Sanovat, että kun elämässä sattuu jotain todella suurta ja surullista, pienet mutkat matkassa eivät tunnu enää miltään. Joko näin on ja kaksi keskenmenoakaan eivät ole tarpeeksi suuria vastoinkäymisiä, jotta olisin kasvattanut toleranssin elämän pieniä ärsytyksiä kohtaan tai sitten ihminen on ihminen - tapahtuipa sille mitä tahansa. Sain loman tuliaisina kamalan flunssan ja tässä muutaman päivän sairastaneena (ja silti töihin raahautuneena) voin sanoa, että vaikkei valuva räkä ja köhivät keuhkot saakaan surun kyyneleitä silmiin, kyllä sairastaminen nostaa ärsytyskynnystä! Voi kun voisinkin vain tyynesti todeta, että no, minulle on tapahtunut elämässä niin paljon kamalampiakin asioita (muista ihmisistä puhumattakaan!), että en jaksa välittää näin pienistä. Mutta ei. Tuskailen, kun en saa tukkoisuudelta nukutuksi ja voivottelen, kun päätä ja jäseniä särkee. Itsesääli on näin hetkinä myös oikein kiva kaveri ja välillä on mukava ajatella, että kaikki paha tapahtuu minulle: ensin joudu...
Pikkulapsiarkea ja vauvahaaveita keskenmenoista ja lapsettomuudesta huolimatta.