Siirry pääsisältöön

Kuinka minusta tuli äiti

Poikamme syntyi kaksi vuotta ja kaksi päivää ensimmäisen tekemäni positiivisen raskaustestin jälkeen. Noihin kahteen vuoteen ja kahteen päivään on mahtunut kokonainen elämä ja sittenkin minusta tuli äiti paljon nopeammin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa.

Aloitin tämän blogin tammikuussa 2015 toisen keskenmenon jälkeen. Ensimmäinen keskenmeno oli ollut herättävä kokemus - olin ymmärtänyt, että kaikki ei välttämättä aina menekään niin kuin oli suunnitellut ja ikäviä asioita tapahtuu myös meille, ei pelkästään toisille. Joulukuussa 2014 tein toisen positiivisen raskaustestin ja ajattelin, että ehkä nyt, ehkä tämä on se meidän kerta. Ei se kuitenkaan ollut.

Toisen keskenmenon jälkeen olin hukassa. Kaipasin vertaistukea, halusin kuulla, että en ollut maailman ainoa nainen, joka oli menettänyt, ei vain yhtä vauvanalkua vaan kaksi. Lääkärit ja kätilöt jaksoivat valaa uskoa siihen, että kaksi keskenmenoakin oli vielä normaalia, meillä oli ollut vain huonoa tuuria. Minä kaipasin syytä, jotain joka selittäisi, miksi onnistuin tulemaan raskaaksi, mutta raskaudet eivät koskaan jatkuneet alkua pidemmälle. 

Tästä blogista tuli minulle henkireikä, kohtauspaikka, jonne uskalsin nimettömänä kaataa kaiken sen tuskan ja surun, jota keskenmenot minussa aiheuttivat. Täällä uskalsin käydä läpi niitä kaikista rumimpia tunteita, kateutta, vihaa, katkeruutta ja huutaa ikuisuuteen sitä jatkuvaa kysymystä: miksi me? Miksi toiset saivat vauvoja hyvin vähällä vaivalla ja me epäonnistuimme kerta toisensa jälkeen? Vaikka vastausta kysymykseen elämän epäreiluudesta ei ole, minua auttoi se, että huomasin, että meitä oli muitakin. Liian moni nainen itki samaa kipua vessan lattialla kuin minäkin. Ja osa heistä - osa teistä - löysi tiensä tänne ja jaksoitte lohduttaa murtunutta mieltä. Kiitos teille. <3

Onneksi en tiennyt, mikä meitä odotti. Kolmas raskaus alkoi huhtikuussa 2015 ja jälleen kerran toivo heräsi. Blogi oli jo olemassa ja sitä kautta virtuaalinen tuki, kun kolmas keskenmeno todettiin varhaisultrassa toukokuussa 2015. Tipuin kaivoon kolmannen kerran ja kirkkain kesä vaihtui sysimustaksi. Alkoi tuntua siltä, että meistä ei ikinä tulisi vanhempia ja olin jo valmis luovuttamaan. Tuskaa täynnä olleen kesän jälkeen alkoivat tutkimukset ja meidät todettiin täysin terveiksi. Sain toistuvia keskenmenoja, mutta syytä niille ei koskaan löydetty. Kävimme pitkiä keskusteluja miehen kanssa siitä, että oliko järkevää enää jatkaa. Päädyimme yrittämään vielä kerran ja marraskuussa tein neljännen positiivisen raskaustestin. Lopun tiedätte.

Koen, että olen yhtä aikaa ollut äiti jo kaksi viimeistä vuotta ja samalla minusta tuli äiti vasta viisi viikkoa ja kaksi päivää sitten. Meillä on kolme pientä vauvanalkua tuolla jossain - he eivät saaneet koskaan syntyä tähän maailmaan, mutta ilman heitä meillä ei olisi myöskään tervettä poikaamme. Minä olen äiti yhdelle ihanalle pikkuprinssille ja samalla äitiys on minussa myös muilla tavoin. Lapsettomuuden kokemus ja keskenmenojen suru ovat osa minua, yhtä lailla kuin äitinä oleminen tulee vähitellen osaksi minua - tai yhtä lailla kuin poikani tulee aina olemaan osa minua, osa meitä. Sanoinkuvaamaton kiitollisuus on se, mitä tunnen - koko tämä kiertoteitä sisältänyt matka äidiksi on tehnyt minusta sen ihmisen, joka olen tänään.


Tänään kirjoitan teille rakkaat lukijat viimeistä kertaa. Pidän blogin edelleen täällä ja voi olla, että tulen aika ajoin päivittämään kuulumisiamme. Syy siihen, miksi en halua tehdä tästä vauvablogia on se, että koen suurta yhteenkuuluvuutta kaikkien niiden ihmisten kanssa, jotka vuosi toisensa jälkeen odottavat, pettyvät, vuodattavat kyyneleitä ja tuntevat olevansa ulkopuolisia. Niitä, jotka eivät pysty osallistumaan keskusteluihin kakkavaipoista ja rintatulehduksista. Keskusteluihin ensimmäisistä hymyistä ja kävelemään opettelusta. Te olette niitä, joille haluan sanoa, että vaikka meitä odotti onnellinen loppu, elämä on opettanut, että kaikki eivät sitä omaa lasta saa. Mutta mikä on onnellinen loppu? Kuka sen määrittää? 

Siksi haluan jättää tämän blogin keskenmeno- ja lapsettomuusblogiksi. Yhden ihmisen ääneksi siitä, millaista on elää vauvankaipuun keskellä, yhtä aikaa kaivaten ja toisaalta peläten uusia raskauksia, niiden loppumista, sydämen sykkeen hiljentymistä. Ja kiittää teitä ihanat lukijat kommenteistanne, myötäelämisestä, vertaistuesta. Tätä blogia ei olisi ollut ilman teitä.

Minusta tuli äiti kaksi vuotta ja kaksi päivää ensimmäisen positiivisen raskaustestin jälkeen. Mutta vaikka niin ei olisi käynytkään, jollain tasolla olisin sitä ollut joka tapauksessa. 

Kommentit

  1. Meidän tiemme äideiksi eivät olleet aivan samanlaiset, mutta melkein samaan aikaan pojat kuitenkin tulivat maailmaan <3 on ollut hienoa seurata matkaasi. Olen täällä taustalla ollut jatkuvasti sitä mieltä, että tämä neljäs raskaus sujuu hyvin, vaikka ymmärrän että sinun on itse ollut hyvin vaikea uskoa siihen välillä. Kaikkea hyvää teille jatkoon! Toivottavasti tulet välillä kertomaan kuulumisia :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, varmasti tulen. En usko, että pystyn jättämään kirjoittamista kokonaan. Kaikkea hyvää myös teidän perheelle! :)

      Poista
  2. Kiitos Alana myös sinulle vertaistuesta, se on ollut valtavan tärkeää! <3 Kaikkea hyvää koko perheelle :)

    VastaaPoista
  3. Kiitos ihanasta blogista! Tuntuu uskomattomalta, että meillä molemmilla se neljös kerta oli SE kerta. Ja melkein samaan aikaan! Sun tekstit on aina kolahtanut ja tiedän monesti täsmälleen miltä susta tuntuu. Sun tekstit on kun suoraan mun kynästä. Kaikkea hyvää teidän perheelle!!<3

    Rinde ja pikkuneiti 3kk2pv

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää on niitä parhaita tarinoita kaiken surun ja tuskan jälkeen. Ihanaa vauva-arkea myös teille! <3

      Poista
  4. Kaikkea hyvää teidän perheelle ❤ meidän pieni syntyi eilen, nyt meidän perhe on täydellinen.

    VastaaPoista
  5. Kiitos sinulle kaikista kommenteista, joita olet minulle antanut <3 Kiitos tästä blogista ja ennen kaikkea kiitos onnellisesta lopusta! Se saa uskomaan, että elämällä on sittenkin empatiakykyä. Onnea pienestä rakkaasta ja ihania hetkiä koko perheelle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja ONNEA teille! <3 Kerran yksi kätilö sanoi minulle Kätilöopistolla, olisiko ollut toisen keskenmenon jälkeen että keskenmenoja saavat naiset saavat myös lapsia. En sitä tuolloin uskonut ja monta kertaa pelkäsin jäävämme kokonaan ilman lasta mutta näin jälkikäteen tuntuu, että ehkä hän olikin oikeassa.

      Yritä nauttia raskaudesta!

      Poista
  6. Ihanaa jatkoa teidän perheelle ja kaikkea hyvää <3

    VastaaPoista
  7. Löysin blogisi nyt, kun meneillään on kolmas keskenmeno vuoden sisällä. Kaksi keskeytynyttä keskenmenoa viikoilla 10 ja 11, nyt spontaani viikolla 6+4. Luin kaikki kirjoituksesi parin päivän sisällä ja tuntuu aivan uskomattomalta ja lohduttavalta, että joku on osannut sanoittaa näin koskettavasti toistuviin keskenmenoihin liittyvät epätoivoiset ajatukset ja tunteet. En ole onneksi aivan yksin! Kiitos siis loistavasta blogista ja sen antamasta lohdusta sekä TOIVOSTA! Hyvää jatkoa teidän perheellenne! <3

    -T

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi, olen pahoillani että teitäkin on kohdannut sama kohtalo. :( Ja silti mukava kuulla, että blogista on ollut apua! Jospa teitä odottaisi vielä yhtä onnellinen loppu, siihen asti paljon voimia surun läpikäymiseen, meitä on todellakin muitakin. <3

      Poista
  8. Mitä teille kuuluu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos hyvää! Kiva kun kysyit, sain inspiraation kirjoittaa ihan tänne blogiin meidän kuulumisia näin vuoden lopussa. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli