Keskenään

Vietän huomenna viimeistä päivää kaksin pojan kanssa.  Vanhempainvapaa loppui jo huhtikuun lopussa, sitten alkoi hetkeksi hoitovapaa, nyt olen virallisesti kesälomalla ja huomenna mies aloittaa viiden viikon kesäloman. Elokuussa me molemmat sitten palaamme töihin. Miten tässä näin kävi? Älkää käsittäkö väärin. Äitiyslomavuosi on ollut elämäni pisin, hands down. Monet kerrat olen laskenut päiviä, tunteja, minuutteja siihen, että mies tulee töistä kotiin, muskari alkaa, päiväunet loppuu, yöunet alkaa, koska seuraavan kerran syödään, että pääsen lounaalle ystävän kanssa tai iltalenkille kesäillassa. Kukaan ei koskaan sanonut, että äitiyslomalla odottaisin lähes yhtä paljon kuin raskausaikana. Silti. Nyt on haikea olo. Tiedän, että tämä aika ei koskaan palaa, ei näin. Jatkossa olen työssäkäyvä äiti ja vaikka olisinkin töistä lomalla, tämän lapsen kanssa en tule äitiys-, vanhempain- tai hoitovapaata enää viettämään. Se vetää mietteliääksi. Ehdinkö nauttia tästä ajasta yhtään vai od

Lupasin kuulumisia ja nyt tuntuu, että tuijotan valkoista ruutua. Minusta ei olisi tullut hyvää äitiysbloggaajaa - huomaahan tuon, edellinen postauskerta on viime vuodelta: lukeeko tätä enää edes kukaan? Meillä asuu kahdeksan kuukauden ikäinen pieni ihminen. Poika, joka on oma persoonansa, temperamenttia löytyy ja oma tahto nostaa jo päätään (kuvittelin, että kasvatus alkaa vasta taaperoiässä, olin väärässä). Olen saanut kasvaa äidiksi viimeiset kahdeksan kuukautta ja melkoisen identiteettimyllyn läpi olen kulkenut. Otsikko on tarkoituksella raflaava, koska koen, etten ole missään vaiheessa sopinut siihen ihanteelliseen äitimalliin ja vasta viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että näin on hyvä. Minä olen paras mahdollinen äiti meidän pojalle ja meidän lapsi on paras mahdollinen lapsi meille. Kasvatamme toinen toistamme päivittäin, minä ja poika. Olen oppinut nauttimaan matkasta, koska äitiydessä ei ole määränpäätä. Meille kuuluu hyvää (syödään, nukutaan, leikitään, ryömitää