Siirry pääsisältöön

Baby blues

Poikamme täyttää tänään neljä viikkoa ja ensi viikon tiistaina tulee tasan kuukausi täyteen! Aika tuntuu nyt suorastaan kiitävän - juurihan me saavuttiin laitokselta kotiin ja nyt meillä asustaa pieni ihminen, joka vie aikaa, tilaa, yöunet, syö rinnat verille ja on varastanut vanhempiensa sydämen lopullisesti. Ihana rakkauspakkaus, jota kauan odotettiin ja rakastettiin jo ennen kuin hän edes ilmoitti tulostaan.

Aiemmat keskenmenot värittivät koko tätä neljättä raskautta ja loppuun asti pelkäsin, että joku menisi pieleen. Kävin purkamassa pelkojani psykologinkin pakeilla ja koko ajan mieli tähtäsi siihen hetkeen, kun vauva syntyy. Ajattelin, että riittää, kun saamme (toivottavasti terveen) lapsen syliin saakka ja turvaan kohdusta, joka oli onnistunut nujertamaan kolme aiempaa vauvanalkua. Uskoin, että kun vauva syntyy, en pysty tuntemaan muuta kuin äärimmäistä helpotusta, onnea ja rakkautta. 

Ja sitten tuli baby blues ja iki-ihanat hormonit. Ystävät olivat olleet kohteliaasti hiljaa hormoneiden aikaansaamista mielialan vaihteluista silloin kun olin raskaana ja oikeastaan hyvä niin - olin ensimmäiset kolme viikkoa synnytyksen jälkeen aivan pihalla. Nyt kun alan saamaan ajallista etäisyyttä itse synnytykseen ja oma vointi alkaa pikkuhiljaa normalisoitua (fyysisesti olen toki toipilas edelleen, mutta jaksan jo enemmän), ymmärrän, miten iso rooli hormoneilla heti synnytyksen jälkeen on.

Mielestäni baby bluesista eli synnytyksen jälkeisestä alakulosta puhutaan yllättävän vähän. Kaiken pitäisi olla hattaraa: elämä hymyilee, vauva on ihana ja tuore äiti hehkuu äitiyden onnea (don't get me wrong - tämä kaikki kulkee kyllä siinä rinnalla!). Mutta itse olin yllättynyt siitä, että olin väsynyt, itkuinen, täysin hämilläni ja tuijottelin lastani yhtä aikaa täysin rakastuneena ja samalla vakuuttuneena siitä, että olimme tehneet suuren virheen. Erityisesti tunteet olivat pinnassa heti, kun pääsimme kotiin. Menin illalla suihkuun itkemään sitä, että emme enää koskaan mieheni kanssa ehtisi katsomaan yhtään tv-sarjaa yhdessä, en ehtisi koskaan tehdä yhtään kotityötä kunnolla loppuun, en söisi koskaan enää yhtään lämmintä ateriaa lämpimänä ja samalla kun vauva jyysti nännejäni verille, mietin, että tätäkö tämä nyt on. Tuntui, että emme koskaan enää saisi elämäämme takaisin.

Kunnes tuli parempi hetki. Ja ymmärsin, että tätä me olimme odottaneet kaksi kokonaista vuotta. Sitten itkin sitäkin, että miten voin tuntea näin, koska olimme odottaneet tätä kaksi kokonaista vuotta ja olin vuodattanut keskenmenoverta enemmän kuin kukaan tuntemani nainen. Minunhan piti itkeä pelkästään onnesta, ei mistään muusta. Onneksi tiesin koko ajan, että hormonit ne pistivät itkemään ihan turhia pikkujuttuja ja että vähitellen olo paranisi. Ja niinhän se parantui. Rakastun poikaani päivä päivältä enemmän ja tuntuu, etten haluaisi olla hänestä erossa sekuntiakaan. Toleranssi krooniselle väsymykselle kasvaa, samoin sietokyky itkua vastaan. Kärsivällisyys lisääntyy ja tuntuu, että nyt tehtäväni on pitää huolta tuosta pienestä ihmistaimesta ja tarjota hänelle mahdollisimman paljon syliä ja rakkautta.

Mutta pari viikkoa sitten fiilis ei ollut sama. Ja siksi haluan sanoa kaikille teille juurisynnyttäneille mammoille siellä: se helpottaa kyllä. Kaikki ne tunteet, joita käyt läpi nyt, ovat sallittuja ja suorastaan normaaleja. It's the hormones talking. Älä ota sitä liian vakavasti - alakulo ei tee sinusta huonoa äitiä, päinvastoin. Sitä ennen, syö suklaata ja käy suihkussa itkemässä, jos se auttaa.

Meitä on täällä muitakin, usko pois. 

******

PS. Päätin tosiaan, että blogi jää tauolle nyt kesän loppuessa. Haluan vielä kerran vetää yhteen sen, mitä olemme tässä viimeisen kahden vuoden aikana kokeneet, mutta sen jälkeen blogi hiljenee joksikin aikaa. Lisäksi pidän sen mahdollisuuden avoimena, että tulen välillä päivittämään kuulumisia (jos tätä enää kukaan siinä vaiheessa lukee) ja kuka tietää, voihan olla, että joku päivä uskaltaudumme vielä yrittämään viidettä raskautta ja toista lasta ja silloin virtuaalituki on enemmän kuin tarpeen. Tilanne on kuitenkin silloin aivan toinen. Meillä on jo se oma pieni - niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. <3

Kommentit

  1. Todella. Mä raivosin ekat kaksi viikkoa samoja asioita ja lisäksi pakotin itseni vastasyntyneen kanssa kaupungille, koska en kestänyt ajatusta kotiin jäämisestä. No, sehän oli täysin kahjoa koska vastasyntynyt haluaa olla rinnalla eikä vaunuissa stockalla. Ja mitä enemmän vauva huusi siellä vaunuissa sitä enemmän mua ahdisti koska tuntui etten enää pääse mihinkään. Nyt on helpottanut (vauva huomenna 8 viikkoa) eikä kotipäivät tunnu enää pahoilta. Mutta niin, monista synnytykseen ja sen jälkeiseen elämään liittyvistä seikoista vaietaan mun mielestä niin virallisella taholla kuin vertaistuen piirissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hear hear! Ei kukaan tosiaankaan sanonut, että alku ei ole sama asia kuin koko vauva-aika. Istuin kaksi viikkoa kotona ja ahdistuneena mietin, että jos istun tässä samassa tuolissa seuraavan vuoden, sekoan.

      Olimme tällä viikolla jo pari yötä mummolassa Tampereen seudulla ja eilen kun istuin lounaalla Tampereen keskustassa vauvan nukkuessa vaunuissa mietin että miksei kukaan sanonut, että kyllä se helpottaa ja tunnet itsesi SINUKSI kunhan aikaa kuluu. Siksi halusin sanoa sen täällä. :)

      Poista
  2. Niin tuttuja tuntemuksia... tuo yhdistelmä Suuri rakkaus ja sitten sen asian tajuaminen, että tämä on nyt lopullista... nyt se vauva on tuossa eikä mihinkään lähde eikä entiseen elämään ole paluuta.

    Eilen illalla meillä huudettiin kurkku suorana ilmeisesti antibiootista johtuvia vatsavaivoja, ja mikä hirveä avuttomuuden tunne kun kyyneleet silmissä yrittää lohduttaa pientä mutta mikään ei auta. Nukkui sitten yön kuitenkin tosi hyvin, onneksi :)

    Itselläni on (ainakin toistaiseksi) ollut paljon vähemmän baby blues-oireita kuin olin odottanut. Perheeni asuu ihan lähikulmilla, ja uskonkin että sosiaalinen kanssakäyminen läheisten kanssa on luonut uskoa siihen, että muutakin elämää on edelleen, kuin vauvan kanssa kotona oleminen (joka enimmäkseen kyllä on ollut ihanaa, mutta raskasta).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täällä on myös monena iltana (ja yönä...) lohdutettu itkevää vauvaa ja kamalalta se tuntuu, kun ei osaa itse auttaa tai tiedä mistä itku johtuu. Nämä riittämättömyyden tunteet ovat mielestäni vahvistaneet baby blues -oireita.

      Meilläkin kävi alussa paljon vieraita (sisaruksia, isovanhemmat yms) mutta vasta kun pääsin itse kotoa pois, aloin tuntea, että vielä tässä elämä voittaa eikä vauvan saaminen tee minusta kodin vankia.

      Onneksi siellä on ilmeisesti nukuttu yöt hyvin, täällä on ollut hyvin vaihtelevia öitä... :)

      Poista
    2. No, viime yö oli taas sellainen että poika ei nukahtanutkaan heti syömisten jälkeen, vaan joko ihmetteli maailmaa silmät avoimina ja halusi olla sylissä tai sitten huusi jotain meille valitettavasti tuntematonta vaivaa (ehkä mahaa sitten)... :(

      Poista
    3. Meillä valvottiin viime yönä kolmesta viiteen, poika ei edes kitissyt kun vaan pääsi syliin. Siinä sitten yhdessä maailmaa ihmeteltiin silmät suurina vaikka äiti olisi mieluummin nukkunut. Tsemppiä sinne!

      Poista
  3. Kuulostaa niin tutulta! Kun tultiin kotiin synnäriltä päässäni vilisi kaikki kauhea mikä meitä odottaa; unettomat yöt, vapauden menetys, uhmaikä, kaikki kalliit vaatteet ym. tarvikkeet, teini-ikä, kaikki mahdolliset vaarat kuten huumeet ja liikennekolarit, vauvan muutto kotoa, vauvan lähteminen maailmalle, jne, jne. Itkin melkein paniikissa näitä kaikkia kauheuksia. Kyllä mielessä kävi myös katumus. Mutta seuraavana hetkenä itkin sitä suurta rakkautta, tuntui että sydämmessä oikeasti sattui, kun tunsin niin ääretöntä rakkautta. Ja huonoa omatuntoa katumus-ajatuksista. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että mun baby blues meni kyllä vähän överiksi. Taisi olla ihan synnytyksen jälkeistä masennusta. Mutta enhän mä sitä tajunnut silloin.

    Voin sanoa lohdutukseksi, että omalla kohdallani koko vauvavuoden rankin aika oli juuri vauvan ollessa noin kuukauden. Sen jälkeen aloin löytää meille sopivia ratkaisuja, esim. pinnasänky, jonka sai sivuvaunuksi (sain nukkua paremmin sen ansiosta), pääsin terapeuttiseen vauvaperhetyöhön, opin nukkumaan välillä tissi vauvan suussa, pääsin hierojalle välillä jne. Kun vauva oli kahden kuukauden ikäinen tuntui jo aika hyvältä ja tasapainoiselta.

    Ymmärrän, jos vähitellen lopettelet blogia, mutta se on vähän sääli, koska olet mielestäni tosi hyvä kirjoittamaan ja olen samaistunut moneen kirjoitukseen. :)

    t. 1 v 4 kk ikäisen pojan äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ajan kulumista tässä odotellaan, kun kuukauden ikäinen vauva välillä valvottaa ja todella sitoo kiinni itseensä. Huomaan, että kun poikaa oppii tuntemaan, sitä keksii kaikenlaisia keinoja (kuten sitterin kanssa suihkuun!), jotta saisi pidettyä edes joistain perusasioista kiinni.

      Kiitos ihanasta palautteesta, kiva että olet lukenut blogia! :)

      Poista
  4. Tuli ihan kylmät väreet kun tekstisi oli ihan kuin omasta kynästäni! Kaikki tuota tv-sarja huolta myöten :D Kiitos oli I-H-A-N-A-A lukea tämä teksti.
    Meillä on vähän samanlainen tausta ja oli ihan kamalaa olla niin surullinen synnytyksen jälkeen, se syyllisyys kulkee mukana vieläkin (vauva nyt 4kk), että miten saatoin tuntea niin ja se alku ei todellakaan ollut mitään sellaista utopistisen ja epätodellisen ihanaa mitä olin kuvitellut. Päinvastoin se oli niin tavallista ja arkista kun vain mikään voi olla, yhtä tissiä, itkua ja kakkaa! Ja raskaan synnytyksen jälkeen olisin vain halunnut nukkua 24/7 ja tuli jopa sellainen mihin-tämän-voi-palauttaa fiilis. Ihan kamalaa! Vaikka hormoneihin ei ihan kamalasti voi vaikuttaa niin uskon silti että jos saisimme joskus toisen lapsen niin osaisin suhtautua kaikkeen paremmin ja hahmottaa miten lyhyt aika se alku on ja miten paljon vauva tarvitsee minua, ja miten antaisin meidän vain pesiä vauvan kanssa jossain kahdestaan imettäen ja nukkuen. Sen sijaan että kävisin koko ajan vain läpi mielessäni sitä että oma elämä on nyt lopullisesti ohi ja en saa enää ikinä tehdä mitään enkä varsinkaan nukkua ja ajatella että miten pian voi vauvan antaa mummolaan yökylään. Nyt en enää meinaa pystyä antaa vauvaa hoitoon ollenkaan ja vaikka edelleen arki on arkea niin tuota pientä ihmistä rakastaa joka päivä vain enemmän.

    Kiitos siis kun kirjoitit rehellisesti tuosta baby bluesista, normaalisti saa vain lukea blogeista ja Facebookista että miten ihanaa ja pelkkää pumpulia ja vauvan loputonta rakastunutta tuijotusta kaikki on ja tuntee valtavaa huonommuutta siitä miten erilaiseksi itse kaiken koki.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tällaista tekstiä olisin kaivannut itsekin ja kun en sitä löytänyt niin ajattelin itse sen kirjoittaa. Vaikea nimittäin uskoa, että alkuaika voisi olla kaikille pelkkää auvoa.

      Eikä elämä vielä näin 1kk ikäisen vauvan kanssakaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista, mutta pikkuhiljaa ja erityisesti itseään armollisesti kohdellen ja kuunnellen.

      Ihanaa jatkoa teille!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli