Keskenään

Vietän huomenna viimeistä päivää kaksin pojan kanssa.  Vanhempainvapaa loppui jo huhtikuun lopussa, sitten alkoi hetkeksi hoitovapaa, nyt olen virallisesti kesälomalla ja huomenna mies aloittaa viiden viikon kesäloman. Elokuussa me molemmat sitten palaamme töihin. Miten tässä näin kävi? Älkää käsittäkö väärin. Äitiyslomavuosi on ollut elämäni pisin, hands down. Monet kerrat olen laskenut päiviä, tunteja, minuutteja siihen, että mies tulee töistä kotiin, muskari alkaa, päiväunet loppuu, yöunet alkaa, koska seuraavan kerran syödään, että pääsen lounaalle ystävän kanssa tai iltalenkille kesäillassa. Kukaan ei koskaan sanonut, että äitiyslomalla odottaisin lähes yhtä paljon kuin raskausaikana. Silti. Nyt on haikea olo. Tiedän, että tämä aika ei koskaan palaa, ei näin. Jatkossa olen työssäkäyvä äiti ja vaikka olisinkin töistä lomalla, tämän lapsen kanssa en tule äitiys-, vanhempain- tai hoitovapaata enää viettämään. Se vetää mietteliääksi. Ehdinkö nauttia tästä ajasta yhtään va...

Aika rientää ja matelee yhtä aikaa. Minun oli tarkoitus kirjoittaa kuulumisia jo, kun poika täytti 3kk. Se oli lokakuun lopussa. Sitten tuli neljä kuukautta täyteen ja jälleen vaihtui seuraava kuukausi. Kirjoittaminen jäi - en edes tiedä miksi. Tätä blogia on ollut välillä ikävä, erityisesti tietysti teitä lukijoita. Onko siellä ruudun takana enää ketään tätä lukemassa? Näin vuoden kohta vaihtuessa on hyvä koota hieman ajatuksia. Vielä vuosi sitten elimme epävarmoja aikoja, hengitellen päivästä toiseen, ultrasta seuraavaan ja pelkäsimme jatkuvasti neljännen raskauden menemistä kesken. Kaksi vuotta sitten olin toisen kerran raskaana ja vuosi 2015 toi mukanaan kaksi vaikeaa keskenmenoa ja surun siitä, ettei meistä koskaan tulisi vanhempia. Vuosi 2016 olikin hyvin erilainen. Me saimme kuin saimmekin oman lapsen ja jännittävä raskaus päättyi vaikeaan synnytykseen, mutta sitäkin ihanampaan vauvaan. Vuodelta 2017 odotan kaikkea muuta kuin suuria mullistuksia - arkinen lapsiperhe-elämä ri...

Tänään oli np-ultra. Aamulla, kun heräsin, lunta oli tullut jo vähintään sen 10 senttiä ja koko ajan satoi lisää. Päivän suurimmaksi jännitysmomentiksi näyttikin muodostuvan se, että miten pääsisimme Meilahteen ultraan ajoissa, ei se, mitä ultrassa tapahtuisi. Erityisesti miehen ajaminen Vantaalta saakka lumikaaoksessa jännitti suuresti. Olimme ajoissa. Ja kätilö oli kymmenen minuuttia etuajassa. Jännitti yllättävän vähän aiempiin kertoihin verrattuna, ehkä aamun yökkimiset vaikuttivat asiaan. Minua ultrattiin ekaa kertaa ikinä mahan päältä (ai se sattui, kätilö painoi anturia todella kovaa!). Sikiö ilmestyi ruudulle välittömästi. Sydän sykki ja kuulimme sydämen sykkeen (159 kertaa minuutissa). Juniori vilkutteli meille ja kätilö tarkisteli tärkeimpiä rakenteita (kädet, jalat, selkäranka, aivopuoliskot, vatsalaukku ja virtsarakko - kaikki näkyvissä!). Sikiö oli huonossa asennossa niskapoimun mittaamista varten ja kaikkemme tehtiin, että asento vaihtuisi. Kävin vessassa, hytkytin ...