On varmasti aika lopetella tämä blogi, koska en haluaisi aloittaa jokaista kirjoitusta pahoittelemalla sitä, että aikaa on mennyt taas monta viikkoa. Ajattelin kuitenkin päivitellä vielä näin toisen lapsen syntymään saakka hieman meidän kuulumisia ja mistä sitä tietää, jos äitiyslomalla iskisi kirjoitusvimma.
Päivät ehtivät kääntyä marraskuusta joulukuuksi ja täällä eletään raskausviikkoa 36+3. Kävin maanantaina rv 36+0 synnytystapa-arviossa ja lääkärin ja kätilön kanssa yhdessä tehtiin synnytyssuunnitelmaa. Vauvalla oli kaikki hyvin, mutta sen verran iso poika sieltä on tulossa (maanantain painoarvio oli 3,3-3,4kg ja lääkäri arvioi, että kuukauden päästä paino on varmasti yli neljän kilon), että päädyimme kuitenkin ns. takaporttisektioon. Odotellaan nyt vielä rauhassa tämä joulukuu, josko synnytys käynnistyisi itsestään ja jos ei, rv 40+4 eli uuden vuoden puolella minua odottaa suunniteltu sektio. Tämä siksi, että edellisen sektion takia käynnistystä ei suositella enkä kyllä sellaista haluaisikaan ja lääkäri ei halunnut antaa raskauden mennä yhtään tuota pidemmälle vauvan suuren koon vuoksi.
Olin todella helpottunut käynnin jälkeen - koin, että minua kuunneltiin ja kätilön käydessä läpi käytännön asioita liittyen suunniteltuun sektioon, hän vielä lopuksi toivotti hyvää loppuraskautta ja synnytystä, synnytystavasta huolimatta. Tästä tuli sellainen olo, että olen ihan hyvä äiti, vaikken synnyttäisikään lapsiani alateitse. Nyt voin rauhassa valmistautua siihen, että jos synnytys ei käynnisty spontaanisti, plan B on olemassa ja tammikuu tulee todella pian! Kohta meitä on neljä.
Synnytyksen jälkeinen aika jännittää kyllä kovasti. Ensinnäkin, jos vauva todella syntyy sektiolla, tarvitsemme apua ensimmäisinä viikkoina esikoisen hoidossa ja kotitöissä. Mieheni pystyy pitämään isyyslomaa kaksi viikkoa, jonka jälkeen anoppi on onneksi lupautunut hoitoavuksi. Edellisen sektion jälkeen olin kuitenkin kuukauden päivät todella kipeä, joten se jännittää.
Lisäksi tietysti pelottaa oma mieliala ja imetyksen käynnistyminen. Olen jo varannut kaappiin pari tetraa äidinmaidonkorviketta sekä kaksi vastasyntyneen tuttipulloa - ihan siksi, että minun on vaikea uskoa, että maito riittäisi tälläkään kertaa, etenkään nelikiloiselle järkäleelle. Imetyksestä en jaksa stressata enää yhtä paljon kuin esikoisen kanssa, se onnistuu jos on onnistuakseen ja jos ei, meillä on kokemusta myös korvikkeiden kanssa säätämisestä. Enemmän olen huolissani mielialasta ja toki myös siitä, miten esikoinen suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Hän ymmärtää kyllä, että vauva on tulossa, mutta todellisuus voi olla hieman toinen, kun lopulta laitokselta kotiudumme. Lisäksi esikoinen on tällä hetkellä sen verran voimakkaassa uhmaiässä ja nukkuu aika huonosti, että pelkään oman jaksamiseni puolesta.
Pitää yrittää nyt nauttia näistä viimeisistä viikoista kolmihenkisenä perheenä ja ajatella, että keväästä selvitään päivä kerrallaan. Onneksi tammikuun jälkeen mennään selvästi jo valoa kohti ja vuoden päästä tilanne on varmasti jo paljon helpompi. Suhtaudun koko projektiin niin, että raskasta tulee olemaan ja oma jaksaminen on varmasti kovalla koetuksella - ehkä saan sitten yllättyä positiivisesti, jos vauva ei vaikka olisikaan yhtä vaativa kuin esikoinen. Tai ehkä esikoinen yllättää positiivisesti miedommalla reaktiolla.
Tulevaisuutta kun ei pysty ennustamaan, niin nyt mennään näillä. Kaikki muut taitavat jännittää, että minkä vuoden puolella vauva syntyy, minä luotan vahvasti siihen, että näemme hänet ensimmäistä kertaa leikkaussalissa melkein tasan neljän viikon päästä. <3
Päivät ehtivät kääntyä marraskuusta joulukuuksi ja täällä eletään raskausviikkoa 36+3. Kävin maanantaina rv 36+0 synnytystapa-arviossa ja lääkärin ja kätilön kanssa yhdessä tehtiin synnytyssuunnitelmaa. Vauvalla oli kaikki hyvin, mutta sen verran iso poika sieltä on tulossa (maanantain painoarvio oli 3,3-3,4kg ja lääkäri arvioi, että kuukauden päästä paino on varmasti yli neljän kilon), että päädyimme kuitenkin ns. takaporttisektioon. Odotellaan nyt vielä rauhassa tämä joulukuu, josko synnytys käynnistyisi itsestään ja jos ei, rv 40+4 eli uuden vuoden puolella minua odottaa suunniteltu sektio. Tämä siksi, että edellisen sektion takia käynnistystä ei suositella enkä kyllä sellaista haluaisikaan ja lääkäri ei halunnut antaa raskauden mennä yhtään tuota pidemmälle vauvan suuren koon vuoksi.
Olin todella helpottunut käynnin jälkeen - koin, että minua kuunneltiin ja kätilön käydessä läpi käytännön asioita liittyen suunniteltuun sektioon, hän vielä lopuksi toivotti hyvää loppuraskautta ja synnytystä, synnytystavasta huolimatta. Tästä tuli sellainen olo, että olen ihan hyvä äiti, vaikken synnyttäisikään lapsiani alateitse. Nyt voin rauhassa valmistautua siihen, että jos synnytys ei käynnisty spontaanisti, plan B on olemassa ja tammikuu tulee todella pian! Kohta meitä on neljä.
Synnytyksen jälkeinen aika jännittää kyllä kovasti. Ensinnäkin, jos vauva todella syntyy sektiolla, tarvitsemme apua ensimmäisinä viikkoina esikoisen hoidossa ja kotitöissä. Mieheni pystyy pitämään isyyslomaa kaksi viikkoa, jonka jälkeen anoppi on onneksi lupautunut hoitoavuksi. Edellisen sektion jälkeen olin kuitenkin kuukauden päivät todella kipeä, joten se jännittää.
Lisäksi tietysti pelottaa oma mieliala ja imetyksen käynnistyminen. Olen jo varannut kaappiin pari tetraa äidinmaidonkorviketta sekä kaksi vastasyntyneen tuttipulloa - ihan siksi, että minun on vaikea uskoa, että maito riittäisi tälläkään kertaa, etenkään nelikiloiselle järkäleelle. Imetyksestä en jaksa stressata enää yhtä paljon kuin esikoisen kanssa, se onnistuu jos on onnistuakseen ja jos ei, meillä on kokemusta myös korvikkeiden kanssa säätämisestä. Enemmän olen huolissani mielialasta ja toki myös siitä, miten esikoinen suhtautuu uuteen tulokkaaseen. Hän ymmärtää kyllä, että vauva on tulossa, mutta todellisuus voi olla hieman toinen, kun lopulta laitokselta kotiudumme. Lisäksi esikoinen on tällä hetkellä sen verran voimakkaassa uhmaiässä ja nukkuu aika huonosti, että pelkään oman jaksamiseni puolesta.
Pitää yrittää nyt nauttia näistä viimeisistä viikoista kolmihenkisenä perheenä ja ajatella, että keväästä selvitään päivä kerrallaan. Onneksi tammikuun jälkeen mennään selvästi jo valoa kohti ja vuoden päästä tilanne on varmasti jo paljon helpompi. Suhtaudun koko projektiin niin, että raskasta tulee olemaan ja oma jaksaminen on varmasti kovalla koetuksella - ehkä saan sitten yllättyä positiivisesti, jos vauva ei vaikka olisikaan yhtä vaativa kuin esikoinen. Tai ehkä esikoinen yllättää positiivisesti miedommalla reaktiolla.
Tulevaisuutta kun ei pysty ennustamaan, niin nyt mennään näillä. Kaikki muut taitavat jännittää, että minkä vuoden puolella vauva syntyy, minä luotan vahvasti siihen, että näemme hänet ensimmäistä kertaa leikkaussalissa melkein tasan neljän viikon päästä. <3
Kommentit
Lähetä kommentti