Siirry pääsisältöön

Aikakauden loppu

Vietän huomenna viimeistä päivää kaksin pojan kanssa. 

Vanhempainvapaa loppui jo huhtikuun lopussa, sitten alkoi hetkeksi hoitovapaa, nyt olen virallisesti kesälomalla ja huomenna mies aloittaa viiden viikon kesäloman.

Elokuussa me molemmat sitten palaamme töihin. Miten tässä näin kävi?

Älkää käsittäkö väärin. Äitiyslomavuosi on ollut elämäni pisin, hands down. Monet kerrat olen laskenut päiviä, tunteja, minuutteja siihen, että mies tulee töistä kotiin, muskari alkaa, päiväunet loppuu, yöunet alkaa, koska seuraavan kerran syödään, että pääsen lounaalle ystävän kanssa tai iltalenkille kesäillassa. Kukaan ei koskaan sanonut, että äitiyslomalla odottaisin lähes yhtä paljon kuin raskausaikana.

Silti. Nyt on haikea olo. Tiedän, että tämä aika ei koskaan palaa, ei näin. Jatkossa olen työssäkäyvä äiti ja vaikka olisinkin töistä lomalla, tämän lapsen kanssa en tule äitiys-, vanhempain- tai hoitovapaata enää viettämään. Se vetää mietteliääksi. Ehdinkö nauttia tästä ajasta yhtään vai odotinko vain, että voi kun poika kasvaisi, olisi 2kk, 6kk, ryömisi, nousisi pystyyn, kävelisi (sitä se ei vielä todellakaan tee), muuttuisi taaperoksi?

Yhtä aikaa ehdin ja en. Meillä asuu muutamaa viikkoa vaille yksivuotias taapero, jossa on energiaa kuin pienessä kylässä ja lähestyvä töiden aloitus on herättänyt minut pohtimaan sitä, miksi koko ajan odotin, että lapsi kasvaisi. Ja eritoten sitä, miksi kuvittelin, että isomman lapsen kanssa olisi helpompaa. Lapsi kasvaa ja samalla haasteet muuttuvat, mutta rakkaus, se lisääntyy (jos mahdollista) päivä päivältä ja nyt tuntuu, että pientä ei raskisi jättää ollenkaan.

Ja silti on ihanaa, että yksinäiset päivät ovat ohi. Olemme pian uuden edessä, monellakin tapaa. Palaan töihin yhtä aikaa valmiina ja toisaalta pienessä miehessä roikkuen. En halua päästää irti ja yhtä aikaa kaipaan toisenlaista arkea, kiireisempää, täydempää. 

Tätä se äitiys on - koskaan ei ole hyvä ja toisaalta juuri näin on ihana. Syyllisyys ja pienen rakkaan lämpö sylissä. Turhautuminen ja unesta pörröinen vauvanhius. 

Mutta pian siitä kasvaa iso, merkkejä on jo ilmassa. Sen aikakauden loppuun en taida olla vielä valmis.


Pieni rakas äitienpäivälounaalla toukokuussa. <3
 

Kommentit

  1. Samanlaisia ajatuksia täällä meilläkin. Minulla oli myös tänään viimeinen päivä pojan kanssa kahdestaan, mutta yritin olla antamatta sille sen suurempaa painoarvoa. Kun tietysti jo olen ollut pari kuukautta töissä, niin se ei sillä tavalla tuntunut niin haikealta, vaikka lopullista tällä kertaa onkin. Ja olen kyllä odottanut miehen lomaa, jotta saadaan jaettua hoitovastuuta taas kahdelle aikuiselle ja vietettyä aikaa perheenä :) Mutta tämä toinen jakso kotona on entisestään vahvistanut tunnetta siitä, että minua ei todellakaan ole tarkoitettu hoitamaan lasta kotona kolmevuotiaaksi ;) Ihanaa lomaa teille ja onnea töihinpaluuseen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, minustakaan ei olisi hoitamaan lasta kotona kolmea vuotta, nostan hattua kotiäideille!

      Kiitos ja ihanaa lomaa myös teille! :)

      Poista
  2. Mun on monta kertaa pitänyt käydä jättämässä kommenttini tänne ja nyt vihdoin sen ehdin tehdä. Olen lukenut sun blogin läpi valehtelematta kymmeniä kertoja. Itsellä samankaltainen tausta. Takana kolme menetystä ja nyt vihdoin tuossa vieressä tuhisee viisi viikkoinen pieni poika joka tuli loppujen lopuksi läynnistelyjen jälkeen maailmaan kiireellisellä sektiolla. Raskausaika oli henkisesti ihan hirveän rankka ja välillä tuntui että mennään ihan hengenveto kerrallaan. Palasin monesti sun blogiin ja luin juttuja läpi ja mietin että joku muukin on tästä selvinnyt ja jollakulla kaikki on lopulta käynyt hyvin, ehkä meilläkin voi. Joten iso iso kiitos teidän tarinan jakamisesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, uskomatonta kuulla, että tarinat voi olla noin samankaltaiset ja samalla, kun tämä blogi toimi itselle terapiana, on mahtavaa kuulla, että tästä on ollut apua jollekin toisellekin!

      Onnea vauvasta, nauttikaa nyt, kun pitkä odotus on vihdoin palkittu! <3

      Poista
  3. Tää aika suorastaan liitää. Ei tajua ei, että mihin se katoaa. Kun osaisi nyt nauttia tästä ajasta täysillä kun voi :) Tsemppiä uusiin kuvioihin nyt töihin palattuasi. <3 Mäkin palaan tänne blogimaailmaan jälleen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, tää ajankulu on ihan käsittämätöntä! Tsemppiä teille uuteen yritykseen! <3

      Poista
  4. Hei, mitä teille kuuluu? :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi, hyvää kuuluu, 1,5-vuotias pieni mies pitää kiireisenä, mutta tarkoitus on itse asiassa ollut käynnistellä blogia uudestaan nyt, kun haave toisesta lapsesta on syttynyt. Vielä kun löytäisi aikaa kirjoittaa!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli