Siirry pääsisältöön

Maaginen raskausviikon 22 raja

Vaikka tämä toinen (viides) raskaus on ollut hyvin erilainen kuin esikoisen odotus, odotin silti tuota raskausviikon 22 täyttymistä. Nyt syntymätön lapsemme ei voi mennä enää kesken ja näiltä viikoilta lähtien äitiyspolilla ei suhtauduta mahdollisiin ongelmiin enää "emme valitettavasti voi tehdä mitään" -asenteella. Raskausviikolla 17 esikoinen uhmakohtauksessaan tönäisi mahaani niin, että sain muutaman kivuliaan supistuksen ja silloin äitiyspolille soittaessani kätilö totesi vain, että vaikka sikiö lähtisikin tämän seurauksena syntymään, he eivät tilanteelle mitään voisi ja siksi tarkistukseen tuleminenkin on turhaa.

Nyt niin ei onneksi enää ole. Kävin eilen neuvolassa ja sain raskaustodistuksen. Nyt voimme sitten hakea äitiysavustusta, äitiys- ja vanhempainrahaa ja lapsilisää. Päätimme, että emme ota tällä kertaa äitiyspakkausta, vaan otamme avustuksen rahana. Olen käynyt tässä elokuussa läpi kaikki esikoisen vaatteet, niitä on joka koossa (56-92) niin reilusti, että tarvetta lisätavaralle ei oikeastaan ole. Lisäksi esikoisen jäljiltä tallessa on makuupussi, vuodevaatteet ja kaikki muu pikkutavara, jonka äitiyspakkauksesta hyödynsimme. Näin se taitaa mennä, että pikkuveli saa pukeutua ikuisesti veljensä käytettyihin vaatteisiin, mutta onneksi ainakin vauvavuoden vaatteet ovat niin hyväkuntoisia, että niitä tuskin uskoisi käytetyiksi.

Neuvolakäynti oli jotenkin tosi mukava. Raskausdiabeteksestä tuskin edes puhuimme, verensokeriarvoni ovat olleet niin hyviä ja mittaukset niin tuttuja edelliseltä kerralta, että tätä ajattelen arjessa hyvin vähän. Sen sijaan keskustelimme edessä olevan istukan vaikutuksesta liikkeiden tuntemiseen ja käytimme hyvän aikaa sydänäänten kuunteluun ja liikkeiden tunnusteluun. Terveydenhoitaja kuunteli liikkeitä dopplerilla ja kysyi aina, että tunsinko sitä ja sitä liikettä. Suurinta osaa selkeistä tömähdyksistä en todellakaan tuntenut! Totesimme siis yhdessä, että syytä huoleen ei ole, koska lapsi on selvästi aktiivinen kohdussa, minulta vaan jää istukan takia suuri osa liikkeistä tuntematta. Tärkeintä on, että tunnen jotain päivittäin ja näinhän on ollut jo raskausviikolta 16 saakka.

Terkkari mittasi myös hemoglobiinin, joka oli ihan hämmästyttävän hyvä, 132, joten lisäraudalle ei todellakaan ole tarvetta. Sokerit ja proteiinit näyttivät negatiivista ja verenpaine oli hyvä 106/69. Painoa on kertynyt todella maltillisesti, vain 3 kiloa raskausviikolta 16 saakka, joten huolta vauvan liiallisesta kasvusta tässä vaiheessa ei ole.

Lisäksi keskustelimme pitkän aikaa synnytyksestä. Olen menossa esikoisen pieleen menneen synnytyksen takia pelkopolille juttelemaan tulevasta synnytyksestä. Ensimmäisen ajan sain jo lokakuulle, silloin käymme Jorvin kätilön kanssa läpi esikoisen syntymää ja kaikkea sitä, mikä siinä minua mahdollisesti ahdisti. Toinen käynti on joulukuun alussa, silloin vuorossa on erikoislääkärin vastaanotto ja sektiosta johtuva synnytystapa-arvio. 

Olen miettinyt synnytystä yhä enenevässä määrin. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä vahvempana minussa on herännyt tarve päästä synnyttämään - jos vain mitenkään mahdollista - alakautta ja mahdollisimman luonnollisesti. En olisi uskonut koskaan sanovani näin, mutta esikoisen yltiömedikalisoitunut synnytys on saanut minussa aikaan vastareaktion. Haluaisin pystyä odottelemaan tarpeeksi pitkään, että kehoni pääsisi tekemään sen, mihin se on tarkoitettu. Eli käynnistämään supistukset itsestään ja löytäisin sen rauhan, jossa uskaltaisin sen antaa tehdä kivuliaan avautumistyönsä niin kauan kuin siinä kestääkin. Kipua en pelkää, koska olen tottunut siihen jo kolmen keskenmenon ja yhden pitkän käynnistyksen myötä. Luotan tottakai sairaalan henkilökuntaan ja ymmärrän realistisesti, että todennäköisyys keisarileikkaukseen päätymiseen on kohonnut. Mutta samalla tiedostan, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni synnyttää alateitse - jos päädymme tässä raskaudessa sektioon, mahdollinen kolmas lapsi syntyisi väistämättä suunnitellulla sektiolla. En lähde soitellen sotaan: olen valmis kaikkiin mahdollisiin lääketieteellisiin toimenpiteisiin ja kivunlievityksiin, joita koen tarvitsevani synnytyksen ollessa käynnissä, mutta mitä pidempään voisin pärjätä mahdollisimman lääkkeettömästi, sitä tyytyväisempi olisin.

Ymmärrän nyt, että esikoisen syntymässä ei ollut mitään luonnollista. Synnytys käynnistettiin, minut pumpattiin täyteen keinotekoisia hormoneja ja jatkuvassa (vauvan)kuolemanpelossani en kyennyt rentoutumaan millään tavalla. Tämä yhdistettynä voimakkaisiin kivunlievityskeinoihin johti siihen, että kohtuni ei toiminut niin kuin sen on tarkoitettu (eli avautunut) ja lopulta päädyimme suureksi pettymyksekseni sektioon. Uskon myös, että koko tämä luonnoton syntymä johti osaltaan siihen, että imetys ei käynnistynyt toivotulla tavalla, suhteen rakentaminen vauvaan kesti pitkään ja baby blues koko rytinällään iski päälle jo lapsivuodeosastolla.

Ehkä siis haen tällä luonnollisemmalla lähestymistavalla myös positiivisempaa alkua vauvan kanssa: jos saisin vastasyntyneen vauvani joulu-tammikuun hämärässä suoraan rinnalleni, ehkä me molemmat kokisimme sen, mihin meidät on tarkoitettu. Vauva saisi imeä äidin rintaa ja minä saisin keskittyä vauvaan, en sektiohaavaan, toimimattomiin rintoihin ja taivaissa huiteleviin tulehdusarvoihin.

Ainahan sitä saa haaveilla. Mutta tuskin siitä haittaakaan on, jos seuraavien kuukausien aikana tutustuihin hieman lisää rentoon synnytykseen, aktiiviseen synnytykseen ja hypnosynnytykseen. Pitkälle on tultu esikoisen odotusajoista ja hyvä niin.

Kommentit

  1. Mä en oikein ymmärrä hinkua synnyttää sektion jälkeen alateitse. Kohdussa on jo arpi, samoin vatsassa, miksi ottaa riski repeämistä ja pidätysongelmista? Suunnitellusta sektiosta yleensä toipuu nopeasti. Toisaalta riski kiireelliselle sektiolle on kohonnut, jos siihen on aiemmin päädytty synnytyksen etenemättömyyden takia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Riski on tottakai olemassa, mutta kannattaa muistaa, että ei suunniteltua sektiotakaan noin vain anneta ilman selvää lääketieteellistä tai pelkoperustetta ja tässä tapauksessa kun takana on yksi epäonnistunut käynnistys, selvää lääketieteellistä syytä ei vielä ole. En siis usko, että lääkäri suostuisi sektiopyyntöön tuosta noin vain. Miksi myöskään vaatisin itselleni sektiota, kun se ei ensimmäisellä kerralla eikä nyt ole ensisijainen toiveeni?

      Toki ymmärrän realiteetit, synnytyksen käynnistykseen en suostu enää ollenkaan, joten sektioon päädytään joka tapauksessa jos synnytys ei käynnisty tai vauva pitää jostain muusta syystä saada pian kohdusta ulos. Sitten taas jos se käynnistyisi itsestään, miksi en edes antaisi alatiesynnytykselle mahdollisuutta?

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli