Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on elokuu, 2016.

Kuinka minusta tuli äiti

Poikamme syntyi kaksi vuotta ja kaksi päivää ensimmäisen tekemäni positiivisen raskaustestin jälkeen. Noihin kahteen vuoteen ja kahteen päivään on mahtunut kokonainen elämä ja sittenkin minusta tuli äiti paljon nopeammin kuin olisin ikinä uskaltanut toivoa. Aloitin tämän blogin tammikuussa 2015 toisen keskenmenon jälkeen. Ensimmäinen keskenmeno oli ollut herättävä kokemus - olin ymmärtänyt, että kaikki ei välttämättä aina menekään niin kuin oli suunnitellut ja ikäviä asioita tapahtuu myös meille, ei pelkästään toisille. Joulukuussa 2014 tein toisen positiivisen raskaustestin ja ajattelin, että ehkä nyt, ehkä tämä on se meidän kerta. Ei se kuitenkaan ollut. Toisen keskenmenon jälkeen olin hukassa. Kaipasin vertaistukea, halusin kuulla, että en ollut maailman ainoa nainen, joka oli menettänyt, ei vain yhtä vauvanalkua vaan kaksi. Lääkärit ja kätilöt jaksoivat valaa uskoa siihen, että kaksi keskenmenoakin oli vielä normaalia, meillä oli ollut vain huonoa tuuria. Minä kaipasin syytä, j

Baby blues

Poikamme täyttää tänään neljä viikkoa ja ensi viikon tiistaina tulee tasan kuukausi täyteen! Aika tuntuu nyt suorastaan kiitävän - juurihan me saavuttiin laitokselta kotiin ja nyt meillä asustaa pieni ihminen, joka vie aikaa, tilaa, yöunet, syö rinnat verille ja on varastanut vanhempiensa sydämen lopullisesti. Ihana rakkauspakkaus, jota kauan odotettiin ja rakastettiin jo ennen kuin hän edes ilmoitti tulostaan. Aiemmat keskenmenot värittivät koko tätä neljättä raskautta ja loppuun asti pelkäsin, että joku menisi pieleen. Kävin purkamassa pelkojani psykologinkin pakeilla ja koko ajan mieli tähtäsi siihen hetkeen, kun vauva syntyy. Ajattelin, että riittää, kun saamme (toivottavasti terveen) lapsen syliin saakka ja turvaan kohdusta, joka oli onnistunut nujertamaan kolme aiempaa vauvanalkua. Uskoin, että kun vauva syntyy, en pysty tuntemaan muuta kuin äärimmäistä helpotusta, onnea ja rakkautta.  Ja sitten tuli baby blues ja iki-ihanat hormonit. Ystävät olivat olleet kohteliaasti hiljaa

Itkuisen vauvan arvoitus

Tiedättehän miten aina sanotaan, että äiti kyllä tietää , miksi hänen lapsensa itkee? Ai tietää vai? Ei meillä ainakaan. Viime viikolla pieni poikamme oli enenevässä määrin itkuinen, loppuviikosta hän itki jo käytännössä kaiken hereilläoloaikansa (eli oli hiljaa syödessään ja nukkuessaan). Ehdimme maalata koliikkipiruja seinille ja itse vaivuin lähes epätoivoon ajatellessani sitä, miten pärjäisimme, kun mieheni viikon päästä palaa töihin. Tuntui, että vauva-arki oli rysäyttänyt olohuoneeseen sellaisella voimalla, että en tiennyt miten päin huutavaa vauvaa olisi pitänyt kantaa. Ja sitten koitti perjantain neuvola ja painokontrolli. Painoa oli tullut neljässä päivässä 10 grammaa ja olin imettänyt juuri ennen painon mittausta eli todennäköisesti painoa ei ollut tullut yhtään lisää. Itku meinasi päästä - lisämaidon vähentäminen oli mennyt pahasti pieleen ja kaiken lisäksi terveydenhoitaja totesi, että tämä lapsihan itkee nälkää. Ai itkee vai? Eipä me oltu sitä näläksi osattu arvioida,

Ihana, kamala imetys

Uutta elämää on takana nyt yhteensä 17 vuorokautta, poika on siis reilun kahden viikon ikäinen. Aika tuntuu yhtä aikaa matelevan ja lentävän siivillä. Päivät hupenevat johonkin - tuntuu, etten tee mitään muuta kuin toimin maitobaarina, vaihdan vaippaa, steriloin pulloja ja tutteja tai hyssyttelen itkevää vauvaa ja päivään mahtuu maksimissaan yksi järkevä kotityö tai vastaavasti meno (esim. neuvolaan) ja siinäpä se päivä sitten hurahtikin. Melkoista opettelua on tämä vauva-arki edelleen. Poikamme luonne alkaa päivä päivältä avautua vanhemmilleen yhä enemmän. Alussa erehdyimme luulemaan, että kohdusta ulos pullahti uskomattoman kiltti vauva, joka vain nukkuu ja kakkaa, mutta syntymäpainon saavutettuaan temperamentti on alkanut nostaa päätään. Tällä hetkellä sanoisin, että pääsemme helpolla siinä, että vauvamme nukkuu yöt hyvin (n. klo 22/23 aina kello yhdeksään saakka ja herää välissä pari-kolme kertaa syömään, jatkukoon tämä trendi ikuisuuden), mutta päivisin itkua on saatu kuunnella

Lapsivuodeaika

Meidän ihana pieni poikamme täyttää huomenna kaksi viikkoa. Toisaalta nuo kaksi viikkoa ovat menneet nopeasti ja samalla elämä on mullistunut niin täysin, että tuntuu, että synnytyksestä ja lapsivuodeajasta Kätilöopistolla on jo ikuisuus. Samalla muistan, että voisin olla vielä raskaana ja olen vain niin kiitollinen, että saamme jo hoivata pientä poikaamme kohdun ulkopuolella ja opetella elämää lapsiperheenä nyt, kun miehelläkin on lomaa jäljellä vielä kaksi viikkoa. Sektion jälkeen olimme osastolla kolme yötä ja neljä päivää (lauantaista tiistaihin). Silloin tuo aika tuntui pitkältä, mutta näin jälkikäteen ajateltuna olen jopa hieman ihmeissäni, että päästivät meidät niin äkkiä pois, ottaen huomioon, että minulle oltiin tehty sektio ja pojalla oli ongelmia sekä keltaisuuden että alhaisten verensokeriarvojen kanssa. Veikkaan, että pääsimme osittain niin aikaisin kotiin siksi, että olimme koko tuon lapsivuodeajan perhehuoneessa (ja se oli kyllä niin ihanaa!) ja mieheni osoittautui tod

Synnytyksen käynnistys ja sektio

Terveisiä vauvakuplasta! Poika on nyt yhdeksän vuorokauden ikäinen ja huomenna tulee viikko siitä, kun saavuimme kotiin. Kotielämä on lähtenyt vaihtelevasti käyntiin - lapsesta olemme haltioituneita, mutta esimerkiksi vaikeasti käynnistynyt imetys on välillä tuottanut stressiä tuoreelle mammalle.  Ajattelin kuitenkin tänään palata muistoissa 9 vuorokautta taaksepäin ja käydä läpi tarkemmin synnytyksen käynnistystä ja sen epäonnistumista. Vaikka laitoksella tuntui, että pääasia oli, että vauva saadaan terveenä ja elävänä maailmaan (ja näin luojan kiitos kävi!), synnytys on pyörinyt mielessä nyt kotiinpaluun jälkeen yhä enemmän ja olen tyytyväinen, että vauvaperhetyö psykologin kanssa jatkuu viikon päästä ja saan purkaa hänen kanssaan synnytyksen aikaansaamia fiiliksiä. Päällimmäinen tunne on pettymys omaan kroppaan - miksi minun kehoni ei kaikista mahdollisista apukeinoista huolimatta onnistunut käynnistämään synnytystä kunnolla ja menetinkö jotain, kun en voinut synnyttää lastani ala