Siirry pääsisältöön

Aurinkoa ja ahdistusta

Koko elokuu on ollut yhtä aurinkoa. Kaikkialla paistaa, koko ajan ja kesä tuntuu tehneen ihan uskomattoman comebackin sateiden jälkeen. Vaikka en normaalisti kesäihminen olekaan, aurinkoiset aamut ovat ihme kyllä tehneet omasta olemisesta vähän helpompaa.

Työt alkoivat, aikaiset aamut pakottavat kömpimään lämpimän peiton alta aivan liian varhain. En kaipaa sadetta, mutta välillä kontrasti auringon ja oman olon välillä on mittaamattoman suuri. Uskallanko kuitenkin sanoa, että alan tottumaan tähän? Välillä itkettää, välillä ärsyttää ja edelleen piilotan raskautuvien ystävien vatsakuvia Facebookista. Mutta pääosin omat ajatukset alkavat tasaantua. Meillä ei ole lasta. Meille ei välttämättä koskaan tule lasta. Kaikilla muilla tuntuu olevan lapsi. Näin se nyt vain menee. 

Olimme eilen jälleen kerran yhdessä pikkulapsiperheessä kylässä (pakkosiedätyshoidostahan se käy ja näin sen on kai oltava). Olin varautunut siihen, että oma ahdistus olisi vierailun aikana ja sen jälkeen todella kova, mutta sen sijaan olin turta. Kyselin lastenhoidosta, leikin taaperon kanssa, pidin sylissä ja kuiskuttelin korvaan. Ojensin kiltisti takaisin äidille päiväunia varten ja mietin mielessäni, että meidän elämä ei ole tätä ja ehkä se ei sitä koskaan tule olemaankaan. Yritän totuttaa itseäni siihen ajatukseen, koska en voi enää pitää kiinni pakkomielteisestä tarpeesta saada lapsi hetijustnyt. On helpompi olla, kun ajattelee, että tämä on osa toisten elämää, ei meidän. Jälkeenpäin tuntui haikealta, mutta ei missään nimessä siltä kuin joku kuristaisi kurkkua. En murehtinut kohtaloamme loppuiltaa vaan osasin jopa keskittyä siihen, mikä meidän elämässämme on tällä hetkellä hyvää - yllätin jopa itseni.


Olen nyt täysin gluteenittomalla ruokavaliolla kolmatta päivää. Olen miettinyt lapsettomuutta vähemmän myös siksi, että aikaa menee tuoteselosteiden lukemiseen - korvaavaa tekemistä kai sekin. Olin päätöksen ruokavaliosta tehdessäni todella innoissani, mutta käyhän se työstä tuollainen jatkuva ruokien vahtaaminen. Toisaalta uskon, että tämä on oljenkorsi, joka kannattaa vielä käyttää ennen rankkoja hoitoja. Kuulisin mielelläni muiden kokemuksia gluteenittoman ruokavalion vaikutuksesta hedelmällisyyteen, raskautumiseen ja raskauden jatkumiseen: onko tässä mitään järkeä?

Kävin perjantaina verikokeissa ja nyt odotellaan uuden kierron alkamista. Se raivostuttaa tällä hetkellä eniten: PCO nostaa taas päätään, tänään on kp 30 ja kierron loppumisesta ei ole tietoakaan. Veikkaan, että en ovuloi tässä kierrossa, joten uutta mahdollista yrityskiertoa saadaan varmasti odottaa. Kiirettä ei periaatteessa ole, paitsi kun on sittenkin. 

Tajusin eilen, että meillä on odotettu vauvaa puolitoista vuotta. Se on samalla pitkä ja lyhyt aika. Lyhyt aika ihmisen elämässä, lyhyt aika lapsettoman naisen elämässä. Mutta kun jotain haluaa enemmän kuin mitään muuta, jokainen kuukausi, jokainen viikko, jokainen päivä, jokainen minuutti, jokainen sekunti voi tuntua ikuisuudelta. Jatkamme ajan tappamista siihen hetkeen, kunnes meidän vuoro tulee - jos tulee. 

Kommentit

  1. Minulla on myös pco ja hoitojen aikana koitin välttää hiilareita ja sokeria. Söin paljon rahkaa ja apteekista ostin foolihappoa. En tiedä mikä taika ruokavalion muutoksella oli, mutta ero näkyi ultrassa. Kohdun limakalvo oli paksumpi ja pco lievempi. Ja vihdoin vuoden hoitojakson jälkeen sain kaksi viivaa ja nyt se ihanuus nukkuu vieressä <3 Paljon tsemppiä syksyyn ja tuleviin hoitoihin.

    Emilia

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihanaa että teillä meni kaikki niin hyvin! Ajattelin juuri että ruokavaliolla voi varmasti vaikuttaa ainakin PCO:hon, keskenmenoista en menisi niin vannomaan... Mutta ainahan kaikkea voi kokeilla!

      Poista
  2. Sulle on mun blogissa Liebster Award -haaste ;)
    Si/Olemassaolematon

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hui, pitääpä käydä tsekkaamassa! Katsotaan saanko itsestäni irti vastata kysymyksiin mutta kiitos. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo nel...

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta ...

Ensimmäinen erävoitto

Pelätty, odotettu, vihattu, kaivattu ja kamalalla kammolla odotushuoneessa manattu ultra oli tänään. Kaikki oli hyvin. Ainakin vielä. Vaikka  kolmannessa raskaudessa ei päästy edes näin pitkälle, että olisi nähty elävä sikiö, kahdella aiemmalla kerralla varhaisultrassa syke on löytynyt. Siksi en uskalla vielä juhlia, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hyvä uutinen pitkään aikaan. Jännitys kasvoi huippuunsa eilisen ja tämän aamun aikana ja myöhässä ollutta lääkäriä odotellessa sanoin jo miehelle, että haluan paeta ja lähteä vain kotiin. Että ei minusta ole tähän. Manasin koko vauvaprojektin alimpaan helvettiin ja mietin, että kuka hullu lähtee tähän näin monta kertaa.  Tutkimushuoneessa tärisin ja lähes itkin pelkästään siksi, että tiesin, mitä tuleman pitää (keskenmenoista seuranneesta ultrakammosta en taida päästä koskaan eroon), mutta hyvin pian lääkäri vain totesi, että kyllä täällä syke näkyy. Purskahdin saman tien itkuun. Ettäkö näin suuri onni on meitä tä...