Keskenään

Niin vain kävi, että saimmekin toisen poikamme syliin jo reilu viikko sitten, 19.12. Siinä missä odottelimme uuden vuoden vauvaa, hän päättikin alkaa syntymään rv 38+1 ja lopulta tiistain ja keskiviikon välisenä yönä reilu viikko sitten näki päivänvalon, juuri sopivasti ennen joulua.  Olin käsittämättömän onnellinen, kun viikon kestäneet ennakoivat oireet pitivät paikkansa ja synnytys käynnistyi keskiyöllä itsestään, ensin kivuliailla supistuksilla ja parin tunnin päästä siitä menikin jo vedet. Jorviin ehdin juuri ennen vesien menoa ja aamuun mennessä hieman laantuneet supistukset saatiin uudelleen käyntiin pienellä Cytotec-murusella. Olin koko iltapäivän kivuliaista supistuksista huolimatta hyvin skeptinen alatiesynnytyksen suhteen ja valmistauduin henkisesti sektioon. Iltaa kohden näytti kuitenkin siltä, että kehoni osasi kuin osasikin hommansa - omat supistukset voimistuivat, aukenin sentti sentiltä kohti tuota maagista kympin rajaa ja puoleenyöhön mennessä olin täysin auki. S...

Tänään eletään rv 30+1. Viimeinen neljännes on virallisesti alkanut ja 10 viikon kuluttua vauva voi olla jo syntynyt. Tai sitten ei, voi olla, että tässä kärvistellään vielä 12 viikkoa. Tämän toisen (viidennen) raskauden viimeinen kolmannes on ollut selvästi esikoisen kolmannesta hankalampi. Henkisesti voin edelleen hyvin, mutta fyysisesti alkaa olla kaikenlaista kremppaa. Maha on nyt suunnilleen yhtä suuri kuin esikoisesta ihan loppuvaiheessa ja jäljellä olisi vielä 2+ kuukautta laskettuun aikaan. Koska maha on iso, se painaa, kaikenlaisia selkä- ja lantiokipuja on käytännössä koko ajan ja närästys on infernaalista. Vauva on ollut oikein aktiivinen kohdussa, mutta tuntuu, että kaipaisin paljon enemmän lepoa kuin mitä nyt esikoisen hoidolta ja yöllisiltä seikkailuilta saan. Lisäksi esikoisen uhmaikä, joka alkoi mielestäni jo alkuvuonna, on vain pahentunut tässä viimeisen kuukauden aikana ja tätä nykyä meillä taistellaan aivan kaikesta: syömisestä, nukkumisesta, vaatteiden pukemises...

Radiohiljaisuudesta moi! Niin vain vilahti syyskuu ohi - maanantaina alkaa jo lokakuu ja alkaneet opinnot ovat pitäneet minut niin kiireisenä, että raskaus on ollut ajatuksissa jopa taka-alalla. Monta kertaa olen miettinyt, että pitäisi laittaa jotain ajatuksia blogiin. Mutta tuntuu, että kirjoitettavaa ei ole oikein ollut. Tänään on rv 26+5 ja pystyn (onneksi) elämään täysin normaalia elämää. Satunnaisia harjoitussupistuksia ja lantiokipuja lukuunottamatta arki rullaa normaalisti ja toivottavasti näin jatkuu myös, kun reilun viikon päästä pyörähtää käyntiin viimeinen kolmannes. Olen keskittynyt tässä kuussa jälleen kaikkeen muuhun kuin tulevaan vauvaan: opintoihin, esikoiseen, arjen pyörittämiseen. Vauva kulkee menossa mukana ja koska oma vointi on edelleen suhteellisen hyvä, huomaan, että syksy on jo pitkällä ja laskettuun aikaan on enää 3 kuukautta. On siis mahdollista, että vauva on sylissä jo ennen vuoden loppua ja siihen tuntuu olevan yllättävän lyhyt aika.  Edelleen jaks...

Rv 23+2 täällä moi ja nyt voin sitten sanoa, että raskaus alkaa tuntua. Kirjaimellisesti. Aloitin tällä viikolla vihdoin kunnolla opintovapaan aikana tekemäni opinnot. Todella pitkä kesätauko on ohi ja olo sen mukainen. Kesällä ehdin rentoutua, levätä voinnin mukaan ja ajattelin, että kylläpä olen helpolla päässyt tässä raskaudessa. Ehkä juuri siksi, koska kiire ja stressi ovat loistaneet poissaolollaan?  Nyt tilanne on eri. Olen joutunut kiirehtimään paikasta toiseen tässä kolmen päivän ajan, kävellyt pitkiäkin matkoja raahaten tavaroita mukana ja päivät ovat olleet pitkiä. Iltaisin tietysti vielä peruskuviot esikoisen kanssa. Harjoitussupistukset alkoivat heti maanantai-iltana eivätkä nyt oikein hellitä. Koko ajan kiristää, yöllä tuntuu etten saa levättyä kun maha kovettuu vähän väliä ja närästys vaivaa erityisesti iltaisin. Onneksi meno rauhoittuu tämän ensimmäisen hektisen viikon jälkeen, mutta vähän mietityttää tämä syksy ja se, miten jaksan vielä neljä pitkää kuukautta, j...

Tämä oli ehkä paras kesä pitkiin aikoihin. Saimme lomailla yhteensä kuusi viikkoa perheen kanssa yhdessä ja kokea vaikka mitä. Eilen istuimme yhdessä pojan makuuhuoneessa hänen iltapuuhiensa aikana ja kävimme läpi kesän parhaat ja oli vaikea valita - niin monta mukavaa hetkeä tähän kesään sisältyi. Tuntuu, että joka kesä olen odottanut vain jotakin: raskautta, vauvan syntymää, töiden alkua. Tänä kesänä olen pitkästä aikaa vain nauttinut. Kaikesta muusta siis paitsi tappohelteistä. Rakas poikamme täytti kaksi vuotta heinäkuun 23. ja viikkoa myöhemmin vietimme kokonaisen juhlaviikonlopun kaksien synttärijuhlien merkeissä. Hikisistä tunnelmista huolimatta päivät olivat täynnä naurua, lapsen riemua, ystäviä, perhettä ja hyvää ruokaa. Stressasin synttärijuhlia jonkun verran etukäteen, mutta aina siitä tulee niin hyvä mieli jälkikäteen, kun on jaksanut nähdä vaivaa ja vieraat viihtyvät.  Raskaus etenee omalla painollaan. Tänään kääntyi 20. raskausviikko, viikon päästä ollaan jo puoli...

Kaksi viikkoa näyttää olevan myös tässä raskaudessa se aika, kun jaksan pitää pääni kasassa ja uskotella itselleni, että kaikki on hyvin. Sen jälkeen ei sitten uskoa enää riitäkään. Viimeisimmästä ultrasta on nyt liian kauan. Liian kauan, että jaksaisin uskoa, että kaikki on hyvin (mikä on ihan hölmöä, koska kuten edellisessä postauksessa kerroin, lääkäri oli jo rv 9+0 oikein luottavainen). Jos np-ultra olisi ensi viikolla, olisin varannut jo viikonlopun aikana tälle päivälle ylimääräisen ultran. Mutta koska niskapoimu-ultra on torstaina, en näe siinä mitään järkeä, että kävisin tänään ultrassa ja kolmen päivän päästä uudelleen. Joten kituutan eteenpäin, vaikka koko ajan pelottaa, että vieläkö kohdussa on elämää. Pahoinvointi on hieman laantunut, mutta suurin huolenaiheeni alkoi lauantaina. Jatkuva, jomottava kipu oikeassa nivusessa levisi sunnuntaina koko alavatsaan ja viime yönä särki jo toden teolla myös selkää. Mitään vuotoja ei ole tullut, mutta tuntuu, että rakko ei tyhjene k...

Minut on vallannut tappiomieliala. Kaveripiirissä eletään (taas) vauvabuumia. Viimeisetkin lapsettomat kaverit joko odottavat esikoistaan tai ovat juuri saaneet vauvan ja toista lasta odottavat jo sellaiset ihmiset, jotka saivat esikoisen meidän jälkeen. Se tuntuu niin epäreilulta - mehän olisimme toivottaneet uuden raskauden tervetulleeksi jo viime kesänä, miksi ihmiset, jotka alkoivat pohtimaan raskautumista tämän vuoden puolella ovat jo raskaana ja minä edelleen en? Itkettää. Miksi minun pitää olla tällainen epäonnistuja? Miksi en onnistu missään äitiyteen liittyvässä: vauvanalut joko kuolevat kohtuuni tai sitten en tule raskaaksi. Synnyttämisessä ja imetyksessäkin epäonnistuin. Naiseuttani koetellaan jälleen; haluaisin olla kuten muutkin kunnon naiset, mutta kun en vain ole. Ja samalla olen alkanut pohtimaan sitä, että miten pitkälle ja miten pitkään itseään kannattaa kiusata. Kaikki lähti siitä, kun saimme torstaina miehen kanssa aikaan kunnon riidan. Minun ajatukseni ovat ...

Täällä ollaan, onko siellä enää ketään? Aikaa on ehtinyt vierähtää melkein vuosi viimeisestä blogipostauksesta. Ajattelin jo yhdessä vaiheessa, että hävitän koko blogin bittiavaruudesta, hyvästelen sen hyvillä mielin, koska keskenmenojen sävyttämään elämänvaiheeseen ei ole ikävä. Ja silti. Tulihan se ikävä, kirjoittamisen ikävä, erityisesti nyt, kun olemme tavallaan palanneet lähtöruutuun ja toisaalta se tie on jo osaltamme kuljettu loppuun. Täysin lapsettomia meistä ei enää saa ja keskenmenoillekin olen antanut luvan tulla, jos ovat tullakseen. Kuten huomaatte, blogin ulkoasu on muuttunut, samoin kuvaustekstit, koska pikkulapsiarkeahan meillä eletään ja samalla haaveillaan siitä toisesta lapsesta, minä ehkä vielä enemmän kuin mies. Pikku Kakkonen rytmittää elämäämme näinä päivinä, kun kotona vilistää kohta 1v ja 8kk ikäinen pieni mies. Aamutohinoissa avaamme usein television ja tutut Pikku Kakkosen sävelet saavat pienen touhottajan hetkeksi pysähtymään ja tanssimaan tunna...

Vietän huomenna viimeistä päivää kaksin pojan kanssa.  Vanhempainvapaa loppui jo huhtikuun lopussa, sitten alkoi hetkeksi hoitovapaa, nyt olen virallisesti kesälomalla ja huomenna mies aloittaa viiden viikon kesäloman. Elokuussa me molemmat sitten palaamme töihin. Miten tässä näin kävi? Älkää käsittäkö väärin. Äitiyslomavuosi on ollut elämäni pisin, hands down. Monet kerrat olen laskenut päiviä, tunteja, minuutteja siihen, että mies tulee töistä kotiin, muskari alkaa, päiväunet loppuu, yöunet alkaa, koska seuraavan kerran syödään, että pääsen lounaalle ystävän kanssa tai iltalenkille kesäillassa. Kukaan ei koskaan sanonut, että äitiyslomalla odottaisin lähes yhtä paljon kuin raskausaikana. Silti. Nyt on haikea olo. Tiedän, että tämä aika ei koskaan palaa, ei näin. Jatkossa olen työssäkäyvä äiti ja vaikka olisinkin töistä lomalla, tämän lapsen kanssa en tule äitiys-, vanhempain- tai hoitovapaata enää viettämään. Se vetää mietteliääksi. Ehdinkö nauttia tästä ajasta yhtään va...

Lupasin kuulumisia ja nyt tuntuu, että tuijotan valkoista ruutua. Minusta ei olisi tullut hyvää äitiysbloggaajaa - huomaahan tuon, edellinen postauskerta on viime vuodelta: lukeeko tätä enää edes kukaan? Meillä asuu kahdeksan kuukauden ikäinen pieni ihminen. Poika, joka on oma persoonansa, temperamenttia löytyy ja oma tahto nostaa jo päätään (kuvittelin, että kasvatus alkaa vasta taaperoiässä, olin väärässä). Olen saanut kasvaa äidiksi viimeiset kahdeksan kuukautta ja melkoisen identiteettimyllyn läpi olen kulkenut. Otsikko on tarkoituksella raflaava, koska koen, etten ole missään vaiheessa sopinut siihen ihanteelliseen äitimalliin ja vasta viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että näin on hyvä. Minä olen paras mahdollinen äiti meidän pojalle ja meidän lapsi on paras mahdollinen lapsi meille. Kasvatamme toinen toistamme päivittäin, minä ja poika. Olen oppinut nauttimaan matkasta, koska äitiydessä ei ole määränpäätä. Meille kuuluu hyvää (syödään, nukutaan, leikitään, ryömitää...

Aika rientää ja matelee yhtä aikaa. Minun oli tarkoitus kirjoittaa kuulumisia jo, kun poika täytti 3kk. Se oli lokakuun lopussa. Sitten tuli neljä kuukautta täyteen ja jälleen vaihtui seuraava kuukausi. Kirjoittaminen jäi - en edes tiedä miksi. Tätä blogia on ollut välillä ikävä, erityisesti tietysti teitä lukijoita. Onko siellä ruudun takana enää ketään tätä lukemassa? Näin vuoden kohta vaihtuessa on hyvä koota hieman ajatuksia. Vielä vuosi sitten elimme epävarmoja aikoja, hengitellen päivästä toiseen, ultrasta seuraavaan ja pelkäsimme jatkuvasti neljännen raskauden menemistä kesken. Kaksi vuotta sitten olin toisen kerran raskaana ja vuosi 2015 toi mukanaan kaksi vaikeaa keskenmenoa ja surun siitä, ettei meistä koskaan tulisi vanhempia. Vuosi 2016 olikin hyvin erilainen. Me saimme kuin saimmekin oman lapsen ja jännittävä raskaus päättyi vaikeaan synnytykseen, mutta sitäkin ihanampaan vauvaan. Vuodelta 2017 odotan kaikkea muuta kuin suuria mullistuksia - arkinen lapsiperhe-elämä ri...

Poikamme syntyi kaksi vuotta ja kaksi päivää ensimmäisen tekemäni positiivisen raskaustestin jälkeen. Noihin kahteen vuoteen ja kahteen päivään on mahtunut kokonainen elämä ja sittenkin minusta tuli äiti paljon nopeammin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Aloitin tämän blogin tammikuussa 2015 toisen keskenmenon jälkeen. Ensimmäinen keskenmeno oli ollut herättävä kokemus - olin ymmärtänyt, että kaikki ei välttämättä aina menekään niin kuin oli suunnitellut ja ikäviä asioita tapahtuu myös meille, ei pelkästään toisille. Joulukuussa 2014 tein toisen positiivisen raskaustestin ja ajattelin, että ehkä nyt, ehkä tämä on se meidän kerta. Ei se kuitenkaan ollut. Toisen keskenmenon jälkeen olin hukassa. Kaipasin vertaistukea, halusin kuulla, että en ollut maailman ainoa nainen, joka oli menettänyt, ei vain yhtä vauvanalkua vaan kaksi. Lääkärit ja kätilöt jaksoivat valaa uskoa siihen, että kaksi keskenmenoakin oli vielä normaalia, meillä oli ollut vain huonoa tuuria. Minä kaipasin syytä, j...

Tiedättehän miten aina sanotaan, että äiti kyllä tietää , miksi hänen lapsensa itkee? Ai tietää vai? Ei meillä ainakaan. Viime viikolla pieni poikamme oli enenevässä määrin itkuinen, loppuviikosta hän itki jo käytännössä kaiken hereilläoloaikansa (eli oli hiljaa syödessään ja nukkuessaan). Ehdimme maalata koliikkipiruja seinille ja itse vaivuin lähes epätoivoon ajatellessani sitä, miten pärjäisimme, kun mieheni viikon päästä palaa töihin. Tuntui, että vauva-arki oli rysäyttänyt olohuoneeseen sellaisella voimalla, että en tiennyt miten päin huutavaa vauvaa olisi pitänyt kantaa. Ja sitten koitti perjantain neuvola ja painokontrolli. Painoa oli tullut neljässä päivässä 10 grammaa ja olin imettänyt juuri ennen painon mittausta eli todennäköisesti painoa ei ollut tullut yhtään lisää. Itku meinasi päästä - lisämaidon vähentäminen oli mennyt pahasti pieleen ja kaiken lisäksi terveydenhoitaja totesi, että tämä lapsihan itkee nälkää. Ai itkee vai? Eipä me oltu sitä näläksi osattu arvioida, ...

Meidän ihana pieni poikamme täyttää huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta nuo kaksi viikkoa ovat menneet nopeasti ja samalla elämä on mullistunut niin täysin, että tuntuu, että synnytyksestä ja lapsivuodeajasta Kätilöopistolla on jo ikuisuus. Samalla muistan, että voisin olla vielä raskaana ja olen vain niin kiitollinen, että saamme jo hoivata pientä poikaamme kohdun ulkopuolella ja opetella elämää lapsiperheenä nyt, kun miehelläkin on lomaa jäljellä vielä kaksi viikkoa. Sektion jälkeen olimme osastolla kolme yötä ja neljä päivää (lauantaista tiistaihin). Silloin tuo aika tuntui pitkältä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olen jopa hieman ihmeissäni, että päästivät meidät niin äkkiä pois, ottaen huomioon, että minulle oltiin tehty sektio ja pojalla oli ongelmia sekä keltaisuuden että alhaisten verensokeriarvojen kanssa. Veikkaan, että pääsimme osittain niin aikaisin kotiin siksi, että olimme koko tuon lapsivuodeajan perhehuoneessa (ja se oli kyllä niin ihanaa!) ja mieheni osoittautui tod...

Terveisiä Kätilöopiston lapsivuodeosastolta! Ihana, terve poikamme syntyi perjantain ja lauantain välisenä yönä pitkällisten käynnistysyritysten jälkeen sektiolla ja nyt yhteistä elämää on takana pian kolme vuorokautta.  Lähdimme torstaina 21.7. Kätilöopistolle tarkistukseen vauvan liikuttua aamuyöstä vähän ja sydänkäyrällä vauvan sykkeet hetkellisesti laskivat ja tuolloin ultraava lääkäri teki päätöksen, että koska raskausviikot olivat täynnä (tuolloin rv 39+2), jäin saman tien osastolle ja synnytys laitettiin käyntiin ballongilla. Vielä samana iltana päästiin puhkaisemaan kalvot ja siirryimme synnytyssaliin, jossa synnytys ei kuitenkaan useista oksitosiinikierroksista huolimatta käynnistynyt odotetulla tavalla ja perjantain ja lauantain välisenä yönä teimme vihdoin päätöksen sektiosta. Pieni leijonapoikamme syntyi hetki keskiyön jälkeen 23.7. rv 39+4. Paljon on kerrottavaa ja jaettavaa kanssanne rakkaat lukijat, mutta nyt keskityn hetken tutustumaan uuteen pieneen poikaamme j...

Tänään eletään raskausviikkoa 34+2. Uskomattomalta tuntuu - kahdeksan viikon päästä vauva on jo suurella varmuudella maailmassa, vaikka oltaisiin menty viikoissa reilusti yli ja päädytty käynnistykseen. Tämä tieto helpottaa, kaikki loppuu aikanaan ja niin myös tämä meidän ikuisuudelta tuntunut raskaus. Olen voinut todella hyvin, harkkasupistuksia ei ole töiden lopettamisen jälkeen näkynyt ja tuntuu, että olen elämäni voimissa fyysisesti. Aina maanantain ja tiistain väliseen yöhön saakka. Tuolloin heräsin normaalisti puoli kolmen aikaan aamuyöstä pissalle, mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Ajattelin, että ehkä vauva painaa rakkoa jotenkin sillä tavalla, että virtsaaminen ei onnistu. No yritin siitä noin tunnin välein käydä tyhjentämässä rakkoa ja ainoastaan puristamalla sain pieniä liruja pönttöön ja olo kävi koko ajan tukalammaksi.  Heti aamulla soitin sitten neuvolan neuvontaan ja sieltä käskettiin saman tien päivystykseen. En jotenkin osannut itse olla kovin huolissani, kos...

Lomalla ollaan! Tänään alkoi 34. raskausviikko ja aloitin nyt ensin parin viikon kesäloman, josta jään vajaan kahden viikon päästä maanantaina sujuvasti äitiyslomalle. Ensimmäinen lomapäivä meni hieman ihmetellessä - mitä tehdä kaikella tällä ajalla ja miten suhtautua siihen, että palaan töihin aikaisintaan elokuussa 2017? Uskomattomalta tuntuu. En usko, että ensi vuoden täysin erilainen arki konkretisoituu kunnolla ennen vauvan syntymää ja veikkaan, että vasta syksy tuo mukanaan fiiliksen siitä, että elämä on tosiaan heittänyt meidät täysin uuteen tilanteeseen. Mutta innolla odotan jo sitä kunnon äitiyslomaa, joka pitää sisällään vauvanhoitoa eikä pelkkää mahan kasvattelua. Tällä hetkellä vointi on hyvä, joten jaksan kyllä tehdä vielä kaikenlaista, mutta kyllähän tuo kasvava vatsa alkaa jo painaa ja ilman päivittäisiä päiväunia en kyllä jaksaisi iltaan saakka. Parasta lomassa on se, että voin nyt suunnitella aikatauluni itse ja jos jonakin päivänä selkää särkee enemmän tai olo on to...

Tänään on vuorossa toivepostaus! Yksi lukijoistani pyysi minua avaamaan pelkojani liittyen synnytykseen, joten niitä on siis luvassa. Eletään raskausviikkoa 31+6 eli huomenna vaihtuu 33. raskausviikko ja viikko kerrallaan ollaan lähempänä itse h-hetkeä. Huomenna on ensimmäinen synnytysvalmennus ja olen miettinyt viimeisten parin viikon aikana raskauden päättymistä ja synnytystä jo aika paljon. Viimeksi juttelimme psykologin kanssa mahdollisesta pelkopolilähetteestä ja keskiviikon neuvolakäynnillä aion pyytää sitä. Ensin ajattelin, etten tarvitsisi sitä, mutta psykologi oli minua edellä - erityisesti viikonlopun aikana ajatus raskauden viimeisistä viikoista alkoi ahdistaa siinä määrin, että koen ehdottomasti olevani pelkopolin tarpeessa. Toivottavasti neuvolasta irtoaa lähete! Näin pääsisin myös kunnon synnytystapa-arvioon ja ylimääräiseen ultraan, joka olisi todella tervetullut. Tässäpä teille raskausviikkojen mukaisesti 32 pelkoa liittyen raskauden viimeiseen kolmannekseen ja synn...

Nyt kun kesä tulee kohisten, raskausviikoilla on siirrytty tänne kolmekymppisten paremmalle puolelle (huomenna alkaa 32. raskausviikko!) ja loma häämöttää kahden viikon päässä, alan vihdoin ja viimein ymmärtää, että myös raskaus loppuu joskus. Tähän asti tuntuu, että olen elänyt kieltovaiheessa - en ole voinut päästää sitä ajatusta edes mieleen, että tässä voisi käydä hyvin, jotten pettyisi. Edelleen pelkään kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen, mutta vähitellen olen joutunut myös käsittelemään sitä ajatusta, että meille voi ihan oikeasti jo hyvinkin pian syntyä elävä vauva, jonka saamme kantaa sairaalasta kotiin. Huikea ja samalla aika pelottava ajatus. Ensi viikolla on ensimmäinen synnytysvalmennus ja siitä viikon päästä toinen. Kasvava vatsa painaa jo välillä keuhkoja ja tekee hengittämisestä hankalampaa ja peilistä katsoo koripallon niellyt kroppa. Ehkä juuri näistä syistä synnytys on ollut mielessä tällä viikolla yhä useammin. Koko ajanhan tässä on toivottu, että raskaus loppu...

Tuntuu, ettei ole ollut paljon kirjoitettavaa, anteeksi hiljaisuuteni. Raskaus etenee omalla painollaan ja huomenna vaihtuu jo rv 30+0 eli 31. raskausviikko. Uskomattoman pitkällä ollaan - välillä pitää ihan nipistää itseään, että uskoisi, että kymmenen viikon päästä emme välttämättä ole enää keskenään vaan meitä voi olla jo kolme. Kävin viime viikolla juttelemassa raskausdiabeteksestä ja sain verensokerimittarin. Diabetesdiagnoosi ärsyttää edelleen. Hoitaja kehui ruokapäiväkirjaani (kyllähän minä tiedän , miten syödään oikein) ja kommentti "mitä sinä täällä teet, kun kaikki näyttää olevan näin hyvin" ei lohduttanut yhtään, kun koen edelleen saaneeni hätäistyksissä tehdyn diagnoosin. Mittaukset ovat osoittaneet tämän myös todeksi: olen nyt mitannut kolmena aamuna paastoarvon ja jokaisena aamuna se on ollut joko 4,7 tai 4,8 eli hyvinkin normaalin rajoissa (nyt hoitajalle riittäisi alle 5,5 pysyvä arvo, mutta 5,3 raja-arvosta sain kuitenkin RD-diagnoosin). Olisi mukavampaa,...