torstai 29. kesäkuuta 2017

Aikakauden loppu

Vietän huomenna viimeistä päivää kaksin pojan kanssa. 

Vanhempainvapaa loppui jo huhtikuun lopussa, sitten alkoi hetkeksi hoitovapaa, nyt olen virallisesti kesälomalla ja huomenna mies aloittaa viiden viikon kesäloman.

Elokuussa me molemmat sitten palaamme töihin. Miten tässä näin kävi?

Älkää käsittäkö väärin. Äitiyslomavuosi on ollut elämäni pisin, hands down. Monet kerrat olen laskenut päiviä, tunteja, minuutteja siihen, että mies tulee töistä kotiin, muskari alkaa, päiväunet loppuu, yöunet alkaa, koska seuraavan kerran syödään, että pääsen lounaalle ystävän kanssa tai iltalenkille kesäillassa. Kukaan ei koskaan sanonut, että äitiyslomalla odottaisin lähes yhtä paljon kuin raskausaikana.

Silti. Nyt on haikea olo. Tiedän, että tämä aika ei koskaan palaa, ei näin. Jatkossa olen työssäkäyvä äiti ja vaikka olisinkin töistä lomalla, tämän lapsen kanssa en tule äitiys-, vanhempain- tai hoitovapaata enää viettämään. Se vetää mietteliääksi. Ehdinkö nauttia tästä ajasta yhtään vai odotinko vain, että voi kun poika kasvaisi, olisi 2kk, 6kk, ryömisi, nousisi pystyyn, kävelisi (sitä se ei vielä todellakaan tee), muuttuisi taaperoksi?

Yhtä aikaa ehdin ja en. Meillä asuu muutamaa viikkoa vaille yksivuotias taapero, jossa on energiaa kuin pienessä kylässä ja lähestyvä töiden aloitus on herättänyt minut pohtimaan sitä, miksi koko ajan odotin, että lapsi kasvaisi. Ja eritoten sitä, miksi kuvittelin, että isomman lapsen kanssa olisi helpompaa. Lapsi kasvaa ja samalla haasteet muuttuvat, mutta rakkaus, se lisääntyy (jos mahdollista) päivä päivältä ja nyt tuntuu, että pientä ei raskisi jättää ollenkaan.

Ja silti on ihanaa, että yksinäiset päivät ovat ohi. Olemme pian uuden edessä, monellakin tapaa. Palaan töihin yhtä aikaa valmiina ja toisaalta pienessä miehessä roikkuen. En halua päästää irti ja yhtä aikaa kaipaan toisenlaista arkea, kiireisempää, täydempää. 

Tätä se äitiys on - koskaan ei ole hyvä ja toisaalta juuri näin on ihana. Syyllisyys ja pienen rakkaan lämpö sylissä. Turhautuminen ja unesta pörröinen vauvanhius. 

Mutta pian siitä kasvaa iso, merkkejä on jo ilmassa. Sen aikakauden loppuun en taida olla vielä valmis.


Pieni rakas äitienpäivälounaalla toukokuussa. <3
 

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Anarkistiäiti avautuu

Lupasin kuulumisia ja nyt tuntuu, että tuijotan valkoista ruutua. Minusta ei olisi tullut hyvää äitiysbloggaajaa - huomaahan tuon, edellinen postauskerta on viime vuodelta: lukeeko tätä enää edes kukaan?

Meillä asuu kahdeksan kuukauden ikäinen pieni ihminen. Poika, joka on oma persoonansa, temperamenttia löytyy ja oma tahto nostaa jo päätään (kuvittelin, että kasvatus alkaa vasta taaperoiässä, olin väärässä). Olen saanut kasvaa äidiksi viimeiset kahdeksan kuukautta ja melkoisen identiteettimyllyn läpi olen kulkenut. Otsikko on tarkoituksella raflaava, koska koen, etten ole missään vaiheessa sopinut siihen ihanteelliseen äitimalliin ja vasta viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että näin on hyvä. Minä olen paras mahdollinen äiti meidän pojalle ja meidän lapsi on paras mahdollinen lapsi meille. Kasvatamme toinen toistamme päivittäin, minä ja poika. Olen oppinut nauttimaan matkasta, koska äitiydessä ei ole määränpäätä.

Meille kuuluu hyvää (syödään, nukutaan, leikitään, ryömitään, kuunnellaan aikuisten juttuja ja opitaan uusia äänteitä) ja kuten sanoin, en osaa olla äitiysbloggaaja ja jakaa teille vinkkejä lastenvaatteista, vaippamerkeistä tai unikouluista. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tämä vauvavuosi on ollut minulle henkisesti haastavampi kuin olisin osannut kuvitella. Keskenmenoilla ja pelolla on varmasti iso osuus, mutta samalla olen huomannut, että olin luonut mielessäni tietyn kuvan siitä, millainen äiti olisin (hyvin pitkälle tuo kuva muistutti omaa äitiäni, sen huomaan nyt) ja kun lapsen synnyttyä huomasin, etten sopinutkaan tuohon kuvaan, meni pitkä tovi, kunnes osasin hyväksyä minut sellaisena äitinä kuin olen. Kutsun itseäni anarkistiäidiksi, koska meillä on toimittu monessa asiassa eri tavalla kuin suurin osa äideistä toimii, monestakin eri syystä. Ehkä parempi nimi olisi armahtajaäiti - haluan kannustaa jokaista äitiä olemaan juuri sellainen kuin on, neuvojia nimittäin aina riittää ja jonkun mielestä toimit aina väärin. Miksi siis kuunnella, mitä muut sanovat, kun voit tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu?

Ehkä kaikki alkoi sektiosta - olinhan vähemmistösynnyttäjä toisin kuin ne urheat sissit, jotka puskivat lapsen alateitse tähän maailmaan. Tai sitten se alkoi imetyksen epäonnistumisesta (ei, en epäonnistunut, en vain koskaan täysimettänyt) ja jälleen kerran tunsin jääväni vähemmistöön. Tai sitten kaikki alkoi jo paljon aiemmin, kun en onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta pysymään raskaana, kuten kaikki muut (tai niin ainakin luulin). Joka tapauksessa huomasin, että äitiys ei tuntunut välittömästi luontevalta ja koin kaikesta tästä huonoa omaatuntoa.

Osittaisimetetty poikamme nukkui alusta lähtien omassa sängyssä (ensimmäiset kuukaudet itse asiassa vaunukopassa makuuhuoneemme lattialla). Viiden kuukauden iässä siirsimme hänet omaan huoneeseen ja kas kummaa, yöt rauhoittuvat koko perheessä. Kuuden kuukauden iässä loppui yösyöminen ja hieman ennen sitä myös osittaisimetys pojan omasta tahdosta ja silloin siirryimme pelkälle korvikkeelle. Surin hetken, mutta itse asiassa nautin vapaudesta, kuten kaikki huonot äidit. Veimme alle puolivuotiaan lapsemme toiselle puolelle maapalloa, koska halusimme lomalle. "Hulluja olette, kun tuollaiselle reissulle lähdette", kuulimme monesta suusta, mutta niinpä vain mentiin ja olipahan hieno reissu.

Soseita olen jaksanut näihin päiviin asti tehdä itse, mutta suurimmaksi osaksi poika syö purkkiruokaa - välillä syödään hyvin ja välillä vähän huonommin. Ryömimään motorisesti hidas poikamme lähti vasta muutama viikko sitten, mutta sanan "äiti" kuulin jo kuukausi sitten ja sen jälkeen useammankin kerran. "Ei" on kyllä selvästi aktiivisemmassa käytössä. Meillä asuu humoristinen pieni mies, joka jaksaa nauraa niin omille kuin toistenkin jutuille eikä vierasta ketään. Huono äiti kun on vienyt häntä joka paikkaan ihan pienestä asti - ei siksi, että lapsi tarvitsisi seuraa vaan siksi, että äiti tarvitsi ja tarvitsee edelleen.

Ja mikä kamalinta, tämä anarkistiäiti palaa töihin elokuussa, koska haluaa. Ei siksi, koska on pakko vaan siksi, koska haluaa. Kotonaolo on ollut opettavaista ja rakkaus omaan lapseen on jotain sanoinkuvaamatonta, mutta päivät ovat hyvin samanlaisia, kaipaan aikuista seuraa ja älyllisiä haasteita. Hyi minua, eihän näin saa nykypäivän Suomessa sanoa ja sarjamurhaajaa vähintään kasvatan, kun laitan päivähoitoon tammikuussa (oma äitini tulee hoitamaan poikaamme syksyksi).

Kuten sanoin, tämä vuosi on opettanut paljon, eniten itsestäni. Yritän tuomita vähemmän ja kuunnella enemmän, koska nyt jos joskus olen ymmärtänyt, että ihmiset toimivat erilaisista lähtökohdista käsin ja jokainen tekee varmasti omat parhaaksinäkemänsä ratkaisut. Meidän arki rullaa tällä hetkellä hienosti ja jopa nautin ajasta pojan kanssa kotona nyt, kun olen tehnyt päätökseni, että palaan elokuussa töihin. Haluni tehdä töitä tai tavata ystäviä, viettää aikaa kaksin myös mieheni kanssa ei ole poissa pojaltani - päinvastoin, hän saa levänneen ja iloisen äidin väsyneen sijaan, kun käyn aina välillä joogassa, ravintolassa tai ystävää tapaamassa. 

Ja täytyy myöntää, että vaikka viimeiset vuodet ovat olleet melkoista mankelia, tyyntä meillä nykyään jo täytyy olla, koska ajatukset toisesta lapsesta ovat heränneet. Sen aika ei ole vielä ja keskenmenot kummittelevat takaraivossa, mutta olisihan se sisarus ihana.

Ehkä minusta olisi vielä yhteen vauvavuoteenkin. Kasvaahan siitä vuodessa tahtoikäinen taapero.  

maanantai 19. joulukuuta 2016

Näin vuoden lopussa

Aika rientää ja matelee yhtä aikaa. Minun oli tarkoitus kirjoittaa kuulumisia jo, kun poika täytti 3kk. Se oli lokakuun lopussa. Sitten tuli neljä kuukautta täyteen ja jälleen vaihtui seuraava kuukausi. Kirjoittaminen jäi - en edes tiedä miksi. Tätä blogia on ollut välillä ikävä, erityisesti tietysti teitä lukijoita. Onko siellä ruudun takana enää ketään tätä lukemassa?

Näin vuoden kohta vaihtuessa on hyvä koota hieman ajatuksia. Vielä vuosi sitten elimme epävarmoja aikoja, hengitellen päivästä toiseen, ultrasta seuraavaan ja pelkäsimme jatkuvasti neljännen raskauden menemistä kesken. Kaksi vuotta sitten olin toisen kerran raskaana ja vuosi 2015 toi mukanaan kaksi vaikeaa keskenmenoa ja surun siitä, ettei meistä koskaan tulisi vanhempia.

Vuosi 2016 olikin hyvin erilainen. Me saimme kuin saimmekin oman lapsen ja jännittävä raskaus päättyi vaikeaan synnytykseen, mutta sitäkin ihanampaan vauvaan. Vuodelta 2017 odotan kaikkea muuta kuin suuria mullistuksia - arkinen lapsiperhe-elämä riittää nyt ja ehkä siksi en ole tänne blogiin kirjoittanut: on ollut helpottavaa työntää ajatukset keskenmenoista, lapsettomuuden surusta ja raastavasta pelosta taka-alalle ja nauttia siitä, että nyt kaikki on hyvin.

Meille kuuluu hyvää. Rakas leijonapoikamme kasvaa, kehittyy ja oppii jatkuvasti uutta. Heinäkuusta tuntuu olevan vain hetki ja silti tällä viikolla pieni vauvamme täyttää jo viisi kuukautta. Soseita on syöty jo kohta kuukausi imetyksen ja korvikkeen rinnalla ja vastasyntyneestä kääröstä ei ole enää tietoakaan. Vauva nukkuu yöt pääosin omassa pinnasängyssä, mutta vielä meidän huoneessa ja heräilee keskimäärin kerran tai kaksi, yleensä kerran syömään. Suunnittelemme siirtävämme pojan puolen vuoden iässä omaan huoneeseen käytävän toiselle puolelle, koska minä en nuku kovin hyvin vauvan liikehtiessä unissaan, vaikka yöheräämisiä vain muutama onkin. 

Meillä jokellellaan, tartutaan kovasti leluihin, opittiin vihdoin 4kk iässä syömään tuttia ja nauretaan ja kiljutaan kovaa ääneen. Poika on osoittautunut mukavuudenhaluiseksi tapaukseksi ja kiirettä liikkeellelähdön kanssa ei ole. Hän viihtyy kyllä hyvin mahallaan ja selällään lattialla, mutta ei halua/osaa vielä kääntyä itse. Yritän pysyä kärsivällisenä ja ajatella, että vielä sitä ehtii. 

Alun imetysvaikeuksista päästiin hyvin yli ja imetän edelleen noin 5-6 kertaa päivässä. Lisäksi poikamme saa korviketta pullosta, mutta soseiden aloituksen jälkeen maitomäärä on selvästi vähentynyt. Maisteltu on jo bataattia, luumua, perunaa, päärynää, porkkanaa, myskikurpitsaa, mangoa sekä riisiä. Ruoka maistuu pojalle hyvin ja itse olen todella ylpeä siitä, että imetys (vaikkakin osittainen) onnistuu edelleen. Neljän kuukauden neuvolassa strategiset mitat olivat 65cm ja 6900g, nyt veikkaan, että pituus on jo lähempänä 67-68 senttiä ja paino jossain 7400g tienoilla. Meidän poitsu on pitkä ja hoikka!

Äidiksi kasvamisen koen edelleen olevan kesken. Kotona oleminen on yhtä aikaa ihanaa ja kamalaa: saa seurata lapsen kehitystä ihan vierestä ja olla toiselle se kaikkein tärkein, mutta samalla päivät ovat hyvin toistensa kaltaisia ja seurallisena ihmisenä aikuiskontaktien puute tuntuu välillä yksinäisyytenä ja tylsyytenä. Sain pari päivää sitten puhelinsoiton pomolta ja ilmoitin iloisesti palaavani elokuussa töihin. Joulun jälkeen ryhdymme pohtimaan hoitokuvioita ja vaikka tiedän, että minun töihinpaluu on meidän perheelle se paras mahdollinen ratkaisu, ajatus lapsen laittamisesta seitsemän kuukauden päästä hoitoon kirpaisee välillä.

Elämä on kokonaisvaltaisesti hyvin erilaista nykyään. Keskenmenojen syövereissä en osannut kuvitellakaan sitä rakkauden ja toisaalta väsymyksen määrää, mitä pieni lapsi tuo tullessaan. Äitejä arvostellaan tässä maassa paljon (jokaisella tuntuu olevan se oma käsityksensä siitä, millainen on hyvä äiti) ja perfektionistiluonteena yritän olla itselleni armollinen. Minä olen paras äiti lapselleni juuri sellaisena kuin olen ja se riittää. Vauvavuosi on tietynlainen kupla, johon juuri synnyttänyt äiti heitetään ja siellä uiskennellaan, kunnes kukin omassa tahdissaan on valmis tulemaan kuplasta ulos. Yhtä aikaa haluaisin pitää kiinni tuosta pienestä tuhisijasta ja samalla odotan jo aikaa, kun minua ei tarvita enää (fyysisesti) yhtä paljon. Naru minun ja vauvan välillä pitenee pikkuhiljaa koko ajan ja se on - kuten koko äitiys - yhtä aikaa helpottavaa ja haikeaa. 



Minä ja hän viiden viikon vanhana. <3


Vuosi 2016, kohtelit meitä hyvin. Muistan joka päivä olla kiitollinen siitä, että meille kävi hyvin. Paremmin kuin olisin koskaan osannut kuvitella.

maanantai 29. elokuuta 2016

Kuinka minusta tuli äiti

Poikamme syntyi kaksi vuotta ja kaksi päivää ensimmäisen tekemäni positiivisen raskaustestin jälkeen. Noihin kahteen vuoteen ja kahteen päivään on mahtunut kokonainen elämä ja sittenkin minusta tuli äiti paljon nopeammin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa.

Aloitin tämän blogin tammikuussa 2015 toisen keskenmenon jälkeen. Ensimmäinen keskenmeno oli ollut herättävä kokemus - olin ymmärtänyt, että kaikki ei välttämättä aina menekään niin kuin oli suunnitellut ja ikäviä asioita tapahtuu myös meille, ei pelkästään toisille. Joulukuussa 2014 tein toisen positiivisen raskaustestin ja ajattelin, että ehkä nyt, ehkä tämä on se meidän kerta. Ei se kuitenkaan ollut.

Toisen keskenmenon jälkeen olin hukassa. Kaipasin vertaistukea, halusin kuulla, että en ollut maailman ainoa nainen, joka oli menettänyt, ei vain yhtä vauvanalkua vaan kaksi. Lääkärit ja kätilöt jaksoivat valaa uskoa siihen, että kaksi keskenmenoakin oli vielä normaalia, meillä oli ollut vain huonoa tuuria. Minä kaipasin syytä, jotain joka selittäisi, miksi onnistuin tulemaan raskaaksi, mutta raskaudet eivät koskaan jatkuneet alkua pidemmälle. 

Tästä blogista tuli minulle henkireikä, kohtauspaikka, jonne uskalsin nimettömänä kaataa kaiken sen tuskan ja surun, jota keskenmenot minussa aiheuttivat. Täällä uskalsin käydä läpi niitä kaikista rumimpia tunteita, kateutta, vihaa, katkeruutta ja huutaa ikuisuuteen sitä jatkuvaa kysymystä: miksi me? Miksi toiset saivat vauvoja hyvin vähällä vaivalla ja me epäonnistuimme kerta toisensa jälkeen? Vaikka vastausta kysymykseen elämän epäreiluudesta ei ole, minua auttoi se, että huomasin, että meitä oli muitakin. Liian moni nainen itki samaa kipua vessan lattialla kuin minäkin. Ja osa heistä - osa teistä - löysi tiensä tänne ja jaksoitte lohduttaa murtunutta mieltä. Kiitos teille. <3

Onneksi en tiennyt, mikä meitä odotti. Kolmas raskaus alkoi huhtikuussa 2015 ja jälleen kerran toivo heräsi. Blogi oli jo olemassa ja sitä kautta virtuaalinen tuki, kun kolmas keskenmeno todettiin varhaisultrassa toukokuussa 2015. Tipuin kaivoon kolmannen kerran ja kirkkain kesä vaihtui sysimustaksi. Alkoi tuntua siltä, että meistä ei ikinä tulisi vanhempia ja olin jo valmis luovuttamaan. Tuskaa täynnä olleen kesän jälkeen alkoivat tutkimukset ja meidät todettiin täysin terveiksi. Sain toistuvia keskenmenoja, mutta syytä niille ei koskaan löydetty. Kävimme pitkiä keskusteluja miehen kanssa siitä, että oliko järkevää enää jatkaa. Päädyimme yrittämään vielä kerran ja marraskuussa tein neljännen positiivisen raskaustestin. Lopun tiedätte.

Koen, että olen yhtä aikaa ollut äiti jo kaksi viimeistä vuotta ja samalla minusta tuli äiti vasta viisi viikkoa ja kaksi päivää sitten. Meillä on kolme pientä vauvanalkua tuolla jossain - he eivät saaneet koskaan syntyä tähän maailmaan, mutta ilman heitä meillä ei olisi myöskään tervettä poikaamme. Minä olen äiti yhdelle ihanalle pikkuprinssille ja samalla äitiys on minussa myös muilla tavoin. Lapsettomuuden kokemus ja keskenmenojen suru ovat osa minua, yhtä lailla kuin äitinä oleminen tulee vähitellen osaksi minua - tai yhtä lailla kuin poikani tulee aina olemaan osa minua, osa meitä. Sanoinkuvaamaton kiitollisuus on se, mitä tunnen - koko tämä kiertoteitä sisältänyt matka äidiksi on tehnyt minusta sen ihmisen, joka olen tänään.


Tänään kirjoitan teille rakkaat lukijat viimeistä kertaa. Pidän blogin edelleen täällä ja voi olla, että tulen aika ajoin päivittämään kuulumisiamme. Syy siihen, miksi en halua tehdä tästä vauvablogia on se, että koen suurta yhteenkuuluvuutta kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka vuosi toisensa jälkeen odottavat, pettyvät, vuodattavat kyyneleitä ja tuntevat olevansa ulkopuolisia. Niitä, jotka eivät pysty osallistumaan keskusteluihin kakkavaipoista ja rintatulehduksista. Keskusteluihin ensimmäisistä hymyistä ja kävelemään opettelusta. Te olette niitä, joille haluan sanoa, että vaikka meitä odotti onnellinen loppu, elämä on opettanut, että kaikki eivät sitä omaa lasta saa. Mutta mikä on onnellinen loppu? Kuka sen määrittää? 

Siksi haluan jättää tämän blogin keskenmeno- ja lapsettomuusblogiksi. Yhden ihmisen ääneksi siitä, millaista on elää vauvankaipuun keskellä, yhtä aikaa kaivaten ja toisaalta peläten uusia raskauksia, niiden loppumista, sydämen sykkeen hiljentymistä. Ja kiittää teitä ihanat lukijat kommenteistanne, myötäelämisestä, vertaistuesta. Tätä blogia ei olisi ollut ilman teitä.

Minusta tuli äiti kaksi vuotta ja kaksi päivää ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen. Mutta vaikka niin ei olisi käynytkään, jollain tasolla olisin sitä ollut joka tapauksessa. 

lauantai 20. elokuuta 2016

Baby blues

Poikamme täyttää tänään neljä viikkoa ja ensi viikon tiistaina tulee tasan kuukausi täyteen! Aika tuntuu nyt suorastaan kiitävän - juurihan me saavuttiin laitokselta kotiin ja nyt meillä asustaa pieni ihminen, joka vie aikaa, tilaa, yöunet, syö rinnat verille ja on varastanut vanhempiensa sydämen lopullisesti. Ihana rakkauspakkaus, jota kauan odotettiin ja rakastettiin jo ennen kuin hän edes ilmoitti tulostaan.

Aiemmat keskenmenot värittivät koko tätä neljättä raskautta ja loppuun asti pelkäsin, että joku menisi pieleen. Kävin purkamassa pelkojani psykologinkin pakeilla ja koko ajan mieli tähtäsi siihen hetkeen, kun vauva syntyy. Ajattelin, että riittää, kun saamme (toivottavasti terveen) lapsen syliin saakka ja turvaan kohdusta, joka oli onnistunut nujertamaan kolme aiempaa vauvanalkua. Uskoin, että kun vauva syntyy, en pysty tuntemaan muuta kuin äärimmäistä helpotusta, onnea ja rakkautta. 

Ja sitten tuli baby blues ja iki-ihanat hormonit. Ystävät olivat olleet kohteliaasti hiljaa hormoneiden aikaansaamista mielialan vaihteluista silloin kun olin raskaana ja oikeastaan hyvä niin - olin ensimmäiset kolme viikkoa synnytyksen jälkeen aivan pihalla. Nyt kun alan saamaan ajallista etäisyyttä itse synnytykseen ja oma vointi alkaa pikkuhiljaa normalisoitua (fyysisesti olen toki toipilas edelleen, mutta jaksan jo enemmän), ymmärrän, miten iso rooli hormoneilla heti synnytyksen jälkeen on.

Mielestäni baby bluesista eli synnytyksen jälkeisestä alakulosta puhutaan yllättävän vähän. Kaiken pitäisi olla hattaraa: elämä hymyilee, vauva on ihana ja tuore äiti hehkuu äitiyden onnea (don't get me wrong - tämä kaikki kulkee kyllä siinä rinnalla!). Mutta itse olin yllättynyt siitä, että olin väsynyt, itkuinen, täysin hämilläni ja tuijottelin lastani yhtä aikaa täysin rakastuneena ja samalla vakuuttuneena siitä, että olimme tehneet suuren virheen. Erityisesti tunteet olivat pinnassa heti, kun pääsimme kotiin. Menin illalla suihkuun itkemään sitä, että emme enää koskaan mieheni kanssa ehtisi katsomaan yhtään tv-sarjaa yhdessä, en ehtisi koskaan tehdä yhtään kotityötä kunnolla loppuun, en söisi koskaan enää yhtään lämmintä ateriaa lämpimänä ja samalla kun vauva jyysti nännejäni verille, mietin, että tätäkö tämä nyt on. Tuntui, että emme koskaan enää saisi elämäämme takaisin.

Kunnes tuli parempi hetki. Ja ymmärsin, että tätä me olimme odottaneet kaksi kokonaista vuotta. Sitten itkin sitäkin, että miten voin tuntea näin, koska olimme odottaneet tätä kaksi kokonaista vuotta ja olin vuodattanut keskenmenoverta enemmän kuin kukaan tuntemani nainen. Minunhan piti itkeä pelkästään onnesta, ei mistään muusta. Onneksi tiesin koko ajan, että hormonit ne pistivät itkemään ihan turhia pikkujuttuja ja että vähitellen olo paranisi. Ja niinhän se parantui. Rakastun poikaani päivä päivältä enemmän ja tuntuu, etten haluaisi olla hänestä erossa sekuntiakaan. Toleranssi krooniselle väsymykselle kasvaa, samoin sietokyky itkua vastaan. Kärsivällisyys lisääntyy ja tuntuu, että nyt tehtäväni on pitää huolta tuosta pienestä ihmistaimesta ja tarjota hänelle mahdollisimman paljon syliä ja rakkautta.

Mutta pari viikkoa sitten fiilis ei ollut sama. Ja siksi haluan sanoa kaikille teille juurisynnyttäneille mammoille siellä: se helpottaa kyllä. Kaikki ne tunteet, joita käyt läpi nyt, ovat sallittuja ja suorastaan normaaleja. It's the hormones talking. Älä ota sitä liian vakavasti - alakulo ei tee sinusta huonoa äitiä, päinvastoin. Sitä ennen, syö suklaata ja käy suihkussa itkemässä, jos se auttaa.

Meitä on täällä muitakin, usko pois. 

******

PS. Päätin tosiaan, että blogi jää tauolle nyt kesän loppuessa. Haluan vielä kerran vetää yhteen sen, mitä olemme tässä viimeisen kahden vuoden aikana kokeneet, mutta sen jälkeen blogi hiljenee joksikin aikaa. Lisäksi pidän sen mahdollisuuden avoimena, että tulen välillä päivittämään kuulumisia (jos tätä enää kukaan siinä vaiheessa lukee) ja kuka tietää, voihan olla, että joku päivä uskaltaudumme vielä yrittämään viidettä raskautta ja toista lasta ja silloin virtuaalituki on enemmän kuin tarpeen. Tilanne on kuitenkin silloin aivan toinen. Meillä on jo se oma pieni - niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. <3

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Itkuisen vauvan arvoitus

Tiedättehän miten aina sanotaan, että äiti kyllä tietää, miksi hänen lapsensa itkee? Ai tietää vai? Ei meillä ainakaan.

Viime viikolla pieni poikamme oli enenevässä määrin itkuinen, loppuviikosta hän itki jo käytännössä kaiken hereilläoloaikansa (eli oli hiljaa syödessään ja nukkuessaan). Ehdimme maalata koliikkipiruja seinille ja itse vaivuin lähes epätoivoon ajatellessani sitä, miten pärjäisimme, kun mieheni viikon päästä palaa töihin. Tuntui, että vauva-arki oli rysäyttänyt olohuoneeseen sellaisella voimalla, että en tiennyt miten päin huutavaa vauvaa olisi pitänyt kantaa.

Ja sitten koitti perjantain neuvola ja painokontrolli. Painoa oli tullut neljässä päivässä 10 grammaa ja olin imettänyt juuri ennen painon mittausta eli todennäköisesti painoa ei ollut tullut yhtään lisää. Itku meinasi päästä - lisämaidon vähentäminen oli mennyt pahasti pieleen ja kaiken lisäksi terveydenhoitaja totesi, että tämä lapsihan itkee nälkää. Ai itkee vai? Eipä me oltu sitä näläksi osattu arvioida, koska poika imi tissiä lähes jatkuvasti ja minä tosiaan harhaluuloissani kuvittelin, että 2ml pumppaustuloksesta huolimatta onnistuin tuottamaan rintamaitoa ravinnoksi asti. Niinpä vissiin.

Totesimme siis terveydenhoitajan kanssa yhteistuumin, että täysimetyshaaveesta on nyt pojan kasvamisen nimessä luovuttava. Tämä ei toki tullut minulle yllätyksenä, mutta pettymyksenä tietysti. Kehoni ei pysty - kaikista yrityksistäni huolimatta - tuottamaan tarpeeksi maitoa ja näin yli kolme viikkoa synnytyksestä on varmasti turha enää edes haaveilla, että ihme tapahtuisi ja maito nousisi rintoihin.

Lähdimme neuvolasta sentään hyvillä mielin siitä, että koliikista tuskin on kyse vaan olimme syöttäneet lastamme liian vähän (hirveä äiti, joka lastaan nälässä pitää!). Terveydenhoitaja ohjeisti jatkamaan imetystä ja antamaan sen jälkeen lisämaitoa 30-40 ml eli saman verran kuin ennen vähennystä. Vauvan merkkejä piti seurata ja hänen piti tulla syöttöjen jälkeen kylläiseksi eikä jäädä itkemään nälkää.

No, tämän uuden tiedon valossa aloimme nähdä hyvin selvästi, milloin hän jäi nälkäiseksi syöttöjen jälkeen. Ja siinä samassa korvikemäärät suorastaan räjähtivät käsiin. Imetysohjaaja kertoi tiistaina, että vauvojen päivittäinen energiantarve on heidän paino jaettuna kuudella. Sen kun jakaa kahdeksalle, joka on se minimisyöttömäärä, saadaan millilitroissa vauvan energiantarve per syöttö. Meidän vauvalla se on tällä hetkellä n. 80-90ml. Ja siihen on tultu: poika ei ole lopettanut perjantain jälkeen itkemistä ennen kuin saa tuon 80-90ml maitoa suoraan pullosta.

Jolloin päästään tuhannen taalan kysymykseen: tuleeko minun rinnoistani ollenkaan maitoa? Käsin lypsämistä yritin, saldona pelkkiä tippoja. Poika jaksaa kyllä imeä rinnalla n. 10-15 minuuttia per rinta, imee siis molempia rintoja yhteensä n. 25 minuuttia ja tämän jälkeen huutaa pullon perään. Mutta onko minun "imettämisessäni" mitään järkeä, jos hän käytännössä saa kaiken ravintonsa pullosta? Käytän vuorokaudessa useita tunteja imetykseen, joka ilmeisesti tarjoaa pojalle toki tuikitarpeellista läheisyyttä, mutta ei sitä, mitä hän oikeasti tarvitsisi eli äidinmaitoa.

Imetyspettymys on ollut tänä viikonloppuna suuri. En halua siirtyä vielä pelkkään pulloon, mutta sitä kohti tässä ollaan selvästi menossa ja vauvamme on kolmen viikon ikäinen. Äitiys on varmasti pettymyksiä täynnä, mutta jotenkin tämä tarve ruokkia oma lapsi on niin alkukantainen, että korvikkeen ostaminen kaupasta riipaisee syvältä. Mutta eihän lasta voi nälässä pitää. Kannattaako tyhjien tissien tarjoamista jatkaa vai luovutanko heti alkuunsa ja siirryn pelkkään pulloon? Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt mielessäni tänä viikonloppuna, tiistaina odottaa onneksi seuraava neuvolakäynti.

Jos jotain hyvää, meillä asustaa tällä hetkellä maailman kiltein pieni poika, joka syö, nukkuu, kakkii ja väliajat seurustelee vanhempiensa kanssa ilman turhia kitinöitä. Juurikin se helppo vauva. Kuinka paljon siis on oikeasti merkitystä äidin omilla riittämättömyyden tunteilla, kun vauva selvästi voi hyvin? 

Vauvan itkut loppuivat kuin seinään, mutta äidin taisivat vasta alkaa. 

tiistai 9. elokuuta 2016

Ihana, kamala imetys

Uutta elämää on takana nyt yhteensä 17 vuorokautta, poika on siis reilun kahden viikon ikäinen. Aika tuntuu yhtä aikaa matelevan ja lentävän siivillä. Päivät hupenevat johonkin - tuntuu, etten tee mitään muuta kuin toimin maitobaarina, vaihdan vaippaa, steriloin pulloja ja tutteja tai hyssyttelen itkevää vauvaa ja päivään mahtuu maksimissaan yksi järkevä kotityö tai vastaavasti meno (esim. neuvolaan) ja siinäpä se päivä sitten hurahtikin. Melkoista opettelua on tämä vauva-arki edelleen.

Poikamme luonne alkaa päivä päivältä avautua vanhemmilleen yhä enemmän. Alussa erehdyimme luulemaan, että kohdusta ulos pullahti uskomattoman kiltti vauva, joka vain nukkuu ja kakkaa, mutta syntymäpainon saavutettuaan temperamentti on alkanut nostaa päätään. Tällä hetkellä sanoisin, että pääsemme helpolla siinä, että vauvamme nukkuu yöt hyvin (n. klo 22/23 aina kello yhdeksään saakka ja herää välissä pari-kolme kertaa syömään, jatkukoon tämä trendi ikuisuuden), mutta päivisin itkua on saatu kuunnella jo enemmänkin. Poika tuntuu kaipaavan paljon huomiota, mielettömästi läheisyyttä ja nukahtamista vastaan hän taistelee yliväsyneenä viimeiseen saakka, mikä vaatii vanhemmilta pitkien hermojen lisäksi vahvoja käsi- ja jalkalihaksia, jotta jaksaa kävellä ympäri asuntoa ja tuudittaa itkevää vauvaa uneen. Sektioäiti on joutunut vielä hetkeksi luovuttamaan tuon homman isälle.

Eniten mielipahaa on kuitenkin aiheuttanut imetys. Olemme käyneet jo kahteen otteeseen imetysohjaajalla (toinen kerta Kätilöopistolla ja viimeksi tänään neuvolan kautta) ja turvamerkit ovat onneksi kunnossa eli paino nousee sen 150g viikossa ja poika kakkaa ja pissaa tarpeeksi, joten tiedämme, että ravintoa hän saa hyvin. Olemme kuitenkin antaneet lisämaitoa alusta saakka ja minua on ahdistanut koko ajan se, saako poika oikeasti maitoa rinnoistani vai pitäisikö lyödä hanskat tiskiin imetyksen suhteen välittömästi. Minua on ohjeistettu mm. pumppaamaan (en heru pumpulle yhtään ja itku meinaa päästä, kun katselee sitä 2ml aikaansaannosta pumppaamisen jälkeen...), juomaan imetysteetä, syömään ja juomaan tarpeeksi, olemaan stressaamatta (easier said than done), opettelemaan oikeaa imuotetta, pesimään yms yms. Kaikenlaisia vinkkejä piisaa, mutta tämä ensimmäinen kuukausi näyttää, että pääsemmekö todella lisämaidosta eroon vai joudunko hautaamaan haaveen täysimetyksestä. Tällä hetkellä poika saa noin 60-70% ravinnostaan äidinmaidosta ja loput korvikkeesta.

Hullunkurisinta tässä on se, että raskausaikana en montaakaan ajatusta imetykselle uhrannut. Ajattelin, että minulle riittää se, että saan pojan elävänä syliin ja olisi samantekevää, millä häntä ruokitaan. Mutta nälkä kasvaa syödessä, näin se vain on. Yhtäkkiä tuntuukin siltä, että koko äitiys pyörii imetyksen ympärillä ja tisseistäni on tullut yhtä aikaa parhaat ystävät ja pahimmat viholliset. Typerää, tarpeetonta ja tyhjänpäiväistä, mutta minkäs sitä omille ajatuksilleen mahtaa.

Ja silti on niin ihanaa nostaa oma lapsi rinnalle syömään ja katsoa häntä silmiin siinä hänen imiessä. Tästä syystä jaksan vielä yrittää, en luovuta ja yritän sopeutua siihen ajatukseen, että meidän poikaa ruokitaan sekä rintamaidolla että korvikkeella ja vaikka syöttäminen kestää kauan ja on vaivalloista kun mukana on sekä hitaampi imetys että pullorumba, toisaalta saamme nauttia mieheni kanssa molemmat pojan ruokailusta. Minä pääsen lasta lähelle herkkinä imetyksen hetkinä ja mies saa eri tavalla yhteyden poikaan, kun hän on tähän asti ollut ensisijainen pullomaidon tarjoaja. 

Ja se että meillä on oma vauva kotona. Se jaksaa ihmetyttää edelleen jatkuvasti. <3

Täytyy myöntää, tämä on meininki meilläkin tätä nykyä.
 
PS. Olen kovasti miettinyt, mitä tehdä blogille nyt, kun vauva on syntynyt. Muutama äitiyden alkumetreihin liittyvä aihe pyörii mielessä ja niistä varmasti haluan vielä kirjoittaa, mutta olen tullut siihen tulokseen, että aloitin tämän blogin ensisijaisesti keskenmeno- ja lapsettomuusblogina ja siitä tuli ihan sattumalta (onneksi!) odotusblogi. Vauvablogiksi en halua tätä kuitenkaan muuttaa, joten tauko on varmasti paikallaan. Jään hetkeksi pureksimaan tätä ajatusta, kunnon hyvästit jääköön vielä myöhemmäksi.