Siirry pääsisältöön

Viimeisen kolmanneksen kynnyksellä

Radiohiljaisuudesta moi! Niin vain vilahti syyskuu ohi - maanantaina alkaa jo lokakuu ja alkaneet opinnot ovat pitäneet minut niin kiireisenä, että raskaus on ollut ajatuksissa jopa taka-alalla. Monta kertaa olen miettinyt, että pitäisi laittaa jotain ajatuksia blogiin. Mutta tuntuu, että kirjoitettavaa ei ole oikein ollut. Tänään on rv 26+5 ja pystyn (onneksi) elämään täysin normaalia elämää. Satunnaisia harjoitussupistuksia ja lantiokipuja lukuunottamatta arki rullaa normaalisti ja toivottavasti näin jatkuu myös, kun reilun viikon päästä pyörähtää käyntiin viimeinen kolmannes.

Olen keskittynyt tässä kuussa jälleen kaikkeen muuhun kuin tulevaan vauvaan: opintoihin, esikoiseen, arjen pyörittämiseen. Vauva kulkee menossa mukana ja koska oma vointi on edelleen suhteellisen hyvä, huomaan, että syksy on jo pitkällä ja laskettuun aikaan on enää 3 kuukautta. On siis mahdollista, että vauva on sylissä jo ennen vuoden loppua ja siihen tuntuu olevan yllättävän lyhyt aika. 

Edelleen jaksan ihmetellä, miten erilainen raskaus tämä toinen (viides) on ollut esikoiseen verrattuna. Olen voinut hyvin niin henkisesti kuin fyysisestikin ja kevät tietysti jo vähän jännittää - miten rikki menen synnytyksessä ja kuinka mielialani muuttuu hormonitason romahtaessa. Juuri eilen illalla totesin ystävälle, että raskaus näyttää sopivan minulle; mielialani on tasaisempi, fyysinen vointi on mitä mainion ja olen ollut ihan käsittämättömän terve myös koko tämän raskausajan *koputtaa puuta*. Toisaalta maha alkaa jo todella painaa ja tiedän, että rv 30+ lähtien toivon varmasti joka päivä, että saisin oman kehoni takaisin. Sitten taas tiedän, että syntyvä vauva tuo mukanaan jatkuvat univelat, sekaisin menevän arjen (ja esikoisen) ja tuplaantuvan työmäärän, joten yritän nyt tosissani nauttia näistä viimeisistä kuukausista kolmihenkisenä perheenä. Monessa hetkessä huomaan ihmetteleväni, miten paljon helpompaa elämä on jo 2v2kk ikäisen kanssa ja miten helppo yhden lapsen hoitovastuu on jakaa kahden aikuisen kesken. Tiedän siis, että edessä on rankat ajat ja kun vuoden 2020 alussa palaan takaisin opintojen pariin, elämä ei ole enää samanlaista kuin esikoista ensimmäistä kertaa hoitoon viedessä.

Tyytyväisenä siis silittelen kasvavaa vatsaa ja mielessäni kehotan vauvaa pysymään kohdussa vuodenvaihteen yli - aikaa tutustua häneen on sitten loppuelämä, joten hetki voidaan olla vielä kolmistaan. 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo neljättä ke

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta

Toinen kolmannes ja oireettomuuden kirouksesta

Tänään on rv 13+0. Ihan hetkeksi on pakko pysähtyä ja miettiä sitä. Suurin osa äitiysoppaista määrittelee juuri tämän viikon alkamisen merkitsevän myös toisen kolmanneksen alkua. Siis että minä - pelkkiä keskenmenoja saanut nainen - olen päässyt toiselle kolmannekselle. Sanattomaksi vetää.  Toki heti ajattelen niin, että todisteena tästähän minulla on vain viikontakainen ultrakäynti. Mistäpä sitä tietää, mitä siellä kehossa on ehtinyt tapahtua tässä viikon aikana. Kuten huomaatte, luotto oman kehon toimintaan niin kuin luonto on sen tarkoittanut on edelleen lähes olematonta. Tuurilla ne laivatkin seilaa. Nyt ollaan täysin neitseellisellä maaperällä: tänne saakka ei olla koskaan päästy enkä siis tiedä, mitä odottaa tai mikä on normaalia. Kehohan nimittäin päätti - varmaan sitten sen toisen kolmanneksen kunniaksi - että nyt on aika luopua raskausoireista. Lauantaina yökin aamulla aiempia viikkoja huomattavasti vähemmän ja jaksoin valvoa lauantai-iltana puoleenyöhön saakka, mikä oli