Keskenään

Uskallanko edes sanoa, että meillä yritetään taas? Olo on kuitenkin erilainen kuin aiemmilla kerroilla. Alan tottua ajatukseen lapsettomuudesta, ajatukseen keskenmenoista. Meidän elämämme on mennyt tällä tavalla ja jaettujen korttien kanssa on opittava elämään. En voi puhua vielä täydestä mielenrauhasta, mutta jotakin sen suuntaista olen ollut havaitsevinani. Että välillä elämä tuntuu jopa hyvältä, teen kivoja asioita, rakastan miestä, mietin töissä kaikkea muuta paitsi lapsettomuutta ja nauran välillä vedet silmissä hassuille jutuille. Minä olen edelleen minä, lapseton nainen kyllä mutta myös se ihminen, joka olen ollut viimeiset kolmekymmentä vuotta. Yrityskierto yksi on alkanut neljännen kerran ja suhtaudun tilanteeseen realistisesti. Mahdollisuudet ovat aika lailla fifty-fifty ja pilvilinnoja on turha maalailla - jos raskaus edes alkaa . Mutta samalla olen päästänyt irti pelosta. Toki näin on helppo sanoa, koska en ole vielä raskaana. Haluaisin kuitenkin pitää kiinni tästä tunt

Sain tänään keliakiatestin tulokset (koska uskalsin omatoimisesti soittaa polille). Testin tulos vasta-aineille oli negatiivinen. Pitäisi varmaan hihkua ilosta, että minulla ei ole keliakiaa, mutta miksi tuntuu jälleen kerran siltä, niin kuin katto olisi romahtanut niskaan? Gluteeniton ruokavalio on sujunut hyvin ja olen jopa saanut uutta virtaa siitä - ehkä se on se, kun tuntuu, että teen jotain tämän asian eteen. Mutta no, onko nyt sitten mitään järkeä jatkaa tällä linjalla, kun selvästikään keliakia ei keskenmenoja ole aiheuttanut? Ei kai siitä harmiakaan ole, mutta olisin niin kaivannut syytä sille, miksi vuosi sitten elämäni lähti syöksykierteeseen eikä käännettä parempaan ole näköpiirissä. Jälleen kerran tyydyn toteamaan, että kun ei ole syytä, ei ole myöskään hoitoa. Hoitaja antoi soittoajan lääkärille syyskuulle - käymme tuolloin läpi muutkin testien tulokset tarkemmin, mutta koska yksityisellä katsottiin lähestulkoon kaikki muut paitsi keliakian vasta-aineet ja tukostaipu

Sain monissa blogeissa kiertäneen Liebster Award -haasteen  Si:ltä Olemassaolematon-blogista . Tarkoittaako tämä sitä, että olen ihan oikeasti bloggaaja?? Kahdeksan kuukautta olen purkanut pahaa mieltä, raskaudesta aiheutunutta iloa ja keskenmenojen surua ja toisaalta vastaanottanut aivan mahtavaa vertaistukea teiltä lukijoilta, mutta silti tuntuu kummalliselta kuulua lapsettomuusbloggaajien joukkoon. Olen myös vaalinut tarkasti anonymiteettiäni (vaikka tiedänkin, että tätä blogia lukee moni ystäväni ihan omasta suosituksestani) ja siksi kysymyksiin vastaaminen mietitytti minua ensin. Osa vastauksista voi olla hieman ympäripyöreitä juuri tästä syystä, mutta olenhan minä tosiaan paljon muutakin kuin keskenmenojeni määrittelemä lapseton nainen. So here goes.    Liebster Award kulkee eteenpäin näillä ohjeilla:  1. Kiitä sinut nimennyttä bloggaajaa ja laita linkki hänen blogiinsa 2. Vastaa sinut nimenneen bloggaajan 11 kysymykseen 3. Nimeä ja linkkaa 11 Liebester Awa

Koko elokuu on ollut yhtä aurinkoa. Kaikkialla paistaa, koko ajan ja kesä tuntuu tehneen ihan uskomattoman comebackin sateiden jälkeen. Vaikka en normaalisti kesäihminen olekaan, aurinkoiset aamut ovat ihme kyllä tehneet omasta olemisesta vähän helpompaa. Työt alkoivat, aikaiset aamut pakottavat kömpimään lämpimän peiton alta aivan liian varhain. En kaipaa sadetta, mutta välillä kontrasti auringon ja oman olon välillä on mittaamattoman suuri. Uskallanko kuitenkin sanoa, että alan tottumaan tähän? Välillä itkettää, välillä ärsyttää ja edelleen piilotan raskautuvien ystävien vatsakuvia Facebookista. Mutta pääosin omat ajatukset alkavat tasaantua. Meillä ei ole lasta. Meille ei välttämättä koskaan tule lasta. Kaikilla muilla tuntuu olevan lapsi. Näin se nyt vain menee.  Olimme eilen jälleen kerran yhdessä pikkulapsiperheessä kylässä (pakkosiedätyshoidostahan se käy ja näin sen on kai oltava). Olin varautunut siihen, että oma ahdistus olisi vierailun aikana ja sen jälkeen todella kova,

Ajatukset ovat yhtä puuroa.  Kävimme tänään kauan odotetulla julkisen puolen lapsettomuuslääkärillä ja mitä tuosta sanoisi. Odotettavissa oli toki melko turha käynti, mutta silti oma olo on tämän visiitin jälkeen vielä paljon ahdistuneempi kuin aiemmin. Tätä ei varmasti helpota se, että olen jo koko viikon ollut todella kyllästynyt tähän odottamiseen - ihmeellisessä välitilassa elämiseen, joka ei vie asiaa mihinkään suuntaan. Naistenklinikalla meitä odotti hoitaja, joka punnitsi meidät, jakoi jotain esitteitä ( ai joo, en tiennytkään tästä naisen ja miehen hedelmällisyydestä vielä mitään, kiitosta vaan ) ja selitti jotain ajanvarauksesta. Ajanhukkaa minun mielestäni. Sitten oli myöhässä olleen lääkärin vuoro ja no, samat litaniat käytiin läpi ja tehtiin sisätutkimus, jossa todettiin PCO-tyyppiset munasarjat ( edelleen odottelin jotain uutta tietoa.. .), sanottiin, että kromosomit ovat normaalit ( joo tää ei ollut se ) ja sitten todettiin, että miehen spermanäytteen tulokset eivät

Olemme saaneet nauttia viikon verran yksivuotiaan kummityttömme ja hänen vanhempiensa ihanasta seurasta (perhe on remppaa paossa ja meillä on edelleen se yksi tyhjyyttään huutava huone). Asunnossa on ollut yhtäkkiä paljon ääntä, paljon tavaraa ja monta suuta ruokittavana. Ihanhan tässä tuntee olonsa melkein suurperheen äidiksi. Melkein.  Rakasta kummityttöämme on ihana hoitaa, mutta kulunut viikko on myös todistanut sen, miten raskasta pikkulapsiperheen arki voi olla. Vaikka lapsia on vain yksi ja aikuisia parhaimmillaan asunnossa on ollut neljä, tuntuu silti, että energiaa tuossa pienessä taapertajassa on enemmän kuin meissä muissa yhteensä ja juttua tulee solkenaan, joten hiljaisia rauhallisia hetkiä on saanut etsiä iltaysin jälkeen. Vaippa on vaihdettava, sitten on taas nälkä, sitten mennään kiikkuun, sitten taputellaan vastapestyjä ikkunoita ja eteisen peilejä, välillä hermostutaan ja huudetaan kurkku suorana. On ollut opettavaista saada näinkin pitkältä ajalta kunnon annos sit

Ei sitten mennyt ihan putkeen tuo loppuviikkokaan.  Juuri kun pääsin kirjoittamasta, että tuntuu, että suru iski viime viikolla paljon pahemmin kuin pitkään aikaan, niin ehkä vielä pahempaa oli luvassa. Lähdimme viettämään viikonloppua miehen kotiseudulle ja tarkoituksena oli rentoutua, saunoa, grillata ystävien kanssa ja käydä elokuvissa. Kaikkea tätä tehtiin, mutta mitäpä olisi meidän elämä ilman pientä draamaa. Long story short: rennosta grilli-illasta kavereiden kesken tuli vähän jotain muuta, kun yksi seurueestamme ilmoitti olevansa raskaana. Tokihan olin uutista jollain tasolla osannut odottaa (ollaan kuitenkin samanikäisiä ja he ovat olleet yhtä kauan naimisissa kuin me), mutta omaan reaktiooni en ollut varautunut. Yritin peitellä itkukohtausta, mutta eihän siitä mitään tullut ja miehen naamasta näki, että hän pelkäsi reaktiotani yhtä paljon kuin minä. Oli pakko paeta toiseen huoneeseen itkemään ja sitten piti käydä omia tuntoja läpi ystävien kanssa (mikä ei tietenkään ole