Aika kuluu tässä viidennessä raskaudessa todella paljon nopeammin kuin kertaakaan tätä aiemmissa. Ehkä se johtuu siitä, että päivät ovat niin täynnä tekemistä: töitä, lapsenhoitoa, kotitöitä, yleistä aikataulujen kanssa säätämistä. Ehdin murehtia raskauden jatkumista, oireita tai niiden puuttumista hyvin vähän, kun koko ajan on kiire. On myös helpompaa olla raskaana, kun takana on yksi onnistunut raskaus - toisaalta tuntuu, että ehkä tämäkin voi onnistua kun edellinenkin onnistui ja toisaalta keskenmeno ei tunnu samalla tavalla maailmanlopulta, koska kotona on jo yksi lapsi, vaikka tietysti iso suru olisikin.
Kiireen kääntöpuolena on se, etten ehdi levätä ollenkaan. Ja se on oikeasti iso ongelma oman voinnin kannalta. Pahoinvointi vaivaa pitkin päivää, mutta töissä on silti käytävä. Esikoista odottaessa jaksoin töissä, kun odotin vain sitä, että pääsen loppuillaksi sohvalle makaamaan. No, nythän kiiruhdan töistä kotiin ja äkkiä lasta hakemaan ja sitten ulkoillaan (ja tottakai nämä lämpimät säät vain jatkuvat ilman loppua, koska mikä olisikaan ihanampaa kuin istua hiekkalaatikolla paahtavassa auringonpaisteessa, kun oksennus pyörii kurkussa...), syödään, leikitään ja vaaditaan äidin huomiota koko illan. Kun saan lapsen nukkumaan, en jaksa tehdä muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan.
Silti, en halua valittaa. Onhan pahoinvointi toivottavasti merkki siitä, että kaikki on hyvin ja alkio kasvaa.
Tässä raskaudessa myös nälän määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Voisin syödä koko ajan. Ja syönkin, että jaksan ja pahoinvointi pysyisi loitolla, mutta nyt jo pelkään tulevaa raskausdiabetesdiagnoosia ja ensi viikolla odottavaa ensimmäistä neuvolakäyntiä, kun tiedän, että terveydenhoitaja aloittaa saarnansa jo ensimmäisellä kerralla.
Yritän ottaa päivän kerrallaan ja olla murehtimatta keskenmenoa tai sitä, mitä siitä voi seurata, jos raskaus jatkuukin. Kun nyt selviäisi yökkimättä seuraavasta työpäivästä, siinä tavoitetta tähän hetkeen kerrassaan.
Kiireen kääntöpuolena on se, etten ehdi levätä ollenkaan. Ja se on oikeasti iso ongelma oman voinnin kannalta. Pahoinvointi vaivaa pitkin päivää, mutta töissä on silti käytävä. Esikoista odottaessa jaksoin töissä, kun odotin vain sitä, että pääsen loppuillaksi sohvalle makaamaan. No, nythän kiiruhdan töistä kotiin ja äkkiä lasta hakemaan ja sitten ulkoillaan (ja tottakai nämä lämpimät säät vain jatkuvat ilman loppua, koska mikä olisikaan ihanampaa kuin istua hiekkalaatikolla paahtavassa auringonpaisteessa, kun oksennus pyörii kurkussa...), syödään, leikitään ja vaaditaan äidin huomiota koko illan. Kun saan lapsen nukkumaan, en jaksa tehdä muuta kuin syödä ja mennä nukkumaan.
Silti, en halua valittaa. Onhan pahoinvointi toivottavasti merkki siitä, että kaikki on hyvin ja alkio kasvaa.
Tässä raskaudessa myös nälän määrä on jotain aivan käsittämätöntä. Voisin syödä koko ajan. Ja syönkin, että jaksan ja pahoinvointi pysyisi loitolla, mutta nyt jo pelkään tulevaa raskausdiabetesdiagnoosia ja ensi viikolla odottavaa ensimmäistä neuvolakäyntiä, kun tiedän, että terveydenhoitaja aloittaa saarnansa jo ensimmäisellä kerralla.
Yritän ottaa päivän kerrallaan ja olla murehtimatta keskenmenoa tai sitä, mitä siitä voi seurata, jos raskaus jatkuukin. Kun nyt selviäisi yökkimättä seuraavasta työpäivästä, siinä tavoitetta tähän hetkeen kerrassaan.
Kommentit
Lähetä kommentti