Keskenään

Tänään on vaikea aloittaa. En tiedä, mitä sanoisin, koska ajatukset ovat tällä hetkellä hyvin hajanaiset. Kävimme eilen lääkärillä ja pienen pohdinnan jälkeen (tähän liittyi myös rakkaan aviomieheni mielipide) tulin siihen lopputulokseen, että en halua tehdä tästä yhtä lapsettomuusblogia muiden joukossa. En halua kertoa kiertopäivistä, ovulaatiomittauksista, piinapäivistä, verikokeista, neuloista ja muista tähän ankeaan lapsia tuottamattomaan ihmiskehoon liittyvistä surkeuksista. En usko, että lukijoitani jaksaa kiinnostaa se, kummassa munasarjassa nyt vihloo tai mikä kohtuni limakalvon paksuus on missäkin kierron vaiheessa. Säästän teidät - säästän minut! - siltä ja tyydyn toteamaan, että toivoa on. Tai no, niin kauan kuin on elämää on toivoa, mutta samalla on epätoivoa. Ehkä kerron sitten joskus jos kerrottavaa on, mutta tällä hetkellä tyydyn toteamaan, että asioita tehdään jollakin aikataululla. Yksityinen klinikka näyttää tällä hetkellä meille sopivalta vaihtoehdolta. Ehkä siks

Sanovat, että kun elämässä sattuu jotain todella suurta ja surullista, pienet mutkat matkassa eivät tunnu enää miltään. Joko näin on ja kaksi keskenmenoakaan eivät ole tarpeeksi suuria vastoinkäymisiä, jotta olisin kasvattanut toleranssin elämän pieniä ärsytyksiä kohtaan tai sitten ihminen on ihminen - tapahtuipa sille mitä tahansa. Sain loman tuliaisina kamalan flunssan ja tässä muutaman päivän sairastaneena (ja silti töihin raahautuneena) voin sanoa, että vaikkei valuva räkä ja köhivät keuhkot saakaan surun kyyneleitä silmiin, kyllä sairastaminen nostaa ärsytyskynnystä! Voi kun voisinkin vain tyynesti todeta, että no, minulle on tapahtunut elämässä niin paljon kamalampiakin asioita (muista ihmisistä puhumattakaan!), että en jaksa välittää näin pienistä. Mutta ei. Tuskailen, kun en saa tukkoisuudelta nukutuksi ja voivottelen, kun päätä ja jäseniä särkee. Itsesääli on näin hetkinä myös oikein kiva kaveri ja välillä on mukava ajatella, että kaikki paha tapahtuu minulle: ensin joudu

First things first: loma oli ihana ja tuli todella tarpeeseen. Kaupunkilomailun ohessa kävimme heti ensimmäisenä lomailtana aviomiehen kanssa myös todella pitkän keskustelun viimeisestä puolesta vuodesta. Minusta on välillä tuntunut siltä, että mieheni ei sure tarpeeksi (eli ei itke näkyvästi, ei puhu yms. muuta hyvin tyypillistä suomalaisille miehille) ja toisaalta, että hän ei haluaisi enää minunkaan surevan keskenmenoja. Vaikka olimme päättäneetkin keskittyä lomailuun jatkuvan menetyksissä rypemisen sijaan, oli todella puhdistavaa keskustella molempien tuntemuksista heti ensimmäisenä iltana - näin pystyimme nauttimaan loppulomasta keveämmin mielin. Totesimme lopuksi, että haluamme samoja asioita ja olemme ns. samalla sivulla kaikesta, mutta kommunikaatiokeinomme eroavat välillä niin olennaisesti, että toiselle pitää ja saa sanottaa kaiken sen, mitä tuntee ja mitä ei tunne. Menetys on molempien, suru on molempien mutta molemmilla on oikeus kokea se omalla tavalla. Lomalla huomasin

Tein tänä aamuna negatiivisen raskaustestin.  Kaavinnan jälkeen ohjeena on tehdä 3-4 viikkoa toimenpiteen jälkeen raskaustesti, jotta voidaan varmistua siitä, että keskenmeno on ohi ja kaikki raskausmateriaali on poistunut kohdusta. Odotin siis negatiivista tulosta ja olen tyytyväinen, että tasan kolme viikkoa kaavinnan jälkeen vauvaprojekti #2 on lopullisesti ohi. Se ei poista sitä tuskaa, että ainahan sitä toivoo tekevänsä raskaustestin toisenlaisissa tunnelmissa. Haluaisin olla raskaana, mutta samalla huomaan, että kivuliain suru keskenmenneestä raskaudesta alkaa taittua. Pystyn ajattelemaan asiaa jo rationaalisemmin, pystyn hetkittäin iloitsemaan siitä, että niin moni asia elämässäni on kuitenkin hyvin ja ennen kaikkea näen jo huomispäivää pidemmälle. Toisen keskenmenon sijaan minusta tuntuu, että suren ja pelkään tulevaa. Niin typerääkin kuin on murehtia asioita, joita ei ole vielä tapahtunut (käsi pystyyn, kuinka moni meistä EI KOSKAAN murehdi asioita, jotka vasta voivat ta

Tänään on se päivä, kun minun olisi pitänyt jäädä äitiyslomalle. Heinäkuussa tehty plussatesti vei ajatukset jo pitkälle pitkälle seuraavaan vuoteen ja silloin laskin saman tien lasketun ajan lisäksi päivän, jolloin jäisin kotiin. Ajattelin mielessäni: vain muutama kuukausi töitä ja pian se helmikuu sieltä tulee ja sitten voin keskittyä vain meihin ja tulevaan elämänmuutokseen. No eihän se ihan niin mennyt, mutta tällaisena päivänä on edes hetken kiva jossitella. Millainen vauvamaha minulla jo olisi (varmaan valtava) , miten voisin (varmaan huonosti) , miten jaksaisin odottaa jo vauvan tuloa (varmaan kärsimättömästi) , miten innoissani olisin tulevasta perheenlisäyksestä (varmaan hyppisin seinille) . Kaikki tämä jossittelu on täysin turhaa eikä varmasti paranna oloani, mutta joskus on kiva jatkaa haavetta sen murenemisesta huolimatta. Syyskuussa ajattelin, että ehkä olisin jo uudestaan raskaana tässä vaiheessa, mutta sitä en osannut kuvitella, että se uusi raskauskin olisi jo ta

Jonotin eilen viisi (!) tuntia Kätilöopiston päivystyksessä alaselkä- ja alavatsakipujen takia vain kuullakseni, ettei minussa ole mitään vikaa.  Tai no on, muttei mitään fyysistä. Tasan kaksi viikkoa kaavinnan jälkeen kivut yhtäkkiä voimistuivat aivan yllättäen sunnuntaina ja olin jo ihan varma, että minulla oli kohtutulehdus ja/tai kaavinta oli epäonnistunut. Soitin naistenpolin päivystykseen, käskivät tulla heti maanantaina töiden jälkeen ja siellä minä sitten kökötin tunti toisensa jälkeen epätoivon kasvaessa ja kuvittelin itselleni jo vaikka minkälaisia vaivoja. Viiden tunnin odotuksen jälkeen lääkäri kutsui minut sisään, tutki ja ultrasi ja totesi, että keskenmeno on ohi ja tulehdusta ei ole.  Mikäs sen ihanampaa kuin kuulla, että jälleen kerran lääketiede onnistui parantamaan minut, kun oma kehoni ei siihen kyennyt. Mutta. Lääkäri totesi yksoikoisesti, että kivut ovat oman pääni tuotetta. Olen joutunut kuulemma kokemaan puolen vuoden aikana niin raskaita asioita, että keho e

Monet eivät käsitä, että keskenmenoa saa surra niin kuin mitä tahansa menetystä. Ja silti välillä tuntuu, että kuka tässä pahassaolossa jaksaa rypeä? Ei kukaan. On niin paljon mukavampaa tuntea olonsa normaaliksi , omaksi itsekseen, nauraa, nähdä ystäviä ja tehdä asioita, joista tulee hyvä olo. Enhän minä menettänyt mitään konkreettista, kun en sikiön potkuja tuntenut enkä nähnyt vatsani kasvavan.  Välillä saan itseni kiinni siitä tunteesta, että pyristelen eroon keskenmenojen tuomasta taakasta. En halua surra, kieltäydyn jopa, koska on vain niin paljon helpompaa olla ajattelematta koko asiaa. Esitän, että mikään elämässä ei ole muuttunut ja välillä koko vauvaprojekti tuntuu kuin painajaiselta, josta heräsin. Minun ei tarvitse kärsiä alkuraskauden vaivoista, minun ei tarvitse kytätä joka suupalaa, minä saan ottaa lasin jos toisenkin viiniä.  Mutta sitä taakkaa ei niin vain karisteta. Kyyneleet nousevat silmiin yllättävissä tilanteissa, suru ja viha ottavat vallan ihan yhtäkkiä ja

Ajattelin jo, ettei tätä tällä kertaa tulisikaan. Nimittäin suremisen vaihetta nimeltä viha. Turha luulo, alakulo kesti vain edellistä keskenmenoa pidempään ja tällä viikolla huomasin, että kyynelehtiminen vaihtui jo ärtymykseksi. Vaikka hyvin tulinen ihminen olenkin, vihaan tätä jatkuvaa vihan ja katkeruuden tunnetta. En osaa kohdistaa vihaani kehenkään - koska ketä keskenmenosta voi syyttää? - joten olen vihainen koko maailmalle. Kaikki ärsyttää: tutut ja tuntemattomat, bussissa olevat töykeät ihmiset, tekemättömät työt, oma laiskuus ja liikkumattomuudesta lisääntyvä läski, harmaa helmikuun sää ja pääkaupunkiseudun surkea talvi. Mistään ei tunnu tulevan mitään ja ilo on hävinnyt elämästä. Tiedän, että tämä vaihe on (toivottavasti) ohimenevä ja että se kuuluu osana suremisprosessia, mutta jatkuva vihaisena oleminen syö miestä ja naista melkein alakuloa enemmän.  Toisaalta viha antaa myös energiaa. En enää istu surullisena tuijottamassa tyhjyyteen vaan puhkun pyhää vihaa kaikkia ni

Keskenmeno on edelleen kulttuurissamme tabu, sanoivat muut mitä tahansa. Jatkuvasti kuulen ihmisten sanovan, että voi kuule, ne ovat niin yleisiä, että lähes joka nainen niitä saa. Missä nämä naiset ovat ja miksei kukaan sano mitään? Itse olen todella avoin ihminen ja meillä on mieheni kanssa laaja ystäväpiiri. Olen tottunut vastaamaan kysymykseen mitä sinulle kuuluu totuudenmukaisesti, mutta samalla huomaan, että tähänastinen elämäni on ollut sen verran karikkovapaata, että olen pystynyt näin tekemään.  Viime syyskuusta asti koen eläneeni elämää osittain valheessa. Olen joutunut pohtimaan sitä, kenet todelliseen elämääni päästän - kenelle vastaan, että ei tässä oikeasti hyvää kuulu ja kerron suoraan koko ruman totuuden ja toisaalta kenelle tyydyn kuittaamaan, että mitäs tässä, töitä ja normaalia elämää (as if). Vihaan tällaista teeskentelyä ja toinen puoli minusta haluaisi kuuluttaa kaikille, että kuunnelkaa, näin kävi meille ja näin voi käydä teillekin! Toisaalta taas välillä t

Kävin perjantaina neuvolapsykologilla. Ihanaa, että aika järjestyi todella nopeasti ja tällä toisella kerralla on muutenkin ollut sellainen olo, että meidän tilanne on otettu vakavammin - psykologi kuullessaan kahdesta keskenmenosta varasi ajan kahden päivän päähän ja käsittääkseni pääsin kaikkien jonojen ohi. Paljon olen julkista terveydenhuoltoa parjannut, mutta nyt tuli sellainen olo, että joku välitti. Elämäni ensimmäinen kerta psykologilla jännitti, mutta pystyin puhumaan täysin vieraalle ihmiselle yllättävän avoimesti meidän taustastamme. Suurin osa ajasta meni koko surkean keskenmeno- ja raskautumishistorian läpikäymiseen ja pari kertaa piti nieleskellä kyyneleitä (nenäliinoja oli toki pöydällä tarjolla). Kuten odotinkin, psykologi ei itse puhunut, ei tarjonnut ratkaisuja vaan antoi minun puhua. Istuin mukavassa nojatuolissa, katselin miten tammikuun iltapäiväaurinko heijastui sälekaihtimien välistä sisään huoneeseen ja sain itkeä toiselle ihmiselle sitä, että meille kävi nyt