Synnytyksen käynnistys ja sektio

Terveisiä vauvakuplasta! Poika on nyt yhdeksän vuorokauden ikäinen ja huomenna tulee viikko siitä, kun saavuimme kotiin. Kotielämä on lähtenyt vaihtelevasti käyntiin - lapsesta olemme haltioituneita, mutta esimerkiksi vaikeasti käynnistynyt imetys on välillä tuottanut stressiä tuoreelle mammalle. 

Ajattelin kuitenkin tänään palata muistoissa 9 vuorokautta taaksepäin ja käydä läpi tarkemmin synnytyksen käynnistystä ja sen epäonnistumista. Vaikka laitoksella tuntui, että pääasia oli, että vauva saadaan terveenä ja elävänä maailmaan (ja näin luojan kiitos kävi!), synnytys on pyörinyt mielessä nyt kotiinpaluun jälkeen yhä enemmän ja olen tyytyväinen, että vauvaperhetyö psykologin kanssa jatkuu viikon päästä ja saan purkaa hänen kanssaan synnytyksen aikaansaamia fiiliksiä. Päällimmäinen tunne on pettymys omaan kroppaan - miksi minun kehoni ei kaikista mahdollisista apukeinoista huolimatta onnistunut käynnistämään synnytystä kunnolla ja menetinkö jotain, kun en voinut synnyttää lastani alateitse?

Synnytyksen käynnistykseen rv 39+2 päädyttiin tosiaan siksi, että vauva liikkui tuona aamuna heikonlaisesti ja Kättärille päästyämme sydänkäyrillä tapahtui sykkeen lasku (puhuivat laskuna, vaikka minusta sydänäänet hävisivät hetkeksi kokonaan...), jolloin lääkäri totesi, että oli turvallisempaa, että lapsi saataisiin ulos kohdusta. Ihme kyllä en siinä vaiheessa osannut pelätä sen enempää, olin vain tyytyväinen kuullessani, että jotakin ryhdyttäisiin vihdoin tekemään eikä meidän tarvitsisi odotella niitä viimeisiä tuskallisia viikkoja. 

Käynnistys aloitettiin päivystysosastolla ballongilla aamukymmenen maissa. Ballonki sai välittömästi aikaan kunnon supistukset, mutta onneksi avautumiskivut olivat jo niin tuttuja keskenmenoista, että kestin ne ilman kivunlievitystä. Muutaman tunnin päästä kivut laantuivat ja kätilö tuli vetämään ballongin ulos. Se oli tehnyt tehtävänsä eli avannut minut 3cm ja tuntia myöhemmin iltaseitsemältä lääkäri tuli ja puhkaisi kalvot. Tunnin sisään alkoivat supistukset ja iltayhdeksästä lähtien ne olivat jo säännöllisiä ja voimakkaita. Ajattelin silloin, että hienosti tämä etenee ja vauva on varmasti aamuun mennessä jo syntynyt (as if).

Meidät siirrettiin kymmenen jälkeen mieheni kanssa seurantahuoneeseen, koska päivystyspoliklinikalle eivät isät saa jäädä yöksi, mutta koska supistelin kivuliaasti 3 minuutin välein, ei miestäni tietenkään voitu lähettää kotiin. Sain seurantahuoneessa ensimmäistä kertaa kivunlievitystä - kätilö toi minulle sekä TENS-laitteen (joka auttoi hetken ja sitten enää ei) että antoi kipupiikin, josta tuli höntti olo reiluksi tunniksi ja sitten vaikutus loppui. Yöllä yhden aikoihin aloin olla niin kivulias, että teimme päätöksen synnytyssaliin siirtymisestä. Kohdunkaulakanava oli hävinnyt, mutta olin edelleen vain 3cm auki ja aloin vähitellen tajuta, että edessä voisi olla hyvin pitkä synnytys.

Synnytyssali oli kuin taivas päivystysosaston jälkeen. Meillä oli oma huone, oma suihku ja vessa, oma kätilö ja kaikki mahdolliset kivunlievitysmenetelmät. Suostuin kivuista huolimatta aloittamaan kevyesti eli menin pallon päälle lämpimään suihkuun ja se auttoi tunnin-pari. Tämän jälkeen siirryin keinutuoliin hengittelemään ilokaasua (tästä tulikin tärkein kivunlievitysmenetelmäni, vaikka olo kaasun hengittelyn jälkeen oli tokkurainen), kunnes aamuneljältä aloin olla niin poikki, että kätilö kutsui paikalle anestesialääkärin. Sain vihdoin oksitosiinia vauhdittamaan supistuksia ja avautumista ja anestesialääkäri laittoi minulle selkäydinkatetrin ja antoi puudutteena kipu-Fentanylin. Sen turvin torkuimme miehen kanssa pari tuntia ja pääsimme aamuun ilman epiduraalia. Tuossa vaiheessa käynnistyksestä oli melkein 24 tuntia ja kalvojen puhkaisusta 12 tuntia. Olin auki 4cm.

Aamuvuoron kätilö oli toista maata. Hän totesi heti minut nähdessään, että epiduraalia minulle ei kannattaisi antaa, koska aukeneminen ei edennyt ja epiduraali vain heikentäisi supistuksia. Kunnon vanhan kansan kätilö siis ja sanoi myös, että vaikka supistukseni olivatkin voimakkaita, ne olivat liian lyhyitä käynnistääkseen synnytyksen kunnolla. Itku meinasi päästä, kun tuntui, että mikään ei edennyt ja aloin olla jo todella kipeä. Aamukahdeksasta iltapäiväneljään eli iltavuoroon saakka hengittelin pelkästään ilokaasua ja sain toisen satsin oksitosiinia, joka teki supistuksista helvetillisen kipeitä, mutta synnytys ei käynnistynyt. Minusta tultiin ottamaan myös verikokeella tulehdusarvot, jotka olivat koholla (vedenmenosta alkoi olla jo pian 24h) ja sain antibioottia suoraan suoneen. Minulle ei annettu aamukymmenen jälkeen mitään syötävää, koska valmistauduttiin siihen, että sektioon todennäköisesti mennään.

Iltavuoron kätilö näki ahdinkoni ja heltisi ja antoi minulle klo 16 vihdoin ja viimein epiduraalin (puolitoista vuorokautta käynnistyksestä). Voimat alkoivat olla lopussa, tuntui, etten jaksaisi enää pusertaa vauvaa ulos ilman ravintoa ja rukoilin päästä sokeritippaan. Jossain vaiheessa iltapäivää sen sainkin ja epiduraali vei pahimmat kivut pois, mutta toi tilalle kamalan tärinän ja kutinan. Makasin sängyssä ja tärisin ja mies torkkui täysin uupuneena vieressä. Kun epiduraalin vaikutus lakkasi, siirryin taas ilokaasuun. Seitsemän aikaan illalla synnytyslääkäri tuli vihdoin paikalle toteamaan tilanteen. Olin 5cm auki, saanut kaksi satsia oksitosiinia ja osoitin jo merkkejä infektiosta. Vauvalla oli kuitenkin käyrällä kaikki hyvin, joten hän rohkaisi kokeilemaan vielä kolmatta oksitosiinikierrosta (maksimi synnytystä käynnistäessä).

Kolmas oksitosiinikierros aloitettiin ja samalla sain toisen satsin epiduraalia, mutta oloni alkoi olla todella heikko. Tärisin lääkkeistä, kivusta ja olo tuntui kuumeiselta. Tulehdusarvot sen kuin kohosivat ja yövuoron kätilön tullessa vuoroon yhdeksän jälkeen totesi, että nyt kutsutaan lääkäri paikalle. Olin siinä vaiheessa jo niin poikki, että anelin sektiota. Tilanne ei ollut edennyt ja lääkäri myönsi, että nyt näyttää siltä, että tämä loppuu tähän. Hän tilasi leikkaussalin, anestesialääkärin ja sanoi, että kohta nähdään salissa. Kehui minua uskomattomaksi tsemppariksi, mutta sillä hetkellä siitä oli laiha lohtu.

Viimeisillä voimilla kävelin hissiin ja siitä leikkaussaliin ja minua alettiin valmistelemaan sektiota varten. Pian mies tuli perässä, aivan lakananvalkoisena ja ahdistuneena leikkaussaliympäristöstä ja minua alettiin puuduttaa. Sektio tehtiin epiduraalipuudutuksessa, joka sai aikaan niin massiivisen tärinän, että anestesiahoitaja joutui hakemaan käsikäyttöisen verenpainemittarin, kun ei saanut lukemia tärisevästä kädestäni. Leuat löi loukkua, kun vatsa avattiin ja kamala mylläys pojan ulos saamiseksi alkoi. Koko leikkaus tuntui kestävän vain hetken - vauva oli ulkona 5 minuuttia leikkauksen aloittamisesta ja salin täytti korviavihlova itku. Kymmenen pisteen poika oli 40 tunnin käynnistyksen jäljiltä täysin valmis tähän maailmaan ja sain nähdä hänet hetken, kunnes mies lähti vauvan ja kätilön kanssa takaisin synnytyssaliin ja minut karsittiin kokoon ja vietiin sen jälkeen heräämöön. Vähitellen tärinä lakkasi ja torkuinkin hetken heräämössä, kunnes kello kolme aamuyöstä lapsivuodeosaston kätilö tuli hakemaan minut perhehuoneeseen, jossa mies odotti nojatuolissa pientä poikaamme ruiskulla syöttäen. 

Olin kipeä, olin täysin uupunut ja silti onnellisempi kuin koskaan. 

Minusta oli tullut äiti.