaan kunnon riidan. Minun ajatukseni ovat jo syksyssä - ovulaation induktiota kannattaa kokeilla korkeintaan kerran tämän kierron jälkeen ja kesä on ihan kohta. Sitten tulee klinikan kesätauko ja mitä sitten? Järkevintä kai olisi lähteä rankempiin hoitoihin, mutta mies toi ensimmäistä kertaa esiin sen, että haluammeko me sitä todella? Hän vaikuttaa olevan tyytyväinen yhteen lapseen, on haaveillut ikänsä isyydestä ja kokee saavansa toteuttaa sitä jo pojan kanssa. Miksi minä en osaa olla tyytyväinen yhteen?
Ensin suutuin. Huusinkin. Sanoin, että vähintään kaksi lasta on ollut minun haaveeni enkä lepää ennen kuin jokainen kivi on käännetty. Viikonlopun aikana olen ryhtynyt miettimään asiaa kuitenkin uudelleen. Keskenmenoriskini on suuri. Raskaus ei ollut minulle henkisesti helppoa aikaa ja kaiken lisäksi sain riesaksi raskausdiabetesdiagnoosin. Synnytys käynnistettiin ja päätyi epäonnistuneena sektioon. Imetys kesti alle puoli vuotta emmekä koskaan päässeet täysimetykselle. Äitiyden alku oli minulle henkisesti vähintäänkin työlästä, sanoisin jopa, että elämäni suurin kriisi.
Ja silti haluaisin aloittaa kaiken alusta. Miksi? Nyt mietin sitä, että kuinka paljon haaveessa saada toinen lapsi on haluani olla kerrankin jossain asiassa normaali - kaksi lasta ja mies on niin kliseinen suomalainen perheen arkkityyppi, että sitä normaalimpaa saa hakea ja kuinka paljon sitä, että ihan oikeasti haluan, tarvitsen, sen toisen lapsen.
Enää en tiedä. Haluanko käyttää esikoisen lapsuusajan rankoissa lapsettomuushoidoissa? Entä jos nauttisin nyt tästä pikkulapsiajasta ja samalla huokaisisin helpotuksesta, kun lapsi kasvaa, elämä helpottuu ja löydän päivä päivältä enemmän sitä ihmistä, joka olin ennen kuin jo neljä vuotta kestänyt yritys/raskaus/keskenmeno/synnytys/imetys/pikkulapsi-juna lähti käyntiin.
Pitääkö kaikilla olla kaksi lasta? Entä jos yksi riittäisi?
Kaveripiirissä eletään (taas) vauvabuumia. Viimeisetkin lapsettomat kaverit joko odottavat esikoistaan tai ovat juuri saaneet vauvan ja toista lasta odottavat jo sellaiset ihmiset, jotka saivat esikoisen meidän jälkeen. Se tuntuu niin epäreilulta - mehän olisimme toivottaneet uuden raskauden tervetulleeksi jo viime kesänä, miksi ihmiset, jotka alkoivat pohtimaan raskautumista tämän vuoden puolella ovat jo raskaana ja minä edelleen en?
Itkettää. Miksi minun pitää olla tällainen epäonnistuja? Miksi en onnistu missään äitiyteen liittyvässä: vauvanalut joko kuolevat kohtuuni tai sitten en tule raskaaksi. Synnyttämisessä ja imetyksessäkin epäonnistuin. Naiseuttani koetellaan jälleen; haluaisin olla kuten muutkin kunnon naiset, mutta kun en vain ole.
Ja samalla olen alkanut pohtimaan sitä, että miten pitkälle ja miten pitkään itseään kannattaa kiusata. Kaikki lähti siitä, kun saimme torstaina miehen kanssa aikaan kunnon riidan. Minun ajatukseni ovat jo syksyssä - ovulaation induktiota kannattaa kokeilla korkeintaan kerran tämän kierron jälkeen ja kesä on ihan kohta. Sitten tulee klinikan kesätauko ja mitä sitten? Järkevintä kai olisi lähteä rankempiin hoitoihin, mutta mies toi ensimmäistä kertaa esiin sen, että haluammeko me sitä todella? Hän vaikuttaa olevan tyytyväinen yhteen lapseen, on haaveillut ikänsä isyydestä ja kokee saavansa toteuttaa sitä jo pojan kanssa. Miksi minä en osaa olla tyytyväinen yhteen?
Ensin suutuin. Huusinkin. Sanoin, että vähintään kaksi lasta on ollut minun haaveeni enkä lepää ennen kuin jokainen kivi on käännetty. Viikonlopun aikana olen ryhtynyt miettimään asiaa kuitenkin uudelleen. Keskenmenoriskini on suuri. Raskaus ei ollut minulle henkisesti helppoa aikaa ja kaiken lisäksi sain riesaksi raskausdiabetesdiagnoosin. Synnytys käynnistettiin ja päätyi epäonnistuneena sektioon. Imetys kesti alle puoli vuotta emmekä koskaan päässeet täysimetykselle. Äitiyden alku oli minulle henkisesti vähintäänkin työlästä, sanoisin jopa, että elämäni suurin kriisi.
Ja silti haluaisin aloittaa kaiken alusta. Miksi? Nyt mietin sitä, että kuinka paljon haaveessa saada toinen lapsi on haluani olla kerrankin jossain asiassa normaali - kaksi lasta ja mies on niin kliseinen suomalainen perheen arkkityyppi, että sitä normaalimpaa saa hakea ja kuinka paljon sitä, että ihan oikeasti haluan, tarvitsen, sen toisen lapsen.
Enää en tiedä. Haluanko käyttää esikoisen lapsuusajan rankoissa lapsettomuushoidoissa? Entä jos nauttisin nyt tästä pikkulapsiajasta ja samalla huokaisisin helpotuksesta, kun lapsi kasvaa, elämä helpottuu ja löydän päivä päivältä enemmän sitä ihmistä, joka olin ennen kuin jo neljä vuotta kestänyt yritys/raskaus/keskenmeno/synnytys/imetys/pikkulapsi-juna lähti käyntiin.
Pitääkö kaikilla olla kaksi lasta? Entä jos yksi riittäisi?
Meidän poika on vasta 7,5kk, mutta olemme jo alkaneet käydä läpi ajatuksia toisesta lapsesta. Minulle synnytys ja imetys tuntuivat niin ikään epäonnistumisilta (synnytys enemmän kuin imetys, jota en kyllä kyennyt tekemään edes 3 kuukautta, kun voimavarat vain loppuivat). Äitiys ei tullut helpolla ja olin niin ikään kriisissä ekat 4 kuukautta. Tuntui, etten osannut mitään ja kaikki mitä yritin epäonnistui.
VastaaPoistaRakastan poikaani ja ajattelen, että hän on täysin riittävä. En tarvisi ikinä muuta. Mutta... Kyllä minussa on osa, joka toivoo, että saisin kokea tämän kaiken uudelleen ja jollain tapaa selviytyä paremmin. Saada korjaava kokemus alun kaaokselle toisen, ihanan pienen muodossa. Kai se on ihan luonnollista tällaisen myllytyksen jälkeen? Mene ja tiedä.
Miehelle yritin juuri selittää tätä, että haluaisin ja kaipaisin sitä, että minulle jäisi kaikesta tästä myös positiivinen muisto. Että edes joku asia menisi toisella kerralla helpommin ja korjaisi ensimmäisen kerran epäonnistumisia.
PoistaMutta eihän sitäkään kukaan voi luvata, toinen kerta voi olla ensimmäisen toisinto tai vielä kamalampaa ja esikoista yrittäessä sentään tulin raskaaksi, nyt en enää edes sitä. :(
Voi sepä se! Kun mietin, ett tahtoisin kokea synnytyksen, jossa en heti joudu eroon vauvsta, koska joudun leikkaussaliin paikattavaksi, alkupäivät, joita ei varjosta ahdistus ja imetyksen yrityksen ilman sitä persuksissa polttelevaa paniikkia. Mutta kukapa sen voisi minulle luvata?
PoistaTuntuu silti samalta kuin sinusta - yrittänyttä ei laiteta :) mulla on molemmat peukut teille pystyssä, että pieni olisi matkalla syksyyn mennessä <3
Ihan kuin omasta kynästä tämä teksti! Mietin täysin samoja asioita tällä hetkellä. Meillä ei ole rankkaa keskenmenotaustaa, mutta esikoinen antoi odotuttaa itseään pitkään. Viime kesästä lähtien meillekin olisi toinen lapsi saanut tulla. No,eipä ole näkynyt.
VastaaPoistaKyllä sitä väkisinkin pohtii samoja teemoja mitä olit yllä luetellut. Valitettavasti en vielä ole itseltäni saanut vastausta siihen, riittäisikö minulle yksi lapsi. Toisaalta, yritän niin kovasti uskotella itselleni, että universumi kyllä suo meille toisen lapsen jos niin on tarkoitettu. Ja jos ei ole, niin sille ei sitten mitään voi ja kiitän tästä ainokaisestani.
Nyt tuntuu siltä, että en lähtisi lapsettomuushoitoihin metsästämään sitä plussaa. Jos ei luomuna tule niin sitten ei tule. Esikko tullut siis ilman hoitoja.
Tsemppiä sinulle aatoksiin, ja tule ihmeessä kertomaan jos olet löytänyt vastuksen miettimiisi kysymyksiin. Toivottavasti se toinen lapsi tulisi meille molemmille. Mahdollisimman pian <3.
Toivoisin niin kovasti, että olisin syksyyn mennessä raskaana emmekä joutuisi pohtimaan raskaampiin hoitoihin lähtemistä. Tällä hetkellä nimittäin alkaa tuntua siltä, etten itsekään tiedä olisinko niihin valmis ja toisaalta en sitten kuitenkaan ole valmis myöskään luopumaan (ainakaan vielä) toisen lapsen yrityksestä.
PoistaKadehdin niitä ihmisiä, jotka ovat aina halunneet vain sen yhden lapsen! Olisi niin ihanaa, kun tämä yksi riittäisi...
Jospa teillä pian tärppäisi! <3
Sama aikataulu kun sinulla ja jälleen samassa tilanteessa. Ei näy ei kuulu pikkusisarusta. Me tosin molemmat kipeästi haluaisimme toisen ja ehkä jopa kolmannenkin lapsen. Paljon on tullut mietittyä, että onko minulla vielä oikeus. Sain jo yhden, yhden enemmän kuin ennen. Ryhdynkö nyt liian ahneeksi. Olen tainnut joskus sanoa että kun saisi edes sen yhden. Nyt haluankin jo seuraavan. Ja joka puolella näkyy vain raskausmahoja. Ihan uskomatonta että kaiken jälkeen tämäKIN vielä sattuu...
VastaaPoistaSamat fiilikset olleet täällä. Meillä selvästi tausta vaikuttaa: mies on itse ainoa lapsi ja siksi halusi nimenomaan yhden lapsen. Minulla on kaksi sisarusta ja alun perin haaveilin kolmesta lapsesta. Keskenmenojen myötä haave typistyi "edes siihen yhteen", mutta nyt kaksi tuntuisi sellaiselta hyvältä kompromissilta. Kai tässä enemmän pohdinnassa on nyt se, että miten paljon toiseen lapseen kannattaa panostaa ja mistä se voi olla pois.
PoistaJa turnausväsymystä alkaa olla myös ilmassa. Kun käytännössä on yrittänyt raskautua tai selviytyä sellaisesta, haluaisi jo päätepisteen tälle kaikelle. Jos asiat olisivat menneet eri tavalla, meillä olisi varmasti jo 3- ja 1-vuotiaat lapset ja voisimme olla tyytyväisiä...
*yrittänyt raskautua tai selviytyä sellaista viimeiset neljä vuotta
PoistaHeippa! Nyt vasta huomasin, että olet taas aktivoitunut blogin puolella :) Kun ei itsekään ole juuri viime aikoina kirjoitellut.
VastaaPoistaTällä hetkellä kuvittelen, että olisin täysin tyytyväinen, vaikkei meille tulisikaan lisää lapsia. En ole mennyt kovin sekaisin kaveripiirin uusista vauvoistakaan, joten siinä mielessä näyttäisi hyvältä. Silti olemme päättäneet, että jos mitään absoluuttista estettä ei ilmaannu, niin ilman muuta lähdemme yrittämään toista lasta (alun perin haaveilin kolmesta, mutta se kyllä taitaa jäädäkin haaveeksi). Terveydelliset syyt lykkäävät hoitojen aloitusta kuitenkin ainakin vielä vuodella eteenpäin. Se hieman mietityttää, että vaikka tällä hetkellä lapsiluvun jääminen yhteen ei tuntuisi maailmanlopulta, niin aktivoiko hoitojen uudelleen aloitus sitten taas sellaisen pakkomielteenomaisen lapsenkaipuun, joka jättää ikuisen katkeruuden, jos toista lasta ei tulekaan? Haluaisinko ottaa riskin, että toisen lapsen syntymän jälkeen sairastun vielä pahemmin kuin ensimmäisen jälkeen? Mitä jos minusta ei sitten ole enää äidiksi ollenkaan?
Minulla on kuitenkin aina tähän saakka ollut sellainen olo, että kaikesta selvitään kyllä, ja on selvittykin. Siksi olisi kyllä tosi vaikeaa olla lainkaan aloittamatta toisen lapsen yritystä. Mutta silti pelottaa hieman. Että mitä jos tuleekin vain surua, että epäonnistumme, että jäljelle jää vain katkeruus, että sairauteni aktivoituu. Mutta jos ei yritä, niin ei sitten voi sitä toista lasta tullakaan.
Ehkä olisi taas syytä aktivoitua oman blogin puolella, kun tätä juttua tuntuu riittävän ;) No joo, mutta siis tarkoituksenihan oli kertoa, että kiva kun taas kirjoitat ja hirmuisesti onnea ja voimia toisen lapsen yritykseen <3
Kiva kun kommentoit! Paljon jossittelua tähän toisen lapsenkin yritykseen liittyy ja kovasti yritän tsempata itseäni, ettei lipsahtaisi ns. pakkomielteen puolelle.
PoistaJospa teillä menisi kaikki hyvin sitten jos/kun pääsette toista yrittämään?
Oletko toipunut miten hyvin syksyn koettelemuksista?
Välillä haaveilen siitä, että jos/kun aika koittaa, niin soitan vaan sitten gynen polille, seuraavassa kierrossa käväisen Tampereella hakemassa kyytiin alkion ja siitä se raskaus alkaa :D Jospa se menisikin näin helposti!
PoistaSyksy tuntuu tällä hetkellä ihan epätodelliselta, niin hyvin kaikki on mennyt. En todellakaan odottanut, että tuntisin itseni melkein normaaliksi vielä joskus ;)