Tänään on se päivä, kun minun olisi pitänyt jäädä äitiyslomalle.
Heinäkuussa tehty plussatesti vei ajatukset jo pitkälle pitkälle seuraavaan vuoteen ja silloin laskin saman tien lasketun ajan lisäksi päivän, jolloin jäisin kotiin. Ajattelin mielessäni: vain muutama kuukausi töitä ja pian se helmikuu sieltä tulee ja sitten voin keskittyä vain meihin ja tulevaan elämänmuutokseen.
No eihän se ihan niin mennyt, mutta tällaisena päivänä on edes hetken kiva jossitella. Millainen vauvamaha minulla jo olisi (varmaan valtava), miten voisin (varmaan huonosti), miten jaksaisin odottaa jo vauvan tuloa (varmaan kärsimättömästi), miten innoissani olisin tulevasta perheenlisäyksestä (varmaan hyppisin seinille).
Kaikki tämä jossittelu on täysin turhaa eikä varmasti paranna oloani, mutta joskus on kiva jatkaa haavetta sen murenemisesta huolimatta. Syyskuussa ajattelin, että ehkä olisin jo uudestaan raskaana tässä vaiheessa, mutta sitä en osannut kuvitella, että se uusi raskauskin olisi jo taaksejäänyttä elämää.
Turhauttavinta keskenmeno(i)ssa on se, että hetken tuo haave on jo todellisuutta. Tikkari annetaan ja sitten se otetaan pois. Menetys tuntuu paljon suuremmalta, kun sen eteen tehdään jo asioita - varataan neuvola, käydään verikokeissa, syödään terveellisesti ja vältetään tiettyjä ruoka-aineita ja alkoholia - ja sitten yhtäkkiä kaikki on ohi. Välillä tuntuu jopa hieman epätodelliselta, ihan oikeastiko se kaikki tapahtui? Oliko minusta hetken tulossa jonkun äiti?
Tänä iltana korkkaan kuohuvan alkavan hiihtoloman kunniaksi. Ei tullut vuoden paussia töistä, mutta tuli edes viikko.
Heinäkuussa tehty plussatesti vei ajatukset jo pitkälle pitkälle seuraavaan vuoteen ja silloin laskin saman tien lasketun ajan lisäksi päivän, jolloin jäisin kotiin. Ajattelin mielessäni: vain muutama kuukausi töitä ja pian se helmikuu sieltä tulee ja sitten voin keskittyä vain meihin ja tulevaan elämänmuutokseen.
No eihän se ihan niin mennyt, mutta tällaisena päivänä on edes hetken kiva jossitella. Millainen vauvamaha minulla jo olisi (varmaan valtava), miten voisin (varmaan huonosti), miten jaksaisin odottaa jo vauvan tuloa (varmaan kärsimättömästi), miten innoissani olisin tulevasta perheenlisäyksestä (varmaan hyppisin seinille).
Kaikki tämä jossittelu on täysin turhaa eikä varmasti paranna oloani, mutta joskus on kiva jatkaa haavetta sen murenemisesta huolimatta. Syyskuussa ajattelin, että ehkä olisin jo uudestaan raskaana tässä vaiheessa, mutta sitä en osannut kuvitella, että se uusi raskauskin olisi jo taaksejäänyttä elämää.
Turhauttavinta keskenmeno(i)ssa on se, että hetken tuo haave on jo todellisuutta. Tikkari annetaan ja sitten se otetaan pois. Menetys tuntuu paljon suuremmalta, kun sen eteen tehdään jo asioita - varataan neuvola, käydään verikokeissa, syödään terveellisesti ja vältetään tiettyjä ruoka-aineita ja alkoholia - ja sitten yhtäkkiä kaikki on ohi. Välillä tuntuu jopa hieman epätodelliselta, ihan oikeastiko se kaikki tapahtui? Oliko minusta hetken tulossa jonkun äiti?
Tänä iltana korkkaan kuohuvan alkavan hiihtoloman kunniaksi. Ei tullut vuoden paussia töistä, mutta tuli edes viikko.
Kommentit
Lähetä kommentti