Vietän huomenna viimeistä päivää kaksin pojan kanssa.
Vanhempainvapaa loppui jo huhtikuun lopussa, sitten alkoi hetkeksi hoitovapaa, nyt olen virallisesti kesälomalla ja huomenna mies aloittaa viiden viikon kesäloman.
Elokuussa me molemmat sitten palaamme töihin. Miten tässä näin kävi?
Älkää käsittäkö väärin. Äitiyslomavuosi on ollut elämäni pisin, hands down. Monet kerrat olen laskenut päiviä, tunteja, minuutteja siihen, että mies tulee töistä kotiin, muskari alkaa, päiväunet loppuu, yöunet alkaa, koska seuraavan kerran syödään, että pääsen lounaalle ystävän kanssa tai iltalenkille kesäillassa. Kukaan ei koskaan sanonut, että äitiyslomalla odottaisin lähes yhtä paljon kuin raskausaikana.
Silti. Nyt on haikea olo. Tiedän, että tämä aika ei koskaan palaa, ei näin. Jatkossa olen työssäkäyvä äiti ja vaikka olisinkin töistä lomalla, tämän lapsen kanssa en tule äitiys-, vanhempain- tai hoitovapaata enää viettämään. Se vetää mietteliääksi. Ehdinkö nauttia tästä ajasta yhtään vai odotinko vain, että voi kun poika kasvaisi, olisi 2kk, 6kk, ryömisi, nousisi pystyyn, kävelisi (sitä se ei vielä todellakaan tee), muuttuisi taaperoksi?
Yhtä aikaa ehdin ja en. Meillä asuu muutamaa viikkoa vaille yksivuotias taapero, jossa on energiaa kuin pienessä kylässä ja lähestyvä töiden aloitus on herättänyt minut pohtimaan sitä, miksi koko ajan odotin, että lapsi kasvaisi. Ja eritoten sitä, miksi kuvittelin, että isomman lapsen kanssa olisi helpompaa. Lapsi kasvaa ja samalla haasteet muuttuvat, mutta rakkaus, se lisääntyy (jos mahdollista) päivä päivältä ja nyt tuntuu, että pientä ei raskisi jättää ollenkaan.
Ja silti on ihanaa, että yksinäiset päivät ovat ohi. Olemme pian uuden edessä, monellakin tapaa. Palaan töihin yhtä aikaa valmiina ja toisaalta pienessä miehessä roikkuen. En halua päästää irti ja yhtä aikaa kaipaan toisenlaista arkea, kiireisempää, täydempää.
Tätä se äitiys on - koskaan ei ole hyvä ja toisaalta juuri näin on ihana. Syyllisyys ja pienen rakkaan lämpö sylissä. Turhautuminen ja unesta pörröinen vauvanhius.
Mutta pian siitä kasvaa iso, merkkejä on jo ilmassa. Sen aikakauden loppuun en taida olla vielä valmis.
Vanhempainvapaa loppui jo huhtikuun lopussa, sitten alkoi hetkeksi hoitovapaa, nyt olen virallisesti kesälomalla ja huomenna mies aloittaa viiden viikon kesäloman.
Elokuussa me molemmat sitten palaamme töihin. Miten tässä näin kävi?
Älkää käsittäkö väärin. Äitiyslomavuosi on ollut elämäni pisin, hands down. Monet kerrat olen laskenut päiviä, tunteja, minuutteja siihen, että mies tulee töistä kotiin, muskari alkaa, päiväunet loppuu, yöunet alkaa, koska seuraavan kerran syödään, että pääsen lounaalle ystävän kanssa tai iltalenkille kesäillassa. Kukaan ei koskaan sanonut, että äitiyslomalla odottaisin lähes yhtä paljon kuin raskausaikana.
Silti. Nyt on haikea olo. Tiedän, että tämä aika ei koskaan palaa, ei näin. Jatkossa olen työssäkäyvä äiti ja vaikka olisinkin töistä lomalla, tämän lapsen kanssa en tule äitiys-, vanhempain- tai hoitovapaata enää viettämään. Se vetää mietteliääksi. Ehdinkö nauttia tästä ajasta yhtään vai odotinko vain, että voi kun poika kasvaisi, olisi 2kk, 6kk, ryömisi, nousisi pystyyn, kävelisi (sitä se ei vielä todellakaan tee), muuttuisi taaperoksi?
Yhtä aikaa ehdin ja en. Meillä asuu muutamaa viikkoa vaille yksivuotias taapero, jossa on energiaa kuin pienessä kylässä ja lähestyvä töiden aloitus on herättänyt minut pohtimaan sitä, miksi koko ajan odotin, että lapsi kasvaisi. Ja eritoten sitä, miksi kuvittelin, että isomman lapsen kanssa olisi helpompaa. Lapsi kasvaa ja samalla haasteet muuttuvat, mutta rakkaus, se lisääntyy (jos mahdollista) päivä päivältä ja nyt tuntuu, että pientä ei raskisi jättää ollenkaan.
Ja silti on ihanaa, että yksinäiset päivät ovat ohi. Olemme pian uuden edessä, monellakin tapaa. Palaan töihin yhtä aikaa valmiina ja toisaalta pienessä miehessä roikkuen. En halua päästää irti ja yhtä aikaa kaipaan toisenlaista arkea, kiireisempää, täydempää.
Tätä se äitiys on - koskaan ei ole hyvä ja toisaalta juuri näin on ihana. Syyllisyys ja pienen rakkaan lämpö sylissä. Turhautuminen ja unesta pörröinen vauvanhius.
Mutta pian siitä kasvaa iso, merkkejä on jo ilmassa. Sen aikakauden loppuun en taida olla vielä valmis.
Pieni rakas äitienpäivälounaalla toukokuussa. <3
Samanlaisia ajatuksia täällä meilläkin. Minulla oli myös tänään viimeinen päivä pojan kanssa kahdestaan, mutta yritin olla antamatta sille sen suurempaa painoarvoa. Kun tietysti jo olen ollut pari kuukautta töissä, niin se ei sillä tavalla tuntunut niin haikealta, vaikka lopullista tällä kertaa onkin. Ja olen kyllä odottanut miehen lomaa, jotta saadaan jaettua hoitovastuuta taas kahdelle aikuiselle ja vietettyä aikaa perheenä :) Mutta tämä toinen jakso kotona on entisestään vahvistanut tunnetta siitä, että minua ei todellakaan ole tarkoitettu hoitamaan lasta kotona kolmevuotiaaksi ;) Ihanaa lomaa teille ja onnea töihinpaluuseen!
VastaaPoistaJoo, minustakaan ei olisi hoitamaan lasta kotona kolmea vuotta, nostan hattua kotiäideille!
PoistaKiitos ja ihanaa lomaa myös teille! :)
Mun on monta kertaa pitänyt käydä jättämässä kommenttini tänne ja nyt vihdoin sen ehdin tehdä. Olen lukenut sun blogin läpi valehtelematta kymmeniä kertoja. Itsellä samankaltainen tausta. Takana kolme menetystä ja nyt vihdoin tuossa vieressä tuhisee viisi viikkoinen pieni poika joka tuli loppujen lopuksi läynnistelyjen jälkeen maailmaan kiireellisellä sektiolla. Raskausaika oli henkisesti ihan hirveän rankka ja välillä tuntui että mennään ihan hengenveto kerrallaan. Palasin monesti sun blogiin ja luin juttuja läpi ja mietin että joku muukin on tästä selvinnyt ja jollakulla kaikki on lopulta käynyt hyvin, ehkä meilläkin voi. Joten iso iso kiitos teidän tarinan jakamisesta!
VastaaPoistaVoi kiitos, uskomatonta kuulla, että tarinat voi olla noin samankaltaiset ja samalla, kun tämä blogi toimi itselle terapiana, on mahtavaa kuulla, että tästä on ollut apua jollekin toisellekin!
PoistaOnnea vauvasta, nauttikaa nyt, kun pitkä odotus on vihdoin palkittu! <3
Tää aika suorastaan liitää. Ei tajua ei, että mihin se katoaa. Kun osaisi nyt nauttia tästä ajasta täysillä kun voi :) Tsemppiä uusiin kuvioihin nyt töihin palattuasi. <3 Mäkin palaan tänne blogimaailmaan jälleen :)
VastaaPoistaNiinpä, tää ajankulu on ihan käsittämätöntä! Tsemppiä teille uuteen yritykseen! <3
PoistaHei, mitä teille kuuluu? :)
VastaaPoistaMoi, hyvää kuuluu, 1,5-vuotias pieni mies pitää kiireisenä, mutta tarkoitus on itse asiassa ollut käynnistellä blogia uudestaan nyt, kun haave toisesta lapsesta on syttynyt. Vielä kun löytäisi aikaa kirjoittaa!
Poista