Monet eivät käsitä, että keskenmenoa saa surra niin kuin mitä tahansa menetystä.
Ja silti välillä tuntuu, että kuka tässä pahassaolossa jaksaa rypeä? Ei kukaan. On niin paljon mukavampaa tuntea olonsa normaaliksi, omaksi itsekseen, nauraa, nähdä ystäviä ja tehdä asioita, joista tulee hyvä olo. Enhän minä menettänyt mitään konkreettista, kun en sikiön potkuja tuntenut enkä nähnyt vatsani kasvavan.
Välillä saan itseni kiinni siitä tunteesta, että pyristelen eroon keskenmenojen tuomasta taakasta. En halua surra, kieltäydyn jopa, koska on vain niin paljon helpompaa olla ajattelematta koko asiaa. Esitän, että mikään elämässä ei ole muuttunut ja välillä koko vauvaprojekti tuntuu kuin painajaiselta, josta heräsin. Minun ei tarvitse kärsiä alkuraskauden vaivoista, minun ei tarvitse kytätä joka suupalaa, minä saan ottaa lasin jos toisenkin viiniä.
Mutta sitä taakkaa ei niin vain karisteta. Kyyneleet nousevat silmiin yllättävissä tilanteissa, suru ja viha ottavat vallan ihan yhtäkkiä ja silloin ymmärrän, etten voi huijata itseäni. Tämä on meidän elämää ja sen kanssa sinuiksi tuleminen tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Päätä ei voi työntää pensaaseen, tosiasioita ei voi kieltää ja jotenkin elämää on vain jatkettava. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa uskomattoman paljon. Kyttään omaa kroppaani, yritän saada selville ollaanko fyysisesti jo paremmalla puolella (kaksi viikkoa kaavinnan jälkeen ajoittaisia vatsa- ja selkäkipuja on edelleen) ja samalla henkinen toipuminen etenee, kunnes taas ottaa takapakkia. Parempia hetkiä on kuitenkin päivä päivältä enemmän ja tiedän syyskuun keskenmenosta, että tästä pääsee yli. Yksittäisistä kokemuksista voi toipua, mutta arvet ovat ikuisia ja ne tulevat olemaan osa minua - osa meitä - lopun elämäämme.
Eteenpäin on mentävä, vaikkei aina haluaisikaan. Tassua toisen eteen ja aika hoitaa loput, niinkö se oli?
Ja silti välillä tuntuu, että kuka tässä pahassaolossa jaksaa rypeä? Ei kukaan. On niin paljon mukavampaa tuntea olonsa normaaliksi, omaksi itsekseen, nauraa, nähdä ystäviä ja tehdä asioita, joista tulee hyvä olo. Enhän minä menettänyt mitään konkreettista, kun en sikiön potkuja tuntenut enkä nähnyt vatsani kasvavan.
Välillä saan itseni kiinni siitä tunteesta, että pyristelen eroon keskenmenojen tuomasta taakasta. En halua surra, kieltäydyn jopa, koska on vain niin paljon helpompaa olla ajattelematta koko asiaa. Esitän, että mikään elämässä ei ole muuttunut ja välillä koko vauvaprojekti tuntuu kuin painajaiselta, josta heräsin. Minun ei tarvitse kärsiä alkuraskauden vaivoista, minun ei tarvitse kytätä joka suupalaa, minä saan ottaa lasin jos toisenkin viiniä.
Mutta sitä taakkaa ei niin vain karisteta. Kyyneleet nousevat silmiin yllättävissä tilanteissa, suru ja viha ottavat vallan ihan yhtäkkiä ja silloin ymmärrän, etten voi huijata itseäni. Tämä on meidän elämää ja sen kanssa sinuiksi tuleminen tuntuu joka kerta yhtä kamalalta. Päätä ei voi työntää pensaaseen, tosiasioita ei voi kieltää ja jotenkin elämää on vain jatkettava. Tulevaisuus ahdistaa ja pelottaa uskomattoman paljon. Kyttään omaa kroppaani, yritän saada selville ollaanko fyysisesti jo paremmalla puolella (kaksi viikkoa kaavinnan jälkeen ajoittaisia vatsa- ja selkäkipuja on edelleen) ja samalla henkinen toipuminen etenee, kunnes taas ottaa takapakkia. Parempia hetkiä on kuitenkin päivä päivältä enemmän ja tiedän syyskuun keskenmenosta, että tästä pääsee yli. Yksittäisistä kokemuksista voi toipua, mutta arvet ovat ikuisia ja ne tulevat olemaan osa minua - osa meitä - lopun elämäämme.
Eteenpäin on mentävä, vaikkei aina haluaisikaan. Tassua toisen eteen ja aika hoitaa loput, niinkö se oli?
Kommentit
Lähetä kommentti