Keskenään

Tämä neljäs raskaus on heittänyt roolit meidän perheessä aivan päälaelleen. Kuten jo aiemmissa postauksissa kerroin, oma oloni on ollut yllättävän tyyni. Tuntuu, että olen käynyt läpi jo niin paljon kaikkea mahdollista keskenmenoihin liittyen, ettei mikään voi minua enää yllättää. Siksi pelko tämänkin raskauden loppumisesta on lievempi tai ainakin enemmän taka-alalla ja pystyn nauttimaan jokaisesta vuodottomasta ja oireellisesta päivästä. Mies sen sijaan on hiljaisempi kuin koskaan. Kaukana ovat ne ajat, kun kesällä 2014 ensimmäisen raskauden aikaan puhuimme plussan jälkeen päivittäin tulevasta vauvasta, erilaisista hankinnoista, nimistä, tulevaisuuden suunnitelmista lapsiperheenä. Toisen kohdalla mies oli se, joka jaksoi pitää yllä toivoa ja lohdutti minua, kun vuoto alkoi. Kolmannessa raskaudessa olimme molemmat varovaisia, mutta mies selvästi minua optimistisempi onnistumisen suhteen. Nyt raskaudesta ei puhuta enää ollenkaan . Ja tarkoitan tällä ihan oikeasti sitä, että menee ...

Vietämme viikon välein kahta hyvin erilaista vuosipäivää, tänä vuonna toista ensimmäisen kerran. Tällä viikolla tuli kolme vuotta täyteen siitä, kun kihlauduimme. Muistan vielä tuon päivän kuin eilisen - mies tuli kotiin perjantai-iltana, minä olin huonolla tuulella rankan työviikon jälkeen ja ihmettelin, kun sillä oli skumppapullo kainalossa. Julisti heti ovesta tullessaan, että tämä on rakkauden viikonloppu. Mietin, että mitä se horisee. Hetken kiukuteltuani hän pyysi minua keittiöön ja siinä, keskellä arkista semi-riitaa pelkissä kalsareissa esitti kysymyksen jota olin odottanut jo jonkun aikaa. Sitten piti vähän itkeä, vähän halia, paljon pussailla ja ihmetellä sitä, että ihanko tosissaan minusta tulee jonkun vaimo . Seuraavana päivänä mentiin ostamaan sormukset ja kerrottiin kihlautumisesta kavereille ja perheelle. Muistan yksityiskohtia paremmin sen tunteen. Olin onnesta, ihmetyksestä, rakkaudesta aivan pökkyrällä ja samalla halusin alkaa suunnittelemaan häitä saman tien. Päi...

Eilisen naistenpäivän kunniaksi ajattelin kirjoittaa siitä toisesta puoliskosta, vauvasta haaveilevasta miehestä. Parisuhde joutuu lapsettomuuden ja keskenmenojen kohdatessa aivan uuteen testiin. Olen tarkoituksella keskittynyt aiemmin vain rypemään omassa surussani, mutta meitähän on tässä matkalla kaksi. Käsi kädessä kuljetaan, mutta tulee myös päiviä, jolloin välillä tekisi mieli vain päästää irti – kun ei se toinen vain ymmärrä! Lapsettomuuden kokemus on erilainen miehelle ja naiselle jo pelkästään fyysisistä syistä ja keskenmenot ne vasta naisten maailmasta ovatkin. Miehelle tuleva vauva on vain mielikuva, viiva tikussa pelkkä viiva ja alkuraskauden oireita mies voi tuskin edes käsittää: eihän se vielä näy minnekään. Nainen joutuu myös käymään läpi kaikki lapsettomuustutkimusten ja keskenmenojen jälkiseurausten surkeat puolet (käsi pystyyn kuinka moni ei jaksaisi enää levittää haarojaan yhdellekään lääkärille?), mies voi vain seistä vieressä ja yrittää tukea. Don’t get me ...