Meidän ihana pieni poikamme täyttää huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta nuo kaksi viikkoa ovat menneet nopeasti ja samalla elämä on mullistunut niin täysin, että tuntuu, että synnytyksestä ja lapsivuodeajasta Kätilöopistolla on jo ikuisuus. Samalla muistan, että voisin olla vielä raskaana ja olen vain niin kiitollinen, että saamme jo hoivata pientä poikaamme kohdun ulkopuolella ja opetella elämää lapsiperheenä nyt, kun miehelläkin on lomaa jäljellä vielä kaksi viikkoa.
Sektion jälkeen olimme osastolla kolme yötä ja neljä päivää (lauantaista tiistaihin). Silloin tuo aika tuntui pitkältä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olen jopa hieman ihmeissäni, että päästivät meidät niin äkkiä pois, ottaen huomioon, että minulle oltiin tehty sektio ja pojalla oli ongelmia sekä keltaisuuden että alhaisten verensokeriarvojen kanssa. Veikkaan, että pääsimme osittain niin aikaisin kotiin siksi, että olimme koko tuon lapsivuodeajan perhehuoneessa (ja se oli kyllä niin ihanaa!) ja mieheni osoittautui todelliseksi superisäksi, joka hoiti lapsen lisäksi kipeää äitiä, joten luottivat ilmeisesti, että homma hoituu kotonakin.
Kaksi ensimmäistä päivää sektion jälkeen olin todella kipeä. Haavaa särki, kohtu supisteli ja pelkkä sängystä ylös nouseminen oli melkoinen voimainponnistus. Koko lauantain synnytyksestä lähtien sunnuntaiaamuun saakka minulla oli onneksi virtsakatetri, joten vessaan asti ei tarvinnut yrittää päästä. Suihkuun pääsin sunnuntaina ja oli uskomaton tunne pestä hiukset ensimmäistä kertaa kolmeen päivään (yäk). Käytännössä katsoin sängystä, kun mies hoiti poikaa ja pahaltahan se tuntui, kun oli itse niin heikossa kunnossa ettei jaksanut omaa lasta pestä tai vaippaa vaihtaa. Syömään hänet tuotiin rinnalleni heti alusta lähtien, mutta siinä oli minun panostus vauvanhoitoon ensimmäisinä päivinä. Alatiesynnytystä en ole kokenut, mutta sektio oli kyllä rankka kokemus ja toipuminen on näin kaksi viikkoa myöhemmin edelleen kesken. Mitään vauvaa painavampaa en saa nostaa neljään viikkoon ja kipulääkkeitä joudun syömään edelleen.
Pojan alkukaan ei ollut kymmenestä Apgar-pisteestä huolimatta se helpoin mahdollinen. Heti sektion jälkeen huomattiin, että hänen verensokeriarvonsa olivat matalat (ja siitä alkoi äidin raskausdiabeteksen syyttely..) ja hän sai ensimmäisen luovutetun äidinmaitoannoksensa ruiskulla mieheltä jo ennen kuin minua tuotiin vielä edes heräämöstä. Lisämaito on ollut meillä siis mukana alusta saakka ja kulkee edelleen imetyksen rinnalla. Verensokereita kytättiin aina tiistaihin saakka ja pyrittiin saamaan ne hyvälle tasolle lisäämällä lisämaitomääriä ja näin jouduimme valitettavasti synnytystä seuraavana päivänä siirtymään pulloon, koska ruiskulla oli liian hidasta syöttää se 30-40ml lisämaitoa, jota poika tarvitsi verensokereiden nostamiseen. Onneksi tiistaina ennen lähtöä saimme hyvät arvot kolmesta perättäisestä mittauksesta ja näin ollen meidät voitiin kotiuttaa. Olemme jatkaneet kuitenkin lisämaidon antamista ja tasaista kolmen tunnin välein syöttämistä aina näihin päiviin saakka nyt kotona ja huomenna, kun poika täyttää kaksi viikkoa, voimme vihdoin viimein siirtyä lapsentahtiseen ruokailuun. Halleluja.
Maanantaina lastenlääkäri tutki pojan ja totesi kaiken muuten olevan kunnossa, mutta sen verran kellertävältä iho näytti, että bilirubiiniarvot mitattiin ja päädyttiin laittamaan poika yhdeksi yöksi valohoitoon, vaikka arvot eivät ihan sitä valohoidon rajaa ylittäneetkään (tämä hieman ihmetytti eli miksi hoitaa lievää keltaisuutta valohoidolla, jos bilirubiini pysyi kuitenkin raja-arvoissa?). Emme käytännössä nukkuneet maanantain ja tiistain välisenä yönä, koska vauva ei tykännyt valohoidosta yhtään ja äidin sydäntä särki, kun lapsi itki lohduttomasti lampun alla maski päällä eikä häneen saanut koskea tai nostaa syliin lohdutettavaksi. Onneksi aamulla bilirubiiniarvot olivat lähteneet jo laskusuuntaan ja valohoito voitiin lopettaa.
Oman lisänsä lapsivuodeaikaan toi myös ah niin ihanat hormonit. Helteisen viikonlopun aikana valuin hikeä, verta ja kyyneleitä (ja myös vähän sitä äidinmaitoa) ja nukuin ehkä kaksi tuntia yössä. Itkin milloin mistäkin - sekä ilosta että surusta - ja hikoilin kuin pieni sika. Yritin juoda joka välissä vettä ja hipsin pelkissä alusvaatteissa perhehuoneessamme, vaikka siellä ramppasi jos jonkinlaista kätilöä, lääkäriä, labran näytteenottajaa yms. Jotenkin sitä unohti, että pitäisi yrittää näyttää fiksulta samalla kun haava tarvitsi ilmakylpyjä, nännit olivat rikki imettämisestä ja hiki virtasi jatkuvasti pitkin selkää. Siinä pienessä huoneessa oli koko maailma ja toisaalta olimme niin todellisen elämän ulkopuolella kuin vain mahdollista. Ruoka tuli valmiina, suihkusta löytyi sairaalan massiiviset mummoalkkarit joka kerta puhtaina ja vauvanvaippoja ilmestyi sairaalatarvikekaappiin pyytämättä.
Onneksi en tiennyt etukäteen, mitä synnytys ja lapsivuodeaika oikeasti ovat. Ja onneksi en ollut yksin - siellä ne muutkin vasta äideiksi tulleet naiset laahustivat kulahtaneissa sairaalavaatteissaan tikattuina, vertavaluvina ja valvomisesta umpiväsyneinä, mutta samalla niin suuren muutoksen äärelle hiljentyneinä, että välillä osaston tunnelma oli lähes harras.
Mutta oli se vain niin ihanaa vaihtaa kotiinlähtövaatteet päälle ja ajaa kotiin tutun kaupungin läpi, joka kuitenkaan ei ollut enää se sama. Jotain oli pysyvästi muuttunut - meistä oli tullut perhe ja minun vieressäni takapenkillä tuhisi pieni nyytti.
Sektion jälkeen olimme osastolla kolme yötä ja neljä päivää (lauantaista tiistaihin). Silloin tuo aika tuntui pitkältä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olen jopa hieman ihmeissäni, että päästivät meidät niin äkkiä pois, ottaen huomioon, että minulle oltiin tehty sektio ja pojalla oli ongelmia sekä keltaisuuden että alhaisten verensokeriarvojen kanssa. Veikkaan, että pääsimme osittain niin aikaisin kotiin siksi, että olimme koko tuon lapsivuodeajan perhehuoneessa (ja se oli kyllä niin ihanaa!) ja mieheni osoittautui todelliseksi superisäksi, joka hoiti lapsen lisäksi kipeää äitiä, joten luottivat ilmeisesti, että homma hoituu kotonakin.
Kaksi ensimmäistä päivää sektion jälkeen olin todella kipeä. Haavaa särki, kohtu supisteli ja pelkkä sängystä ylös nouseminen oli melkoinen voimainponnistus. Koko lauantain synnytyksestä lähtien sunnuntaiaamuun saakka minulla oli onneksi virtsakatetri, joten vessaan asti ei tarvinnut yrittää päästä. Suihkuun pääsin sunnuntaina ja oli uskomaton tunne pestä hiukset ensimmäistä kertaa kolmeen päivään (yäk). Käytännössä katsoin sängystä, kun mies hoiti poikaa ja pahaltahan se tuntui, kun oli itse niin heikossa kunnossa ettei jaksanut omaa lasta pestä tai vaippaa vaihtaa. Syömään hänet tuotiin rinnalleni heti alusta lähtien, mutta siinä oli minun panostus vauvanhoitoon ensimmäisinä päivinä. Alatiesynnytystä en ole kokenut, mutta sektio oli kyllä rankka kokemus ja toipuminen on näin kaksi viikkoa myöhemmin edelleen kesken. Mitään vauvaa painavampaa en saa nostaa neljään viikkoon ja kipulääkkeitä joudun syömään edelleen.
Pojan alkukaan ei ollut kymmenestä Apgar-pisteestä huolimatta se helpoin mahdollinen. Heti sektion jälkeen huomattiin, että hänen verensokeriarvonsa olivat matalat (ja siitä alkoi äidin raskausdiabeteksen syyttely..) ja hän sai ensimmäisen luovutetun äidinmaitoannoksensa ruiskulla mieheltä jo ennen kuin minua tuotiin vielä edes heräämöstä. Lisämaito on ollut meillä siis mukana alusta saakka ja kulkee edelleen imetyksen rinnalla. Verensokereita kytättiin aina tiistaihin saakka ja pyrittiin saamaan ne hyvälle tasolle lisäämällä lisämaitomääriä ja näin jouduimme valitettavasti synnytystä seuraavana päivänä siirtymään pulloon, koska ruiskulla oli liian hidasta syöttää se 30-40ml lisämaitoa, jota poika tarvitsi verensokereiden nostamiseen. Onneksi tiistaina ennen lähtöä saimme hyvät arvot kolmesta perättäisestä mittauksesta ja näin ollen meidät voitiin kotiuttaa. Olemme jatkaneet kuitenkin lisämaidon antamista ja tasaista kolmen tunnin välein syöttämistä aina näihin päiviin saakka nyt kotona ja huomenna, kun poika täyttää kaksi viikkoa, voimme vihdoin viimein siirtyä lapsentahtiseen ruokailuun. Halleluja.
Maanantaina lastenlääkäri tutki pojan ja totesi kaiken muuten olevan kunnossa, mutta sen verran kellertävältä iho näytti, että bilirubiiniarvot mitattiin ja päädyttiin laittamaan poika yhdeksi yöksi valohoitoon, vaikka arvot eivät ihan sitä valohoidon rajaa ylittäneetkään (tämä hieman ihmetytti eli miksi hoitaa lievää keltaisuutta valohoidolla, jos bilirubiini pysyi kuitenkin raja-arvoissa?). Emme käytännössä nukkuneet maanantain ja tiistain välisenä yönä, koska vauva ei tykännyt valohoidosta yhtään ja äidin sydäntä särki, kun lapsi itki lohduttomasti lampun alla maski päällä eikä häneen saanut koskea tai nostaa syliin lohdutettavaksi. Onneksi aamulla bilirubiiniarvot olivat lähteneet jo laskusuuntaan ja valohoito voitiin lopettaa.
Oman lisänsä lapsivuodeaikaan toi myös ah niin ihanat hormonit. Helteisen viikonlopun aikana valuin hikeä, verta ja kyyneleitä (ja myös vähän sitä äidinmaitoa) ja nukuin ehkä kaksi tuntia yössä. Itkin milloin mistäkin - sekä ilosta että surusta - ja hikoilin kuin pieni sika. Yritin juoda joka välissä vettä ja hipsin pelkissä alusvaatteissa perhehuoneessamme, vaikka siellä ramppasi jos jonkinlaista kätilöä, lääkäriä, labran näytteenottajaa yms. Jotenkin sitä unohti, että pitäisi yrittää näyttää fiksulta samalla kun haava tarvitsi ilmakylpyjä, nännit olivat rikki imettämisestä ja hiki virtasi jatkuvasti pitkin selkää. Siinä pienessä huoneessa oli koko maailma ja toisaalta olimme niin todellisen elämän ulkopuolella kuin vain mahdollista. Ruoka tuli valmiina, suihkusta löytyi sairaalan massiiviset mummoalkkarit joka kerta puhtaina ja vauvanvaippoja ilmestyi sairaalatarvikekaappiin pyytämättä.
Onneksi en tiennyt etukäteen, mitä synnytys ja lapsivuodeaika oikeasti ovat. Ja onneksi en ollut yksin - siellä ne muutkin vasta äideiksi tulleet naiset laahustivat kulahtaneissa sairaalavaatteissaan tikattuina, vertavaluvina ja valvomisesta umpiväsyneinä, mutta samalla niin suuren muutoksen äärelle hiljentyneinä, että välillä osaston tunnelma oli lähes harras.
Mutta oli se vain niin ihanaa vaihtaa kotiinlähtövaatteet päälle ja ajaa kotiin tutun kaupungin läpi, joka kuitenkaan ei ollut enää se sama. Jotain oli pysyvästi muuttunut - meistä oli tullut perhe ja minun vieressäni takapenkillä tuhisi pieni nyytti.
Osastolla olo aika oli kyllä rankkaa. Me ei saatu perhehuonetta ja olin yöt yksin tytön kanssa. Nukuin kans pari tuntia yössään. Meillä kun neiti syntyi keskosena niin syöttää piti kahden tunnin välein. Meillä myöa jouduttiin valohoitoon, mutta se toteutettiin semmosen levyn päällä ja tyttö sai nukkua sen kans mun kainalossa yöt. Näköjään on paikkakohtaisia eroja.. Olihan se helpottavaa päästä sairaalasta kotiin, mutta samalla todella pelottavaa! Ihanaa että sulla on mies joka on teitä molempia hoitanut! Voin uskoa että sektiosta toipuminen on rankkaa!!
VastaaPoistaRinde
Joo en tiedä mitä siitä olisi tullut, jos meillä ei olisi ollut perhehuonetta ja kuka vauvaa olisi hoitanut, koska olin itse pari päivää täysin poissa pelistä. Mies oli korvaamaton apu laitoksella ja kasvoi isäksi yhdessä yössä. Sama meno on jatkunut onneksi kotona. <3
PoistaMä luulen, että sektio on ehkä jopa rankempi kokemus kuin alatiesynnytys, josta tosin jätetään yleensä kertomatta, että sen jälkeen ei voi istua. Mutta onhan se helvetin iso haava.
VastaaPoistaEn tiiä vieläkö sua vaivaa se, että sektioon päädyitte, mutta toivottavasti ei. Mun kirjoissa synnytys on suksee, kun kaikki kärrätään elossa salista. Kaikki sen päälle on koristelua.
Mutta totta kai, tunteet on melkoisessa myllerryksessä etenkin kun kropassa käy kohtuullinen hormonimyrsky.
Joo, aina välillä unohdan, että mulle on tehty VASTA kaksi viikkoa sitten massiivinen vatsaleikkaus kunnes kivut muistuttaa siitä, että toipuminen todella on vielä kesken.
PoistaEikä tuo sektio enää nyt niin paljoa häiritse, hormonit ovat viikon takaisista tunnelmista hieman tasaantuneet ja itse olen ollut koko ajan samaa mieltä - sanoin pelkopolin kätilöllekin, että toiveena on saada vauva elävänä ulos mahasta ja että siinä sivussa äitikin pysyisi hengissä ja näin kävi. Eli kaikin puolin onnistunut lopputulos! :)
Onnea teille vielä tuhannesti <3 ihana uutinen että kaikki meni lopulta hyvin :)
VastaaPoistaKirjoittelin jo aiemmin tännekin, olen se jolla lapsivedet meni rv 33 ja jäin naikkarille odottelemasn synnytystä. Rv 34 käynnistettiin ja alku vaikutti lupaavalta mutta synnytys ei käynnistynyt tarpeeksi nopeaa ja itselleni nousi kuume synnytyssalissa joten päädyttiin kiireelliseen sektioon. Lopulta kävi ilmi että kohtutulehdus oli tullut.
Kaikki meni onneksi kuitenkin hyvin, vauvamme oli jo syntyessään hyvävointinen ja ainoa syy miksi jouduimme jäämään osastolle viikoksi oli bilirubiinit.
Itsekin olin ihan poissa pelistä ekat 2 päivää ja vielä kun se kohtutulehduskin kaupanpäällisenä. Pahinta mun mielestä oli se kun ekoina päivinä vessassa käynti oli niin hankalaa ja ilmaa vaan kerääntyi vatsaan mutta sitä ei saanut ulos. Mutta jo 4 päivää leikkauksesta en tarvinnut enää särkylääkkeitä ja olokin kropassa tuntui miltei normaalilta. Se on kyllä vaatinut ihan tietoista työtä muistaa suihkutella haavaa tarpeeksi usein tällaisillla helle ilmoilla ja vauva-arjessa niiden ilmakylpyjenkin anto tuntuu unohtuvan.
Kiitos ja onnittelut myös teille! <3 Todella nopeaa olet toipunut! :O Minulla haavan paraneminen edistyi nopeasti (varmaan juuri sen ahkeran suihkuttelun ja ilmakylpyjen ansiosta) mutta täysin normaalissa kunnossa en ole vieläkään. Sain myös itse yli viikon antibiootteja kohtutulehdukseen, joka tuli kun vesien menosta oli niin kauan ennen sektioon päätymistä. Leikkaussalissa minulla oli lämpöä ja tulehdusarvot reilusti koholla lapsivuodeosastolla.
PoistaMutta loppu hyvin kaikki hyvin, vielä kun toivun itse täysin sektiosta niin ei valitettavaa. :)