Keskenään

Lupasin kuulumisia ja nyt tuntuu, että tuijotan valkoista ruutua. Minusta ei olisi tullut hyvää äitiysbloggaajaa - huomaahan tuon, edellinen postauskerta on viime vuodelta: lukeeko tätä enää edes kukaan? Meillä asuu kahdeksan kuukauden ikäinen pieni ihminen. Poika, joka on oma persoonansa, temperamenttia löytyy ja oma tahto nostaa jo päätään (kuvittelin, että kasvatus alkaa vasta taaperoiässä, olin väärässä). Olen saanut kasvaa äidiksi viimeiset kahdeksan kuukautta ja melkoisen identiteettimyllyn läpi olen kulkenut. Otsikko on tarkoituksella raflaava, koska koen, etten ole missään vaiheessa sopinut siihen ihanteelliseen äitimalliin ja vasta viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että näin on hyvä. Minä olen paras mahdollinen äiti meidän pojalle ja meidän lapsi on paras mahdollinen lapsi meille. Kasvatamme toinen toistamme päivittäin, minä ja poika. Olen oppinut nauttimaan matkasta, koska äitiydessä ei ole määränpäätä. Meille kuuluu hyvää (syödään, nukutaan, leikitään, ryömitää