First things first: loma oli ihana ja tuli todella tarpeeseen. Kaupunkilomailun ohessa kävimme heti ensimmäisenä lomailtana aviomiehen kanssa myös todella pitkän keskustelun viimeisestä puolesta vuodesta. Minusta on välillä tuntunut siltä, että mieheni ei sure tarpeeksi (eli ei itke näkyvästi, ei puhu yms. muuta hyvin tyypillistä suomalaisille miehille) ja toisaalta, että hän ei haluaisi enää minunkaan surevan keskenmenoja. Vaikka olimme päättäneetkin keskittyä lomailuun jatkuvan menetyksissä rypemisen sijaan, oli todella puhdistavaa keskustella molempien tuntemuksista heti ensimmäisenä iltana - näin pystyimme nauttimaan loppulomasta keveämmin mielin. Totesimme lopuksi, että haluamme samoja asioita ja olemme ns. samalla sivulla kaikesta, mutta kommunikaatiokeinomme eroavat välillä niin olennaisesti, että toiselle pitää ja saa sanottaa kaiken sen, mitä tuntee ja mitä ei tunne. Menetys on molempien, suru on molempien mutta molemmilla on oikeus kokea se omalla tavalla.
Lomalla huomasin myös monesti miettiväni tätä blogia. En niinkään enää viimeisintä keskenmenoa vaan sitä, miten paljon minua on auttanut asioiden kirjoittaminen auki. Tuntuu, että olen kasvanut kesästä uskomattoman paljon ja on niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa syyskuussa ensimmäistä keskenmenoa sureneelle itselleni. Siksi ajattelinkin listata seuraavaksi muutamia lohdutukseksi tarjottuja kommentteja, mutta jotka eivät aina ihan osuneet siihen parhaimpaan tilanteeseen. Oikeita sanoja on joskus hankala löytää, mutta vältä ainakin näitä, jos satut tällä hetkellä tukemaan ystävääsi/siskoasi tms. hänelle vaikeassa tilanteessa.
Ehkä sinä et vielä ollut valmis äidiksi.
Öö, no miksi luulet, että hankkiuduin sitten alun perinkään raskaaksi? Lukuunottamatta vahinkoraskauksia, uskon että kolmenkympin molemmin puolin pyörivät nykypäivän suomalaisnaiset yleensä tietävät, mitä tekevät ja kokevat olevansa siihen juuri niin valmiita, kuin sillä hetkellä ovat. Tällainen ei lohduta yhtään ja kaiken lisäksi se loukkaa (ainoastaan hyvin vahvasti uskovaiset ihmiset voivat saada lohtua ajatuksesta "kaikella on tarkoitus ja sinua nyt ei tarkoitettu tämän lapsen äidiksi").
Sikiö ei olisi ollut elinkelpoinen, joten ole onnellinen, että luonto korjasi huonon yksilön jo näin alkuvaiheessa.
Kai minä sitä tässä nimenomaan suren, ettei sikiö ollut elinkelpoinen. Miksi muut onnistuvat saamaan terveitä vauvoja ja me siitämme niitä elinkelvottomia??
Pitäisiköhän sinun mennä terapiaan?
Jokaisella naisella on oma tapansa ja aikansa surra, joten jos ystäväsi vielä parin-kolmen viikon jälkeen itkee keskenmennyttä raskautta, anna hänen itkeä. Suurin osa keskenmenon kokevista naisista saa vain yhden sellaisen ja tuolloin terapiaa harvoin tarvitaan. Ja vaikka tarvittaisiinkin, sinun ei tarvitse olla sitä suosittelemassa. Masennus ja pitkittynyt suru on asia erikseen. Parin viikon jälkeen en menisi terapioita ehdottelemaan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuisi ystäväsi/sukulaisesi/siskosi yms. kohtalo kuinka pahalta tahansa.
Eiköhän olisi aika jo piristyä, ei kannata jäädä tuleen makaamaan.
Katso edellinen. Helppohan toiselle on sanoa, että piristy jo. Jokainen voi itse tulla kokemaan, että miltä raskauden äkillinen keskeytyminen tuntuu. Anna ystävällesi aikaa surra, älä yritä pakottaa piristymään.
Elämä voi olla hyvää ilman lapsiakin.
Tämä sattuu kaikista eniten silloin, kun sen sanoo joku, jolla jo on lapsia. Taas kerran - helppo se on tulla sanomaan, kun itsellä on jo pieni pallero kotona, että eipä niitä lapsia oikeasti ole pakko hankkia. Ei ole, mutta keskenmenon saanut on aivan rikki, hajalla ja pelkää mahdollista tulevaisuutta ilman lapsia, joten ei auta yhtään, jos ystävät tulevat vielä viereen maalailemaan piruja seinille.
Et kai sinä voi sitä niin paljon surra, kun eihän teillä vielä ollut mitään konkreettista.
Jos raskauspahoinvointi, jatkuva väsymys ja pissahätä sekä ultrakuvassa nähty elävä sikiö eivät ole konkreettisia, niin mitkä sitten? Sitäpaitsi, joskus realistisen haaveen romuttuminen voi olla yhtä kamalaa, jos ei jopa kamalampaa.
Seuraavalla kerralla suosittelen käyttämään näitä ja näitä apukeinoja, minä olen netistä lukenut.
Älä neuvo, siitä nyt ei vain ole mitään hyötyä. Ainoa poikkeus tähän on se, jos olet itse läpikäynyt keskenmenon/keskenmenoja ja sinulle on ollut näistä keinoista apua ja/tai olet hedelmällisyyshoitoihin erikoistunut gynekologi. Muussa tapauksessa, pidä suusi kiinni.
Te olette niin nuoria, aikaa on vaikka kuinka.
Niin totta ja silti, me haluttiin juuri tämä lapsi. Vaikka saisimme sata lasta tämän keskenmenon jälkeen, se ei poista sitä tosiasiaa, että tätä lasta ei meille tule.
Mitä sitten pitäisi sanoa? Yleensä auttaa se, että on läsnä ja kuuntelee, sanoo vaikka, että on pahoillaan. Vaikka ystävä toistaisi samoja asioita useita viikkoja putkeen (muistelepa, kun itse vaikkapa erosit poikaystävästä ja spekuloit viikkotolkulla tämän samaisen ystävän kanssa syitä eroon - niinpä), anna hänen tehdä se. Tarjoa olkapäätä ja teetä, nenäliinoja ja vie ystävä vaikka viinilasilliselle (kunhan antibioottikuuri ja tyhjennytkset ovat ohi - tähän voi mennä pitkäänkin).
Ja joku päivä, kun ystäväsi alkaa vaikuttaa jo pirteämmältä, voit sanoa, että tämä oli myös sinulle järkytys ja että olet iloinen siitä, että ystäväsi voi jo selvästi paremmin mutta että tiedät, että pahoja päiviä voi aina tulla ja että olet aina olemassa ja puhelinsoiton/bussi-/ratikka-/kävelymatkan päässä. On ok nauraa, on ok puhua täysin muista asioista ja ystäväsi osaa arvostaa sinua varmasti, vaikka ei aina sitä muistaisikaan sanoa.
Sanottakoon sitä vaikka myötätunnoksi, ystävyydeksi tai rakkaudeksi. Kauniita ja tarpeellisia asioita kaikki.
PS. Sori megapostaus ja kiitos ihanille ystävilleni, jos jaksoitte lukea tänne asti ja jotka kuljette mukana tällä meidän kivisellä tiellä! <3
Lomalla huomasin myös monesti miettiväni tätä blogia. En niinkään enää viimeisintä keskenmenoa vaan sitä, miten paljon minua on auttanut asioiden kirjoittaminen auki. Tuntuu, että olen kasvanut kesästä uskomattoman paljon ja on niin paljon asioita, joita haluaisin sanoa syyskuussa ensimmäistä keskenmenoa sureneelle itselleni. Siksi ajattelinkin listata seuraavaksi muutamia lohdutukseksi tarjottuja kommentteja, mutta jotka eivät aina ihan osuneet siihen parhaimpaan tilanteeseen. Oikeita sanoja on joskus hankala löytää, mutta vältä ainakin näitä, jos satut tällä hetkellä tukemaan ystävääsi/siskoasi tms. hänelle vaikeassa tilanteessa.
Ehkä sinä et vielä ollut valmis äidiksi.
Öö, no miksi luulet, että hankkiuduin sitten alun perinkään raskaaksi? Lukuunottamatta vahinkoraskauksia, uskon että kolmenkympin molemmin puolin pyörivät nykypäivän suomalaisnaiset yleensä tietävät, mitä tekevät ja kokevat olevansa siihen juuri niin valmiita, kuin sillä hetkellä ovat. Tällainen ei lohduta yhtään ja kaiken lisäksi se loukkaa (ainoastaan hyvin vahvasti uskovaiset ihmiset voivat saada lohtua ajatuksesta "kaikella on tarkoitus ja sinua nyt ei tarkoitettu tämän lapsen äidiksi").
Sikiö ei olisi ollut elinkelpoinen, joten ole onnellinen, että luonto korjasi huonon yksilön jo näin alkuvaiheessa.
Kai minä sitä tässä nimenomaan suren, ettei sikiö ollut elinkelpoinen. Miksi muut onnistuvat saamaan terveitä vauvoja ja me siitämme niitä elinkelvottomia??
Pitäisiköhän sinun mennä terapiaan?
Jokaisella naisella on oma tapansa ja aikansa surra, joten jos ystäväsi vielä parin-kolmen viikon jälkeen itkee keskenmennyttä raskautta, anna hänen itkeä. Suurin osa keskenmenon kokevista naisista saa vain yhden sellaisen ja tuolloin terapiaa harvoin tarvitaan. Ja vaikka tarvittaisiinkin, sinun ei tarvitse olla sitä suosittelemassa. Masennus ja pitkittynyt suru on asia erikseen. Parin viikon jälkeen en menisi terapioita ehdottelemaan, vaikka sinusta itsestäsi tuntuisi ystäväsi/sukulaisesi/siskosi yms. kohtalo kuinka pahalta tahansa.
Eiköhän olisi aika jo piristyä, ei kannata jäädä tuleen makaamaan.
Katso edellinen. Helppohan toiselle on sanoa, että piristy jo. Jokainen voi itse tulla kokemaan, että miltä raskauden äkillinen keskeytyminen tuntuu. Anna ystävällesi aikaa surra, älä yritä pakottaa piristymään.
Elämä voi olla hyvää ilman lapsiakin.
Tämä sattuu kaikista eniten silloin, kun sen sanoo joku, jolla jo on lapsia. Taas kerran - helppo se on tulla sanomaan, kun itsellä on jo pieni pallero kotona, että eipä niitä lapsia oikeasti ole pakko hankkia. Ei ole, mutta keskenmenon saanut on aivan rikki, hajalla ja pelkää mahdollista tulevaisuutta ilman lapsia, joten ei auta yhtään, jos ystävät tulevat vielä viereen maalailemaan piruja seinille.
Et kai sinä voi sitä niin paljon surra, kun eihän teillä vielä ollut mitään konkreettista.
Jos raskauspahoinvointi, jatkuva väsymys ja pissahätä sekä ultrakuvassa nähty elävä sikiö eivät ole konkreettisia, niin mitkä sitten? Sitäpaitsi, joskus realistisen haaveen romuttuminen voi olla yhtä kamalaa, jos ei jopa kamalampaa.
Seuraavalla kerralla suosittelen käyttämään näitä ja näitä apukeinoja, minä olen netistä lukenut.
Älä neuvo, siitä nyt ei vain ole mitään hyötyä. Ainoa poikkeus tähän on se, jos olet itse läpikäynyt keskenmenon/keskenmenoja ja sinulle on ollut näistä keinoista apua ja/tai olet hedelmällisyyshoitoihin erikoistunut gynekologi. Muussa tapauksessa, pidä suusi kiinni.
Te olette niin nuoria, aikaa on vaikka kuinka.
Niin totta ja silti, me haluttiin juuri tämä lapsi. Vaikka saisimme sata lasta tämän keskenmenon jälkeen, se ei poista sitä tosiasiaa, että tätä lasta ei meille tule.
Mitä sitten pitäisi sanoa? Yleensä auttaa se, että on läsnä ja kuuntelee, sanoo vaikka, että on pahoillaan. Vaikka ystävä toistaisi samoja asioita useita viikkoja putkeen (muistelepa, kun itse vaikkapa erosit poikaystävästä ja spekuloit viikkotolkulla tämän samaisen ystävän kanssa syitä eroon - niinpä), anna hänen tehdä se. Tarjoa olkapäätä ja teetä, nenäliinoja ja vie ystävä vaikka viinilasilliselle (kunhan antibioottikuuri ja tyhjennytkset ovat ohi - tähän voi mennä pitkäänkin).
Ja joku päivä, kun ystäväsi alkaa vaikuttaa jo pirteämmältä, voit sanoa, että tämä oli myös sinulle järkytys ja että olet iloinen siitä, että ystäväsi voi jo selvästi paremmin mutta että tiedät, että pahoja päiviä voi aina tulla ja että olet aina olemassa ja puhelinsoiton/bussi-/ratikka-/kävelymatkan päässä. On ok nauraa, on ok puhua täysin muista asioista ja ystäväsi osaa arvostaa sinua varmasti, vaikka ei aina sitä muistaisikaan sanoa.
Sanottakoon sitä vaikka myötätunnoksi, ystävyydeksi tai rakkaudeksi. Kauniita ja tarpeellisia asioita kaikki.
PS. Sori megapostaus ja kiitos ihanille ystävilleni, jos jaksoitte lukea tänne asti ja jotka kuljette mukana tällä meidän kivisellä tiellä! <3
Mulla meinas pää räjähtää joistakin noista. Etenkin tuo "et ollut vielä valmis äidiksi" oli kyllä ihan harvinaisen loukkaava.
VastaaPoistaMutta, niin, myös tuo sikiön elinkelvottomuuden korostaminen ei auta. Ei kai sitä keskenmenonkaan läpikäynyt tyhmä ole - eihän hän sure sitä, ettei saanut synnyttää maailmaan jotain elinkelvotonta, vaan juuri sitä, ettei sikiö ollut elinkelpoinen. Eikä sen pitäisi edes olla niin vaikea asia ymmärtää: ihan vastaavasti silloin, kun surin paappani kuolemaa, en surrut sitä, että hänen Alzheimerin tiedottomaksi runtelema elämänsä ei saanut enää jatkua, vaan sitä, että vuosia aiemmin jo olin menettänyt terävän ja provosoivan ja rakastavan paappani Alzheimerille. Keskenmeno ja kuolema, ne nyt vain jotenkin ovat se konkreettinen naula, johon suru ripustetaan, mutta eivät silti surun syy.
Juuri näin.
VastaaPoistaItse koin noista melkein pahimmaksi tuon "Elämä voi olla hyvää ilman lapsiakin". Kun tämä tuli lapsia jo saaneelta ystävältä, tuntui minusta siltä, kuin hän olisi jo tuominnut meidät kahden keskenmenon jälkeen lapsettomien surulliseen joukkoon. Tiedän, että kommentti oli tarkoitettu lohdutukseksi, mutta itsestä se kuulosti siltä, että koska meiltä tämä lastenteko ei nyt vain näytä onnistuvan, olisi syytä sopeutua jo elämään ilman lapsia. Jos kommentti olisi tullut tahattomasti tai tarkoituksella lapsettomalta ihmiseltä, olisin ehkä voinut saada siitä lohtua, mutta nyt kommentti tunti entisestään korostavan sitä, mitä ystävälläni jo on ja minulta vielä puuttuu (ja saattaa jäädä loppuelämäksi puuttumaan).