Keskenään

Tänään on vuorossa toivepostaus! Yksi lukijoistani pyysi minua avaamaan pelkojani liittyen synnytykseen, joten niitä on siis luvassa. Eletään raskausviikkoa 31+6 eli huomenna vaihtuu 33. raskausviikko ja viikko kerrallaan ollaan lähempänä itse h-hetkeä. Huomenna on ensimmäinen synnytysvalmennus ja olen miettinyt viimeisten parin viikon aikana raskauden päättymistä ja synnytystä jo aika paljon. Viimeksi juttelimme psykologin kanssa mahdollisesta pelkopolilähetteestä ja keskiviikon neuvolakäynnillä aion pyytää sitä. Ensin ajattelin, etten tarvitsisi sitä, mutta psykologi oli minua edellä - erityisesti viikonlopun aikana ajatus raskauden viimeisistä viikoista alkoi ahdistaa siinä määrin, että koen ehdottomasti olevani pelkopolin tarpeessa. Toivottavasti neuvolasta irtoaa lähete! Näin pääsisin myös kunnon synnytystapa-arvioon ja ylimääräiseen ultraan, joka olisi todella tervetullut. Tässäpä teille raskausviikkojen mukaisesti 32 pelkoa liittyen raskauden viimeiseen kolmannekseen ja synn

Nyt kun kesä tulee kohisten, raskausviikoilla on siirrytty tänne kolmekymppisten paremmalle puolelle (huomenna alkaa 32. raskausviikko!) ja loma häämöttää kahden viikon päässä, alan vihdoin ja viimein ymmärtää, että myös raskaus loppuu joskus. Tähän asti tuntuu, että olen elänyt kieltovaiheessa - en ole voinut päästää sitä ajatusta edes mieleen, että tässä voisi käydä hyvin, jotten pettyisi. Edelleen pelkään kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen, mutta vähitellen olen joutunut myös käsittelemään sitä ajatusta, että meille voi ihan oikeasti jo hyvinkin pian syntyä elävä vauva, jonka saamme kantaa sairaalasta kotiin. Huikea ja samalla aika pelottava ajatus. Ensi viikolla on ensimmäinen synnytysvalmennus ja siitä viikon päästä toinen. Kasvava vatsa painaa jo välillä keuhkoja ja tekee hengittämisestä hankalampaa ja peilistä katsoo koripallon niellyt kroppa. Ehkä juuri näistä syistä synnytys on ollut mielessä tällä viikolla yhä useammin. Koko ajanhan tässä on toivottu, että raskaus loppu

Tuntuu, ettei ole ollut paljon kirjoitettavaa, anteeksi hiljaisuuteni. Raskaus etenee omalla painollaan ja huomenna vaihtuu jo rv 30+0 eli 31. raskausviikko. Uskomattoman pitkällä ollaan - välillä pitää ihan nipistää itseään, että uskoisi, että kymmenen viikon päästä emme välttämättä ole enää keskenään vaan meitä voi olla jo kolme. Kävin viime viikolla juttelemassa raskausdiabeteksestä ja sain verensokerimittarin. Diabetesdiagnoosi ärsyttää edelleen. Hoitaja kehui ruokapäiväkirjaani (kyllähän minä tiedän , miten syödään oikein) ja kommentti "mitä sinä täällä teet, kun kaikki näyttää olevan näin hyvin" ei lohduttanut yhtään, kun koen edelleen saaneeni hätäistyksissä tehdyn diagnoosin. Mittaukset ovat osoittaneet tämän myös todeksi: olen nyt mitannut kolmena aamuna paastoarvon ja jokaisena aamuna se on ollut joko 4,7 tai 4,8 eli hyvinkin normaalin rajoissa (nyt hoitajalle riittäisi alle 5,5 pysyvä arvo, mutta 5,3 raja-arvosta sain kuitenkin RD-diagnoosin). Olisi mukavampaa,

Helatorstai, lapsettomien lauantai ja äitienpäivä. Tähän pitkään viikonloppuun on mahtunut monta merkittävää päivää ja sen lisäksi meidän Tallinnan-matka, mutta päällimmäinen fiilis tällä hetkellä on räkä, räkä ja räkä. Sitä on kaikki hengitystiet täynnä ja henki ei kulje ilman avaavaa lääkettä. Eli ei mennyt ihan putkeen tämä viikonloppu. Lähdimme torstaina suunnitellusti pienelle yhden yön Tallinnan-retkelle, mutta aloin niiskuttamaan saman tien satamaan päästyämme. Ajattelin, että nyt se siitepölyallergia iski ja olin iltaan saakka vielä sitä mieltä, vaikka oleminen alkoi olla yhtä tuskaa. Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin hotellissa kamalaan hengenahdistuskohtaukseen ja olin tietysti todella huolissani vauvan hyvinvoinnista (edelleen kuvitellen, että kaikki oli vain hormonien pahentamaa siitepölyallergiaa - hetkessä alkanut kesä ei helpottanut asiaa). Googlasimme siinä keskellä yötä miehen kanssa raskaana oleville sopivia allergialääkkeitä ja punnitsimme yhden (miehen)

Tänään oli vihdoin se neuvolakäynti, jota olin odottanut viime viikon sokerirasituksen tuloksista lähtien. Ei siis vieläkään diabeteshoitaja-aika, mutta sentään neuvola. Täytyy sanoa, että enpä tullut hullua hurskaammaksi. Terkkari ei pitänyt rajalla ollutta paastoarvoa kovin pahana, mutta diabeteshan minulla nyt ilmeisesti on eikä siitä muuksi muutu. Ärsyttää. Juttelimme jonkun aikaa ruokavaliosta - jep, tiedän kyllä, että pitää syödä usein ja vähän ja kaikki hyvä on kiellettyä. Samoin verensokerin mittauksista vaihdettiin muutama sana ja saan mittarin vasta ensi viikon uudella käynnillä. Muutenkin kuulosti siltä, että kovin akuutista hädästä ei ole kyse, koska minun ei tarvitse mitata verensokereita kuin muutama kerta viikossa (ei edes joka päivä) eikä todellakaan joka aterian jälkeen. Lisäksi en saa tästä hyvästä edes ylimääräistä äitiyspoliaikaa (ultraa olisin toivonut!), jos verensokerit pysyvät kotimittauksissa hyvällä tasolla. Huoli ei ollut siis kovin suuri, mutta eniten it