Keskenään

Otsikko on suora lainaus  MeNaisissa lokakuun lopussa julkaissusta artikkelista, jossa keskenmenon läpikäyneet naiset kertovat kokemuksistaan.   Tällä viikolla olen kiinnittänyt jotenkin erityisen paljon huomiota julkisuudessa esiintyneisiin keskenmenotarinoihin. Kaikki alkoi tuosta sattumalta MeNaisissa lukemastani keskenmenostoorista ja samassa yhteydessä mainittiin, että ihan hiljattain  Mehiläinen on avannut Felicitaksen yhteyteen yksityisen keskenmenoneuvolan. Vaikka itse sainkin kahden jälkimmäisen keskenmenon jälkeen aivan äärimmäisen hyvää psyykkistä hoitoa julkisella puolella (kiitos ihanan neuvolapsykologini!), tiedän olevani poikkeus, joka vahvistaa säännön. Keskenmenojen fyysinen hoito on rutiinia keskus- ja yliopistollisissa sairaaloissa ja psyykkisen hoitoon ei yleensä riitä resursseja. On siis mahtavaa, että tällainen keskenmenojen kokonaisvaltaiseen jälkihoitoon keskittyvä yksikkö löytyy nyt myös Suomesta! Viimeisin uutinen tuli eiliseltä, kun h...

Jonotin eilen viisi (!) tuntia Kätilöopiston päivystyksessä alaselkä- ja alavatsakipujen takia vain kuullakseni, ettei minussa ole mitään vikaa.  Tai no on, muttei mitään fyysistä. Tasan kaksi viikkoa kaavinnan jälkeen kivut yhtäkkiä voimistuivat aivan yllättäen sunnuntaina ja olin jo ihan varma, että minulla oli kohtutulehdus ja/tai kaavinta oli epäonnistunut. Soitin naistenpolin päivystykseen, käskivät tulla heti maanantaina töiden jälkeen ja siellä minä sitten kökötin tunti toisensa jälkeen epätoivon kasvaessa ja kuvittelin itselleni jo vaikka minkälaisia vaivoja. Viiden tunnin odotuksen jälkeen lääkäri kutsui minut sisään, tutki ja ultrasi ja totesi, että keskenmeno on ohi ja tulehdusta ei ole.  Mikäs sen ihanampaa kuin kuulla, että jälleen kerran lääketiede onnistui parantamaan minut, kun oma kehoni ei siihen kyennyt. Mutta. Lääkäri totesi yksoikoisesti, että kivut ovat oman pääni tuotetta. Olen joutunut kuulemma kokemaan puolen vuoden aikana niin raskaita asioita, et...

Monet eivät käsitä, että keskenmenoa saa surra niin kuin mitä tahansa menetystä. Ja silti välillä tuntuu, että kuka tässä pahassaolossa jaksaa rypeä? Ei kukaan. On niin paljon mukavampaa tuntea olonsa normaaliksi , omaksi itsekseen, nauraa, nähdä ystäviä ja tehdä asioita, joista tulee hyvä olo. Enhän minä menettänyt mitään konkreettista, kun en sikiön potkuja tuntenut enkä nähnyt vatsani kasvavan.  Välillä saan itseni kiinni siitä tunteesta, että pyristelen eroon keskenmenojen tuomasta taakasta. En halua surra, kieltäydyn jopa, koska on vain niin paljon helpompaa olla ajattelematta koko asiaa. Esitän, että mikään elämässä ei ole muuttunut ja välillä koko vauvaprojekti tuntuu kuin painajaiselta, josta heräsin. Minun ei tarvitse kärsiä alkuraskauden vaivoista, minun ei tarvitse kytätä joka suupalaa, minä saan ottaa lasin jos toisenkin viiniä.  Mutta sitä taakkaa ei niin vain karisteta. Kyyneleet nousevat silmiin yllättävissä tilanteissa, suru ja viha ottavat vallan ihan yh...