Siirry pääsisältöön

On poika syntynyt meille

Niin vain kävi, että saimmekin toisen poikamme syliin jo reilu viikko sitten, 19.12. Siinä missä odottelimme uuden vuoden vauvaa, hän päättikin alkaa syntymään rv 38+1 ja lopulta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä reilu viikko sitten näki päivänvalon, juuri sopivasti ennen joulua. 

Olin käsittämättömän onnellinen, kun viikon kestäneet ennakoivat oireet pitivät paikkansa ja synnytys käynnistyi keskiyöllä itsestään, ensin kivuliailla supistuksilla ja parin tunnin päästä siitä menikin jo vedet. Jorviin ehdin juuri ennen vesien menoa ja aamuun mennessä hieman laantuneet supistukset saatiin uudelleen käyntiin pienellä Cytotec-murusella. Olin koko iltapäivän kivuliaista supistuksista huolimatta hyvin skeptinen alatiesynnytyksen suhteen ja valmistauduin henkisesti sektioon. Iltaa kohden näytti kuitenkin siltä, että kehoni osasi kuin osasikin hommansa - omat supistukset voimistuivat, aukenin sentti sentiltä kohti tuota maagista kympin rajaa ja puoleenyöhön mennessä olin täysin auki. Siitä sitten rapsakan tunnin ja viiden minuutin ponnistusvaiheen jälkeen poika oli (käsi poskella) maailmassa. Meistä oli tullut nelihenkinen perhe. <3

Alatiesynnytys oli yhtä aikaa juuri se, mitä olin halunnut ja toisaalta kovin kivulias ja brutaali. Repesin aika pahasti, menetin paljon verta ja verenpaineeni romahti kuivumisen ja verenvuodon seurauksena, joten pojan syntymäpäivänä olin yhtä heikossa kunnossa kuin esikoisen sektion jälkeen. Toisaalta, jo heti seuraavana päivänä olo oli huomattavasti parempi ja näin 9 päivää synnytyksestä voin sanoa, että alatiesynnytyksestä todella toipuu nopeammin kuin sektiosta. Lisäksi vauvamme oli paljon parempivointinen kuin esikoinen aikoinaan: verensokerit olivat laitoksella priimaa, keltaisuus vähäisempää kuin esikoisella ja vauva kaikin puolin virkeämpi kuin esikoinen vaikka syntyikin yli viikkoa aiemmin. Lisäksi imetys näytti lähtevän lapsivuodeosastolla hyvin käyntiin.

Valitettavasti nyt kuitenkin näyttää siltä, että haaveeni täysimetyksestä ei tule toteutumaan - vauvan paino ei ole noussut toivottuun tahtiin ja vauva imisi rintaa 24/7, joten olemme joutuneet turvautumaan korvikkeisiin. En onneksi näin toisella kierroksella ota osittaisimetyksestä samanlaisia pultteja kuin esikoisen aikaan, tuntuu, että maailmassa on isompiakin huolenaiheita kuin se, mistä vauva ravintonsa saa. Pääasia, että kasvaa. Viikon imetin myös vauvaa ympäri vuorokauden ja pidin jatkuvassa ihokontaktissa, joten uskon, että kaikkeni tein, minun rintani eivät vain osaa tuottaa tarpeeksi maitoa pienille miehilleni.

Silti, nautimme joulun ihmeestämme. Toinen lapsi tuntuu niin erilaiselta kuin esikoinen - vauvan hoito on jo tuttua, olen varmempi ja sitä kautta oma mieliala on paljon tasaisempi. Esikoisen aikaan olin ahdistunut suuresta elämänmuutoksesta, nyt vain nautin siitä, että saan nuuhkia pientä vauvaa sylissä ja pitää sitä rinnalla aivan lähellä. Vauvakupla on kuin onkin olemassa ja ensimmäistä kertaa ymmärrän sen, kun ihmiset toivoisivat ettei vauvat kasvaisi liian nopeasti isoiksi. Meidänkin vauva on jo 9 päivää vanha, aika menee niin äkkiä!

Samalla sanon hyvästit teille rakkaat lukijani. Koen, että ympyrä on sulkeutunut: toisen lapsen myötä sain kokea aivan erilaisen raskauden ja aivan erilaisen synnytyksen kuin mitä esikoisen aikana ja toivottavasti edessä on myös aivan erilainen vauvavuosi. En olisi koskaan uskonut, että voisin olla 9 päivää synnytyksestä näin onnellinen ja rakastua omaan vauvaan heti ensimetreiltä. Olen siis äärettömän kiitollinen meidän pienistä pojista ja kaikesta siitä, mitä elämä on meille suonut.

Jospa tämä tuo lohtua myös heille, jotka kärsivät keskenmenoista tai lapsettomuudesta. Elämä voi yllättää myös positiivisesti ja kaiken jälkeenkin toivoa on aina.

Kiitos. <3

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli