Siirry pääsisältöön

Kolme yötä ultraan on

Täällä odotellaan tiistain ultraa jännittyneissä tunnelmissa. Tänään on 6+5 (tarkalleen se päivä, kun edellisessä raskaudessa oireet loppuivat kuin seinään ja muutama päivä myöhemmin varhaisultrassa todettiin raskauden menneen kesken) ja olen saanut nauttia jo viimeiset kolme päivää ympärivuorokautisesta kuvotuksesta. Oireet ovat siis vahvoina ja pahimmillaan iltaisin - keskiviikko- ja torstai-iltoina oksensin vielä kahdeksan aikaan illalla - en siis ymmärrä miksi puhutaan aamupahoinvoinnista, kun tämä tuntuu kestävän koko päivän, jopa yön.

Mutta en valita vaan otan jokaisen oireellisen päivän ilolla vastaan. Tuntuu, että en aiemmin tiennytkään, mitä alkuraskaus voi todella olla ja mitä enemmän kuvottaa, sitä tyytyväisempi olen ja haluan luottaa siihen, että alkio voi hyvin. 

En voi silti kieltää sitä, että tiistai jännittää aivan kamalasti. Jopa niin paljon, että mietin välillä, että miten selviän ultrasta pyörtymättä. Yllättävän nopeasti nämä kolme viikkoa ovat menneet ja suhteellisen pienillä paniikeilla ollaan selvitty. Pääosin omat fiilikset ovat rauhalliset (toisaalta ei ehdi murehtimaan liikoja, kun makaa sohvalla ja yrittää olla oksentamatta) ja pelko keskenmenosta taitaa olla minimissään. Muistan kuitenkin, että tämä on neljäs raskauteni ja koska edellisiä onnistuneita raskauksia ei ole, todennäköisyydet ovat huonommat kuin koskaan aiemmin.

Ristiriitaiselta tuntuu se, että tällä kertaa toivoa on lääketieteellisessä mielessä vähemmän, mutta yhtä aikaa olen toiveikkain kuin yhdelläkään aiemmalla kerralla. Tiedän, että jos tiistaina kaikki on hyvin, kyseessä on vasta ensimmäinen erävoitto ja meille on käynyt aiemminkin huonosti, vaikka varhaisultrassa kaikki on ollut hyvin. Siitä huolimatta haluaisin jaksaa uskoa, että tämä kerta olisi erilainen. Parempi, toiveikkaampi, täynnä elämää eikä kuolemaa.

Vielä pitäisi nukkua kolme yötä. Tulisiko joulu meille tänä vuonna kaksi viikkoa etuajassa? 

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo nel...

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta ...

Ensimmäinen erävoitto

Pelätty, odotettu, vihattu, kaivattu ja kamalalla kammolla odotushuoneessa manattu ultra oli tänään. Kaikki oli hyvin. Ainakin vielä. Vaikka  kolmannessa raskaudessa ei päästy edes näin pitkälle, että olisi nähty elävä sikiö, kahdella aiemmalla kerralla varhaisultrassa syke on löytynyt. Siksi en uskalla vielä juhlia, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hyvä uutinen pitkään aikaan. Jännitys kasvoi huippuunsa eilisen ja tämän aamun aikana ja myöhässä ollutta lääkäriä odotellessa sanoin jo miehelle, että haluan paeta ja lähteä vain kotiin. Että ei minusta ole tähän. Manasin koko vauvaprojektin alimpaan helvettiin ja mietin, että kuka hullu lähtee tähän näin monta kertaa.  Tutkimushuoneessa tärisin ja lähes itkin pelkästään siksi, että tiesin, mitä tuleman pitää (keskenmenoista seuranneesta ultrakammosta en taida päästä koskaan eroon), mutta hyvin pian lääkäri vain totesi, että kyllä täällä syke näkyy. Purskahdin saman tien itkuun. Ettäkö näin suuri onni on meitä tä...