maanantai 3. huhtikuuta 2017

Anarkistiäiti avautuu

Lupasin kuulumisia ja nyt tuntuu, että tuijotan valkoista ruutua. Minusta ei olisi tullut hyvää äitiysbloggaajaa - huomaahan tuon, edellinen postauskerta on viime vuodelta: lukeeko tätä enää edes kukaan?

Meillä asuu kahdeksan kuukauden ikäinen pieni ihminen. Poika, joka on oma persoonansa, temperamenttia löytyy ja oma tahto nostaa jo päätään (kuvittelin, että kasvatus alkaa vasta taaperoiässä, olin väärässä). Olen saanut kasvaa äidiksi viimeiset kahdeksan kuukautta ja melkoisen identiteettimyllyn läpi olen kulkenut. Otsikko on tarkoituksella raflaava, koska koen, etten ole missään vaiheessa sopinut siihen ihanteelliseen äitimalliin ja vasta viime aikoina olen tullut siihen tulokseen, että näin on hyvä. Minä olen paras mahdollinen äiti meidän pojalle ja meidän lapsi on paras mahdollinen lapsi meille. Kasvatamme toinen toistamme päivittäin, minä ja poika. Olen oppinut nauttimaan matkasta, koska äitiydessä ei ole määränpäätä.

Meille kuuluu hyvää (syödään, nukutaan, leikitään, ryömitään, kuunnellaan aikuisten juttuja ja opitaan uusia äänteitä) ja kuten sanoin, en osaa olla äitiysbloggaaja ja jakaa teille vinkkejä lastenvaatteista, vaippamerkeistä tai unikouluista. Olen pohtinut paljon sitä, miksi tämä vauvavuosi on ollut minulle henkisesti haastavampi kuin olisin osannut kuvitella. Keskenmenoilla ja pelolla on varmasti iso osuus, mutta samalla olen huomannut, että olin luonut mielessäni tietyn kuvan siitä, millainen äiti olisin (hyvin pitkälle tuo kuva muistutti omaa äitiäni, sen huomaan nyt) ja kun lapsen synnyttyä huomasin, etten sopinutkaan tuohon kuvaan, meni pitkä tovi, kunnes osasin hyväksyä minut sellaisena äitinä kuin olen. Kutsun itseäni anarkistiäidiksi, koska meillä on toimittu monessa asiassa eri tavalla kuin suurin osa äideistä toimii, monestakin eri syystä. Ehkä parempi nimi olisi armahtajaäiti - haluan kannustaa jokaista äitiä olemaan juuri sellainen kuin on, neuvojia nimittäin aina riittää ja jonkun mielestä toimit aina väärin. Miksi siis kuunnella, mitä muut sanovat, kun voit tehdä niin kuin itsestä hyvältä tuntuu?

Ehkä kaikki alkoi sektiosta - olinhan vähemmistösynnyttäjä toisin kuin ne urheat sissit, jotka puskivat lapsen alateitse tähän maailmaan. Tai sitten se alkoi imetyksen epäonnistumisesta (ei, en epäonnistunut, en vain koskaan täysimettänyt) ja jälleen kerran tunsin jääväni vähemmistöön. Tai sitten kaikki alkoi jo paljon aiemmin, kun en onnistunut lukuisista yrityksistä huolimatta pysymään raskaana, kuten kaikki muut (tai niin ainakin luulin). Joka tapauksessa huomasin, että äitiys ei tuntunut välittömästi luontevalta ja koin kaikesta tästä huonoa omaatuntoa.

Osittaisimetetty poikamme nukkui alusta lähtien omassa sängyssä (ensimmäiset kuukaudet itse asiassa vaunukopassa makuuhuoneemme lattialla). Viiden kuukauden iässä siirsimme hänet omaan huoneeseen ja kas kummaa, yöt rauhoittuvat koko perheessä. Kuuden kuukauden iässä loppui yösyöminen ja hieman ennen sitä myös osittaisimetys pojan omasta tahdosta ja silloin siirryimme pelkälle korvikkeelle. Surin hetken, mutta itse asiassa nautin vapaudesta, kuten kaikki huonot äidit. Veimme alle puolivuotiaan lapsemme toiselle puolelle maapalloa, koska halusimme lomalle. "Hulluja olette, kun tuollaiselle reissulle lähdette", kuulimme monesta suusta, mutta niinpä vain mentiin ja olipahan hieno reissu.

Soseita olen jaksanut näihin päiviin asti tehdä itse, mutta suurimmaksi osaksi poika syö purkkiruokaa - välillä syödään hyvin ja välillä vähän huonommin. Ryömimään motorisesti hidas poikamme lähti vasta muutama viikko sitten, mutta sanan "äiti" kuulin jo kuukausi sitten ja sen jälkeen useammankin kerran. "Ei" on kyllä selvästi aktiivisemmassa käytössä. Meillä asuu humoristinen pieni mies, joka jaksaa nauraa niin omille kuin toistenkin jutuille eikä vierasta ketään. Huono äiti kun on vienyt häntä joka paikkaan ihan pienestä asti - ei siksi, että lapsi tarvitsisi seuraa vaan siksi, että äiti tarvitsi ja tarvitsee edelleen.

Ja mikä kamalinta, tämä anarkistiäiti palaa töihin elokuussa, koska haluaa. Ei siksi, koska on pakko vaan siksi, koska haluaa. Kotonaolo on ollut opettavaista ja rakkaus omaan lapseen on jotain sanoinkuvaamatonta, mutta päivät ovat hyvin samanlaisia, kaipaan aikuista seuraa ja älyllisiä haasteita. Hyi minua, eihän näin saa nykypäivän Suomessa sanoa ja sarjamurhaajaa vähintään kasvatan, kun laitan päivähoitoon tammikuussa (oma äitini tulee hoitamaan poikaamme syksyksi).

Kuten sanoin, tämä vuosi on opettanut paljon, eniten itsestäni. Yritän tuomita vähemmän ja kuunnella enemmän, koska nyt jos joskus olen ymmärtänyt, että ihmiset toimivat erilaisista lähtökohdista käsin ja jokainen tekee varmasti omat parhaaksinäkemänsä ratkaisut. Meidän arki rullaa tällä hetkellä hienosti ja jopa nautin ajasta pojan kanssa kotona nyt, kun olen tehnyt päätökseni, että palaan elokuussa töihin. Haluni tehdä töitä tai tavata ystäviä, viettää aikaa kaksin myös mieheni kanssa ei ole poissa pojaltani - päinvastoin, hän saa levänneen ja iloisen äidin väsyneen sijaan, kun käyn aina välillä joogassa, ravintolassa tai ystävää tapaamassa. 

Ja täytyy myöntää, että vaikka viimeiset vuodet ovat olleet melkoista mankelia, tyyntä meillä nykyään jo täytyy olla, koska ajatukset toisesta lapsesta ovat heränneet. Sen aika ei ole vielä ja keskenmenot kummittelevat takaraivossa, mutta olisihan se sisarus ihana.

Ehkä minusta olisi vielä yhteen vauvavuoteenkin. Kasvaahan siitä vuodessa tahtoikäinen taapero.  

8 kommenttia:

  1. Kyllä täällä vielä seurataan teidän taivalta :)

    Ihana kirjoitus, kiitos siitä! Kaikilla meillä tosiaan on oma tausta ja sen myötä yksilöllinen lähestyminen äitiyteen... Ja jostain syystä se oma ideaalikuva äitiydestä poikkeaakin todellisuudesta :D itsellä tuo on vielä edessäpäin, kun esikoista odottelen, mutta ihana kuulla, miten muut ovat löytäneet omia tapojansa olla hyviä äitejä :)

    Oijoijoi, sisarusajatuksille peukkua! Olen seuraillut matkaasi taustalla ja pitkään, joten hirveästi tsemppiä teille, kunhan raskausasiat taas tulevat ajankohtaisiksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onnea esikoisen odotukseen - uskon, että suurimmalle osalle äitiys tuntuu heti alusta luontevalta, minä nyt satuin olemaan tällainen luonnonoikku tässä(kin) suhteessa. :)

      Ja palaan varmasti kirjoittamaan blogia oikeinkin ahkerasti jos ja kun toinen lapsi jossain vaiheessa tulee ajankohtaiseksi.

      Poista
  2. Kyllä täällä vielä seuraillaan teikäläisen blogia :) Käyn aina välillä lukemassa myös vanhoja tekstejäsi keskenmenoista ja uusista plussista. Ne on antanut toivoa meidänkin yritystaipaleelle. Taustasi huomioiden nuo sinun tunteesi ovat täysin ymmärrettäviä. Mukavaa kevättä sinne! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tsemppiä teille, toivotaan, että teidän tapauksessa kolmas kerta toden sanoo! <3

      Poista
  3. Täällä myös edelleen seuraillaan kuulumisia vaikka itsekkin olen ollut huono bloggaamaan viime aikoina :)

    Täällä myös yksi äiti joka ei ihan siihen yleiseen muottiin tahdo istua! Omat kriiseilyt myös käyty läpi, ensimmäinen kriiseily tapahtui synnytyksen jälkeen, kun sain pojan ensi kerran rinnalleni en tuntenut oikein mitään! Odottelin sitä valtavaa tunneryöppyä mistä kaikki puhui ja sitä ei tullut. Katsoin lastani ja ajattelin että tässä tämä nyt on ja tiedän että häntä pitää hoitaa, mutta se siitä! Pelästyin tätä tunnetta ja tunsin itseni huonoksi äidiksi kun ei sitä tunnemyllyä tullutkaan! Tottakai rakkays syttyi sitten myöhemmin ja onkin nyt sanoinkuvailemattoman voimakas, mutta se ensi tunne todella ahdisti ja pelotti! Täällä myös osittais imettävä äiti ja en ole imettänyt lastani 1 vuotiaaksi asti, imetys loppui noin 9-10kk paikkeilla kun töihin paluun takia oli pakko vähentää ja lopettaa! Ja kyllä, meidän poika meni päivähoitoon perhepäivähoitajalle ollessaan 11kk ikäinen ja hänestä on kasvanut hyvin sosiaalinen ja reipas pikkumies. En myöskään vienyt lastani mihinkään muskareihin, sun muihin vauvajuttuihin, joten sekin tuntuu poikkeavan valtaosista superäideistä jotka jaksavat touhuta ja mennä joka paikkaan!!

    Että älä murehdi, et ole ainoa massasta poikkeava :) Silti ollaan maailman parhaita äitejä juurikin meidän omille lapsille ^_^

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, äitiys esitetään monesti niin, että siihen liittyy pelkästään positiivisia (jopa ylitsevuotavia?) tunteita ja heti syntymästä jokainen äiti tietää vaistomaisesti, miten pienen vauvan kanssa ollaan ja mitä se tarvitsee.

      Onneksi nykyään olen todella tyytyväinen omaan äitiyteeni ja kieltäydyn tuntemasta syyllisyyttä. :)

      Mukavaa kevättä teille!

      Poista
  4. Kiva kuulla teistä! :) Lueskelin sun blogia jo jonkun aikaa ennen tätä viimeisintä, pysyvää plussaamistasi. Ja koska itselläkin on keskenmenotausta (tosin onneksi vain yhden verran) samaistuin paljon sun fiiliksiin, etenkin kun plussasin itse melko pian sun jälkeen.

    Meillä on siis nykyisin elokuussa syntynyt tyttö, ja itsekin oon alkanut jo muhitella ajatuksia toisesta lapsesta. Huomaan myöskin huolehtivani jo raskauden onnistumisesta ja ylipäätään sen alkamisesta. Voiko meillä olla toistamiseen niin hyvä tuuri, että raskaus alkaa suht nopeasti ja jatkuisi toistamiseen loppuun saakka? Aika näyttää...

    Kaikkea hyvää teijän arkeen, toivottavasti jaksat käydä välillä kirjottelemassa täällä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!

      Joo, täällä pohdinnat toisesta lapsesta on vielä pohdinnan asteella - osittain varmaan juuri siksi, että pelkään keskenmenokierteen alkamista uudelleen. Toisaalta koko ajatusmaailma on ihan eri, tuntuu että pahin kärki pelolta on ehdottomasti viety pois, kun enää ei tarvitse pelätä kokonaan lapsettomaksi jäämistä. Tai siltä se nyt tuntuu, mutta pelkään, että jos tulisin raskaaksi ja saisin taas keskenmenon, voisin olla ihan yhtä hajalla kuin aikana ennen poikaakin.

      Aika näyttää, mutta se ollaan jo päätetty, että ennemmin tai myöhemmin yritys saa alkaa uudelleen, keskenmenopelosta huolimatta. Siinä vaiheessa avaan varmaan blogin taas kunnolla uudelleen.

      Kaikkea hyvää myös teille! :)

      Poista