Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2016.

Näin vuoden lopussa

Aika rientää ja matelee yhtä aikaa. Minun oli tarkoitus kirjoittaa kuulumisia jo, kun poika täytti 3kk. Se oli lokakuun lopussa. Sitten tuli neljä kuukautta täyteen ja jälleen vaihtui seuraava kuukausi. Kirjoittaminen jäi - en edes tiedä miksi. Tätä blogia on ollut välillä ikävä, erityisesti tietysti teitä lukijoita. Onko siellä ruudun takana enää ketään tätä lukemassa? Näin vuoden kohta vaihtuessa on hyvä koota hieman ajatuksia. Vielä vuosi sitten elimme epävarmoja aikoja, hengitellen päivästä toiseen, ultrasta seuraavaan ja pelkäsimme jatkuvasti neljännen raskauden menemistä kesken. Kaksi vuotta sitten olin toisen kerran raskaana ja vuosi 2015 toi mukanaan kaksi vaikeaa keskenmenoa ja surun siitä, ettei meistä koskaan tulisi vanhempia. Vuosi 2016 olikin hyvin erilainen. Me saimme kuin saimmekin oman lapsen ja jännittävä raskaus päättyi vaikeaan synnytykseen, mutta sitäkin ihanampaan vauvaan. Vuodelta 2017 odotan kaikkea muuta kuin suuria mullistuksia - arkinen lapsiperhe-elämä ri

Kuinka minusta tuli äiti

Poikamme syntyi kaksi vuotta ja kaksi päivää ensimmäisen tekemäni positiivisen raskaustestin jälkeen. Noihin kahteen vuoteen ja kahteen päivään on mahtunut kokonainen elämä ja sittenkin minusta tuli äiti paljon nopeammin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Aloitin tämän blogin tammikuussa 2015 toisen keskenmenon jälkeen. Ensimmäinen keskenmeno oli ollut herättävä kokemus - olin ymmärtänyt, että kaikki ei välttämättä aina menekään niin kuin oli suunnitellut ja ikäviä asioita tapahtuu myös meille, ei pelkästään toisille. Joulukuussa 2014 tein toisen positiivisen raskaustestin ja ajattelin, että ehkä nyt, ehkä tämä on se meidän kerta. Ei se kuitenkaan ollut. Toisen keskenmenon jälkeen olin hukassa. Kaipasin vertaistukea, halusin kuulla, että en ollut maailman ainoa nainen, joka oli menettänyt, ei vain yhtä vauvanalkua vaan kaksi. Lääkärit ja kätilöt jaksoivat valaa uskoa siihen, että kaksi keskenmenoakin oli vielä normaalia, meillä oli ollut vain huonoa tuuria. Minä kaipasin syytä, j

Baby blues

Poikamme täyttää tänään neljä viikkoa ja ensi viikon tiistaina tulee tasan kuukausi täyteen! Aika tuntuu nyt suorastaan kiitävän - juurihan me saavuttiin laitokselta kotiin ja nyt meillä asustaa pieni ihminen, joka vie aikaa, tilaa, yöunet, syö rinnat verille ja on varastanut vanhempiensa sydämen lopullisesti. Ihana rakkauspakkaus, jota kauan odotettiin ja rakastettiin jo ennen kuin hän edes ilmoitti tulostaan. Aiemmat keskenmenot värittivät koko tätä neljättä raskautta ja loppuun asti pelkäsin, että joku menisi pieleen. Kävin purkamassa pelkojani psykologinkin pakeilla ja koko ajan mieli tähtäsi siihen hetkeen, kun vauva syntyy. Ajattelin, että riittää, kun saamme (toivottavasti terveen) lapsen syliin saakka ja turvaan kohdusta, joka oli onnistunut nujertamaan kolme aiempaa vauvanalkua. Uskoin, että kun vauva syntyy, en pysty tuntemaan muuta kuin äärimmäistä helpotusta, onnea ja rakkautta.  Ja sitten tuli baby blues ja iki-ihanat hormonit. Ystävät olivat olleet kohteliaasti hiljaa

Itkuisen vauvan arvoitus

Tiedättehän miten aina sanotaan, että äiti kyllä tietää , miksi hänen lapsensa itkee? Ai tietää vai? Ei meillä ainakaan. Viime viikolla pieni poikamme oli enenevässä määrin itkuinen, loppuviikosta hän itki jo käytännössä kaiken hereilläoloaikansa (eli oli hiljaa syödessään ja nukkuessaan). Ehdimme maalata koliikkipiruja seinille ja itse vaivuin lähes epätoivoon ajatellessani sitä, miten pärjäisimme, kun mieheni viikon päästä palaa töihin. Tuntui, että vauva-arki oli rysäyttänyt olohuoneeseen sellaisella voimalla, että en tiennyt miten päin huutavaa vauvaa olisi pitänyt kantaa. Ja sitten koitti perjantain neuvola ja painokontrolli. Painoa oli tullut neljässä päivässä 10 grammaa ja olin imettänyt juuri ennen painon mittausta eli todennäköisesti painoa ei ollut tullut yhtään lisää. Itku meinasi päästä - lisämaidon vähentäminen oli mennyt pahasti pieleen ja kaiken lisäksi terveydenhoitaja totesi, että tämä lapsihan itkee nälkää. Ai itkee vai? Eipä me oltu sitä näläksi osattu arvioida,

Ihana, kamala imetys

Uutta elämää on takana nyt yhteensä 17 vuorokautta, poika on siis reilun kahden viikon ikäinen. Aika tuntuu yhtä aikaa matelevan ja lentävän siivillä. Päivät hupenevat johonkin - tuntuu, etten tee mitään muuta kuin toimin maitobaarina, vaihdan vaippaa, steriloin pulloja ja tutteja tai hyssyttelen itkevää vauvaa ja päivään mahtuu maksimissaan yksi järkevä kotityö tai vastaavasti meno (esim. neuvolaan) ja siinäpä se päivä sitten hurahtikin. Melkoista opettelua on tämä vauva-arki edelleen. Poikamme luonne alkaa päivä päivältä avautua vanhemmilleen yhä enemmän. Alussa erehdyimme luulemaan, että kohdusta ulos pullahti uskomattoman kiltti vauva, joka vain nukkuu ja kakkaa, mutta syntymäpainon saavutettuaan temperamentti on alkanut nostaa päätään. Tällä hetkellä sanoisin, että pääsemme helpolla siinä, että vauvamme nukkuu yöt hyvin (n. klo 22/23 aina kello yhdeksään saakka ja herää välissä pari-kolme kertaa syömään, jatkukoon tämä trendi ikuisuuden), mutta päivisin itkua on saatu kuunnella

Lapsivuodeaika

Meidän ihana pieni poikamme täyttää huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta nuo kaksi viikkoa ovat menneet nopeasti ja samalla elämä on mullistunut niin täysin, että tuntuu, että synnytyksestä ja lapsivuodeajasta Kätilöopistolla on jo ikuisuus. Samalla muistan, että voisin olla vielä raskaana ja olen vain niin kiitollinen, että saamme jo hoivata pientä poikaamme kohdun ulkopuolella ja opetella elämää lapsiperheenä nyt, kun miehelläkin on lomaa jäljellä vielä kaksi viikkoa. Sektion jälkeen olimme osastolla kolme yötä ja neljä päivää (lauantaista tiistaihin). Silloin tuo aika tuntui pitkältä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olen jopa hieman ihmeissäni, että päästivät meidät niin äkkiä pois, ottaen huomioon, että minulle oltiin tehty sektio ja pojalla oli ongelmia sekä keltaisuuden että alhaisten verensokeriarvojen kanssa. Veikkaan, että pääsimme osittain niin aikaisin kotiin siksi, että olimme koko tuon lapsivuodeajan perhehuoneessa (ja se oli kyllä niin ihanaa!) ja mieheni osoittautui tod

Synnytyksen käynnistys ja sektio

Terveisiä vauvakuplasta! Poika on nyt yhdeksän vuorokauden ikäinen ja huomenna tulee viikko siitä, kun saavuimme kotiin. Kotielämä on lähtenyt vaihtelevasti käyntiin - lapsesta olemme haltioituneita, mutta esimerkiksi vaikeasti käynnistynyt imetys on välillä tuottanut stressiä tuoreelle mammalle.  Ajattelin kuitenkin tänään palata muistoissa 9 vuorokautta taaksepäin ja käydä läpi tarkemmin synnytyksen käynnistystä ja sen epäonnistumista. Vaikka laitoksella tuntui, että pääasia oli, että vauva saadaan terveenä ja elävänä maailmaan (ja näin luojan kiitos kävi!), synnytys on pyörinyt mielessä nyt kotiinpaluun jälkeen yhä enemmän ja olen tyytyväinen, että vauvaperhetyö psykologin kanssa jatkuu viikon päästä ja saan purkaa hänen kanssaan synnytyksen aikaansaamia fiiliksiä. Päällimmäinen tunne on pettymys omaan kroppaan - miksi minun kehoni ei kaikista mahdollisista apukeinoista huolimatta onnistunut käynnistämään synnytystä kunnolla ja menetinkö jotain, kun en voinut synnyttää lastani ala

Kun elämä heitti kärrynpyörää

Terveisiä Kätilöopiston lapsivuodeosastolta! Ihana, terve poikamme syntyi perjantain ja lauantain välisenä yönä pitkällisten käynnistysyritysten jälkeen sektiolla ja nyt yhteistä elämää on takana pian kolme vuorokautta.  Lähdimme torstaina 21.7. Kätilöopistolle tarkistukseen vauvan liikuttua aamuyöstä vähän ja sydänkäyrällä vauvan sykkeet hetkellisesti laskivat ja tuolloin ultraava lääkäri teki päätöksen, että koska raskausviikot olivat täynnä (tuolloin rv 39+2), jäin saman tien osastolle ja synnytys laitettiin käyntiin ballongilla. Vielä samana iltana päästiin puhkaisemaan kalvot ja siirryimme synnytyssaliin, jossa synnytys ei kuitenkaan useista oksitosiinikierroksista huolimatta käynnistynyt odotetulla tavalla ja perjantain ja lauantain välisenä yönä teimme vihdoin päätöksen sektiosta. Pieni leijonapoikamme syntyi hetki keskiyön jälkeen 23.7. rv 39+4. Paljon on kerrottavaa ja jaettavaa kanssanne rakkaat lukijat, mutta nyt keskityn hetken tutustumaan uuteen pieneen poikaamme ja to

40. raskausviikko

Ei mitään uutta vauvarintamalta.  Viimeinen viikko ennen laskettua aikaa alkoi eilen (tänään siis rv 39+1) ja yhtä aikaa kun olen maailman kiitollisin siitä, että olemme päässeet tänne saakka ja tiedän, että vauva on sylissä hyvinkin pian, ahdistus kasvaa päivä päivältä.  Tällä hetkellä tuntuu siltä, että tämä vauva ei synny koskaan. Tiesin, että odotus käy loppua kohden raskaammaksi fyysisesti ja eritoten henkisesti, mutta aina tähän viikkoon saakka jaksoin olla positiivisella mielellä. Vaikka laskettuun aikaan on vielä se kuusi päivää, pelko siitä, että kroppani ei jälleen kerran osaa toimia niin kuin pitäisi eli käynnistää synnytystä itse hiipii mieleen lähes päivittäin. Kaikki sanovat, että vauva voi alkaa syntyä ihan yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroituksia, mutta itsestä koko syntymä tuntuu jo ihan utopistiselta. Alkaa tuntua lähes varmalta, että joudumme käynnistykseen ja koska tiedän siihenkin liittyvät riskit, pelkään, että tämäkin kerta menee sen kaikkein vaikeimman ka

Still no baby

Terveisiä maasta, jossa aika on pysähtynyt! Kuulin aika monen suusta raskausviikkojen 30 käännyttyä, että odotus alkaa todella tuntua odotukselta suunnilleen rv 38 tienoilla. Tänään on rv 38+2 ja let me tell you, nämä tyypit tiesivät mistä puhuivat. Yksi tunti tuntuu kokonaiselta päivältä ja viime viikosta on ehkä... vuosi? Yritän edelleen keksiä tekemistä. Näen ystäviä, katson leffoja, en mene iltaisin nukkumaan ajatellen, että ehkä ensi yönä. Yritän ajatella, että vielä ei ole edes vauvan aika syntyä, laskettuun aikaanhan on ruhtinaalliset 12 päivää. Tiedän, että jos odotus alkaa tuntua raskaalta nyt, se muuttuu lähes sietämättömäksi lasketun ajan jälkeen. Asiaa ei kuitenkaan helpota yhtään se, että kulunut viikko on ollut täynnä ennakoivia merkkejä - tai niin ainakin google ja neuvolan terveydenhoitaja sanovat. Viime perjantain jälkeen kärsin koko viikonlopun ripulista ja alkuviikosta olin jo niin epätoivoinen, että jätin raudansyönnin hetkeksi ajatellen, että se laittoi mahan

Väärä hälytys

Tänään eletään raskausviikkoa 37+3. Tämä koko viikko on ollut hyvin erilainen kuin aiemmat viimeisen kolmanneksen viikot tai koko raskaus - olen nimittäin vihdoin päässyt kokemaan kivuliaita supistuksia. Olo on ollut maanantaista lähtien jotenkin outo - ei mitään suurensuurta muutosta entiseen, mutta olen ollut vähän off . Kiristelyä alavatsalla, hieman menkkamaisia tuntemuksia ja vauva on ollut aivan superaktiivinen kohdussa aina tiistaista lähtien. Lisäksi vatsa on toiminut paremmin ja useammin kuin kertaakaan koko raskauden aikana (TMI tiedän). Mies oli viimeisellä ulkomaan työmatkalla tiistaista keskiviikkoyöhön ja vähän jo jännitti, että jospa kaikki menisi kotona hyvin. Ei onneksi tullut merkkejä alkavasta synnytyksestä. Kunnes eilen illalla aivastin ja tunsin, miten pikkuhousut menivät hetkessä märiksi. Vessaan tutkimaan tilannetta ja housuissa oli noin puoli desiä täysin kirkasta ja hajutonta nestettä . Yhden ystäväni synnytys käynnistyi korkealla vedenmenolla (eli lapsived

Liikettä vai ei

Olen tuntenut vauvan liikkeitä jo viikoilta 16+. Monet sanovat, että kyseessä ei varmasti ollut sikiö, mutta itse pystyin omasta mielestäni erottamaan vauvan liikkeet tuolloin jo ihan selvästi ja tässä kannassa pysyn. Viikko viikolta liikkeet vahvistuivat, muuttuivat kuplista selkeiksi potkuiksi ja rv 30+ jälkeen luinen pallo eli peppu on työntänyt itseään vatsanahkan läpi milloin mistäkin kohtaa ja jalat ovat työntyneet kylkiluiden väliin. Olen tottunut siihen, että lapsi liikkuu päivittäin ja paljon liikkuukin ja se on tuonut minulle uskoa ja luottoa siihen, että raskaus jatkuu ja kaikki on hyvin. Tiistain pelkopolikäynti muuttui silti todella yllättäen paniikki-itkuun torstai-iltaan mennessä. Vaikka paria päivää aiemmin oli todettu kaiken olevan hyvin, koko torstaipäivän vauva liikkui vähän ja ne vähäiset liikkeet jotka tunsin, olivat paljon aiempaa himmeämpiä. Ei puhettakaan kunnon potkuista, jotka olivat heiluttaneet koko mahaa puolelta toiselle. Illalla nukkumaan käydessä olin

Yhdeksännellä kuukaudella raskaana

Kesäkuu vetelee viimeisiään ja laskettuun aikaan on tasan neljä viikkoa, tänään siis rv 36+0. Viikon päästä vauva on täysiaikainen ja voisi syntyä koska tahansa. Edelleen tuntuu uskomattomalta , että tänne saakka on päästy ja olo on ollut henkisesti helpompi kuluneella viikolla. Loppu häämöttää jo - haluan uskoa, että viimeistään kuuden viikon kuluttua ollaan tositoimissa, ehkä jopa aiemmin. Tänään meillä oli synnytyslääkärin tapaaminen pelkopolin kautta. Käytiin ensin läpi loppuraskauteen liittyviä pelkoja (tiivistin saman version kuin kätilölle vajaa pari viikkoa sitten) ja sitten tehtiin kunnon tutkimukset. Vauva voi hyvin ja liikkui aktiivisesti, painoarvio oli hieman reilut 2800g eli täysin keskikäyrällä mennään koon puolesta. Lapsivettä oli normaalin verran, napavirtaukset olivat kunnossa ja istukka siisti. Käsikopelolla lääkäri myös totesi lantion vaikuttavan normaalilta, joten estettä alatiesynnytykselle ei todettu. Vauva oli raivotilassa, kuten joka kerta tähän saakka ja pää

Pissatulehdusta ja pelkopolia

Tänään eletään raskausviikkoa 34+2. Uskomattomalta tuntuu - kahdeksan viikon päästä vauva on jo suurella varmuudella maailmassa, vaikka oltaisiin menty viikoissa reilusti yli ja päädytty käynnistykseen. Tämä tieto helpottaa, kaikki loppuu aikanaan ja niin myös tämä meidän ikuisuudelta tuntunut raskaus. Olen voinut todella hyvin, harkkasupistuksia ei ole töiden lopettamisen jälkeen näkynyt ja tuntuu, että olen elämäni voimissa fyysisesti. Aina maanantain ja tiistain väliseen yöhön saakka. Tuolloin heräsin normaalisti puoli kolmen aikaan aamuyöstä pissalle, mutta siitäpä ei tullutkaan mitään. Ajattelin, että ehkä vauva painaa rakkoa jotenkin sillä tavalla, että virtsaaminen ei onnistu. No yritin siitä noin tunnin välein käydä tyhjentämässä rakkoa ja ainoastaan puristamalla sain pieniä liruja pönttöön ja olo kävi koko ajan tukalammaksi.  Heti aamulla soitin sitten neuvolan neuvontaan ja sieltä käskettiin saman tien päivystykseen. En jotenkin osannut itse olla kovin huolissani, koska o

Selkeyttä ajatuksiin

Lomalla ollaan! Tänään alkoi 34. raskausviikko ja aloitin nyt ensin parin viikon kesäloman, josta jään vajaan kahden viikon päästä maanantaina sujuvasti äitiyslomalle. Ensimmäinen lomapäivä meni hieman ihmetellessä - mitä tehdä kaikella tällä ajalla ja miten suhtautua siihen, että palaan töihin aikaisintaan elokuussa 2017? Uskomattomalta tuntuu. En usko, että ensi vuoden täysin erilainen arki konkretisoituu kunnolla ennen vauvan syntymää ja veikkaan, että vasta syksy tuo mukanaan fiiliksen siitä, että elämä on tosiaan heittänyt meidät täysin uuteen tilanteeseen. Mutta innolla odotan jo sitä kunnon äitiyslomaa, joka pitää sisällään vauvanhoitoa eikä pelkkää mahan kasvattelua. Tällä hetkellä vointi on hyvä, joten jaksan kyllä tehdä vielä kaikenlaista, mutta kyllähän tuo kasvava vatsa alkaa jo painaa ja ilman päivittäisiä päiväunia en kyllä jaksaisi iltaan saakka. Parasta lomassa on se, että voin nyt suunnitella aikatauluni itse ja jos jonakin päivänä selkää särkee enemmän tai olo on to

Rv 32+

Tällä viikolla ollaan kulutettu maksamiamme verorahoja enemmän kuin tarpeeksi. Tiistaina oli vuorossa ensimmäinen perhevalmennus. Siellä käytiin läpi mm. vanhempien hammashoidon merkitystä vauvan hyvinvoinnille (sanokoon mitä sanovat, minä aion ainakin pussailla vauvaani suoraan suulle, vaikken tieten tahtoen haluakaan siirtää kariesbakteeria lapselleni) sekä tietysti esittäydyttiin koko porukalle. Kai idea oli se, että tällaisista perhevalmennuksista voisi löytää vertaistukea ja saada mammakavereita, mutta jotenkin kaksi puolentoista tunnin luentoa tuntuu aika lyhyeltä ajalta tutustumiselle... Lisäksi käytiin läpi synnytystä, loppuraskautta sekä aikaa heti vauvan synnyttyä. Eipä tainnut käteen tarttua mitään kovin konkreettista ja kaiken tiesin jo ennestään. Ensi viikolla on vuorossa seuraava kerta, emmeköhän me sinne mene, mutta taisi olla niin, että mies oppi viime kerrasta enemmän kuin minä.  Eilen oli 33. raskausviikon neuvola. Kaikki oli fyysisesti hyvin, mitä nyt verenpaine

Pelot viimeisellä kolmanneksella

Tänään on vuorossa toivepostaus! Yksi lukijoistani pyysi minua avaamaan pelkojani liittyen synnytykseen, joten niitä on siis luvassa. Eletään raskausviikkoa 31+6 eli huomenna vaihtuu 33. raskausviikko ja viikko kerrallaan ollaan lähempänä itse h-hetkeä. Huomenna on ensimmäinen synnytysvalmennus ja olen miettinyt viimeisten parin viikon aikana raskauden päättymistä ja synnytystä jo aika paljon. Viimeksi juttelimme psykologin kanssa mahdollisesta pelkopolilähetteestä ja keskiviikon neuvolakäynnillä aion pyytää sitä. Ensin ajattelin, etten tarvitsisi sitä, mutta psykologi oli minua edellä - erityisesti viikonlopun aikana ajatus raskauden viimeisistä viikoista alkoi ahdistaa siinä määrin, että koen ehdottomasti olevani pelkopolin tarpeessa. Toivottavasti neuvolasta irtoaa lähete! Näin pääsisin myös kunnon synnytystapa-arvioon ja ylimääräiseen ultraan, joka olisi todella tervetullut. Tässäpä teille raskausviikkojen mukaisesti 32 pelkoa liittyen raskauden viimeiseen kolmannekseen ja synn

Synnytyksestä

Nyt kun kesä tulee kohisten, raskausviikoilla on siirrytty tänne kolmekymppisten paremmalle puolelle (huomenna alkaa 32. raskausviikko!) ja loma häämöttää kahden viikon päässä, alan vihdoin ja viimein ymmärtää, että myös raskaus loppuu joskus. Tähän asti tuntuu, että olen elänyt kieltovaiheessa - en ole voinut päästää sitä ajatusta edes mieleen, että tässä voisi käydä hyvin, jotten pettyisi. Edelleen pelkään kaikkea sitä, mikä voi mennä pieleen, mutta vähitellen olen joutunut myös käsittelemään sitä ajatusta, että meille voi ihan oikeasti jo hyvinkin pian syntyä elävä vauva, jonka saamme kantaa sairaalasta kotiin. Huikea ja samalla aika pelottava ajatus. Ensi viikolla on ensimmäinen synnytysvalmennus ja siitä viikon päästä toinen. Kasvava vatsa painaa jo välillä keuhkoja ja tekee hengittämisestä hankalampaa ja peilistä katsoo koripallon niellyt kroppa. Ehkä juuri näistä syistä synnytys on ollut mielessä tällä viikolla yhä useammin. Koko ajanhan tässä on toivottu, että raskaus loppu

Pesää rakentamassa

Tuntuu, ettei ole ollut paljon kirjoitettavaa, anteeksi hiljaisuuteni. Raskaus etenee omalla painollaan ja huomenna vaihtuu jo rv 30+0 eli 31. raskausviikko. Uskomattoman pitkällä ollaan - välillä pitää ihan nipistää itseään, että uskoisi, että kymmenen viikon päästä emme välttämättä ole enää keskenään vaan meitä voi olla jo kolme. Kävin viime viikolla juttelemassa raskausdiabeteksestä ja sain verensokerimittarin. Diabetesdiagnoosi ärsyttää edelleen. Hoitaja kehui ruokapäiväkirjaani (kyllähän minä tiedän , miten syödään oikein) ja kommentti "mitä sinä täällä teet, kun kaikki näyttää olevan näin hyvin" ei lohduttanut yhtään, kun koen edelleen saaneeni hätäistyksissä tehdyn diagnoosin. Mittaukset ovat osoittaneet tämän myös todeksi: olen nyt mitannut kolmena aamuna paastoarvon ja jokaisena aamuna se on ollut joko 4,7 tai 4,8 eli hyvinkin normaalin rajoissa (nyt hoitajalle riittäisi alle 5,5 pysyvä arvo, mutta 5,3 raja-arvosta sain kuitenkin RD-diagnoosin). Olisi mukavampaa,

Kahden maailman välissä

Helatorstai, lapsettomien lauantai ja äitienpäivä. Tähän pitkään viikonloppuun on mahtunut monta merkittävää päivää ja sen lisäksi meidän Tallinnan-matka, mutta päällimmäinen fiilis tällä hetkellä on räkä, räkä ja räkä. Sitä on kaikki hengitystiet täynnä ja henki ei kulje ilman avaavaa lääkettä. Eli ei mennyt ihan putkeen tämä viikonloppu. Lähdimme torstaina suunnitellusti pienelle yhden yön Tallinnan-retkelle, mutta aloin niiskuttamaan saman tien satamaan päästyämme. Ajattelin, että nyt se siitepölyallergia iski ja olin iltaan saakka vielä sitä mieltä, vaikka oleminen alkoi olla yhtä tuskaa. Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin hotellissa kamalaan hengenahdistuskohtaukseen ja olin tietysti todella huolissani vauvan hyvinvoinnista (edelleen kuvitellen, että kaikki oli vain hormonien pahentamaa siitepölyallergiaa - hetkessä alkanut kesä ei helpottanut asiaa). Googlasimme siinä keskellä yötä miehen kanssa raskaana oleville sopivia allergialääkkeitä ja punnitsimme yhden (miehen)