Kävin eilen ensimmäisellä neuvolakäynnillä - jo kolmatta kertaa. Kahdessa ensimmäisessä raskaudessa päästiin neuvolaan saakka, kolmannessa ei edes sinne.
En odottanut neuvolaa innolla. Edelliset kokemukset olivat huonoja: muistan, että neuvolatädit pitivät lapsen syntymistä automaationa ja se häiritsi minua suunnattomasti. He pitivät tavallisen älä-syö-sitä-ja-tätä-ja-muistathan-ettei-alkoholia-saa-juoda-raskaana puheen (KAKSI kertaa), vaikka itse muistan miettineeni, että vieläköhän olen edes raskaana ja voitaisiinko puhua järjettömästä keskenmenon pelosta. Ei puhuttu silloin ei ja kun muutama viikko myöhemmin peruin ajat, teki mieleni lähettää terveisiä hoitajille, että olisiko kannattanut suhtautua asiakkaan pelkoihin kaivatulla vakavuudella.
Eilinen käynti oli täysin erilainen. En tiedä johtuiko se kunnan ja toimipisteen muutoksesta (muuttomme kuntarajan toiselle puolelle oli siis hyvä asia!) vai kokeneemmasta kätilö-terveydenhoitajasta, joka ihan ensimmäiseksi kysyi, että mitä minulle kuuluu ja mistä minä haluaisin tänään keskustella. Käytimme joka tapauksessa yli tunnin keskustellen raskaasta taustastamme ja jokainen pelkoni ja hullu ajatukseni otettiin hyväksyen vastaan. Tällaisiä käyntejä lisää! Vaikka hoitaja olikin positiivisin mielin (toisin kuin itse aina aika ajoin) ja vaikka varasimme seuraavan käynnin (vaikka pelkäänkin joutuvani perumaan sen), koko käynnistä jäi positiivinen fiilis ja tunne siitä, että vihdoin joku välitti eikä vähätellyt kokemuksiamme. Jo riittää puheet "nämä keskenmenot on niin yleisiä ja suurin osa seuraavista raskauksista päättyy aina hyvin".
Neuvolasta huolimatta olo on yhtä vuoristorataa. Viikonloppuna oireet katosivat taas lauantaiksi ja sunnuntaiksi lähes kokonaan. Ne tekivät paluun sunnuntaina vasta illalla ja iltapäivään mennessä istutin jo miehen alas ja vannotin häntä lupaamaan, että tämä on viimeinen kerta ja että tammikuussa lähdetään selvittämään adoptiota.
Hölmöltähän se tuntui sunnuntaina illalla yökkiessäni perunankuorinnan lomassa, mutta tätä tämä nyt on. Eilen oksetti ja väsytti taas ihan kunnolla, samoin tänä aamuna. Viikkoja on kasassa 7+4 ja täytyy vain toivoa, että kohdussa olisi vielä elämää. Oksentanut en ole edelleenkään, pelkästään yökkinyt ja yritän olla miettimättä liikaa oksennuksen puuttumisen yhteyttä keskenmenoon.
Ultraan on kuusi pitkää päivää. Mennään hetki kerrallaan sitä kohti ja yritetään pitää viimeisistä mielenterveyden rippeistä kiinni. Tällä viikolla minua on huolestuttanut myös (ja nyt TMI-varoitus eli hyppää yli jos ällöttää) tuntemukset kohdunsuulla. Välillä siellä tuntuu pientä vihlontaa, välillä enemmän niin kuin kihelmöintiä. Minulla ei ole ollut tällaista koskaan aiemmissa raskauksissa ja mietinkin jo, että onko kyseessä hyvä merkki vai onko kohdunsuu pehmenemässä ja antamassa periksi? Pitääkö tässä nyt alkaa odottaa vuotoa hetkenä minä hyvänsä? Seksiä ei ole hetkeen harrastettu, joten siitäkään se ei voi johtua.
Yritän saada ajatuksia irti raskaudesta aina kun vain mahdollista - pääasiassa huonolla menestyksellä. Viikonlopun tuomiopäivätunnelmiin verrattuna tänään on ollut kuitenkin pitkästä aikaa taas hyvä päivä.
Sellainen, jolloin aina hetken verran saatan jopa uskoa, että tästä voisi syntyä vauva. Hetken se vain kestää, mutta tuo tullessaan auringon tähän joulukuun pimeyteen.
En odottanut neuvolaa innolla. Edelliset kokemukset olivat huonoja: muistan, että neuvolatädit pitivät lapsen syntymistä automaationa ja se häiritsi minua suunnattomasti. He pitivät tavallisen älä-syö-sitä-ja-tätä-ja-muistathan-ettei-alkoholia-saa-juoda-raskaana puheen (KAKSI kertaa), vaikka itse muistan miettineeni, että vieläköhän olen edes raskaana ja voitaisiinko puhua järjettömästä keskenmenon pelosta. Ei puhuttu silloin ei ja kun muutama viikko myöhemmin peruin ajat, teki mieleni lähettää terveisiä hoitajille, että olisiko kannattanut suhtautua asiakkaan pelkoihin kaivatulla vakavuudella.
Eilinen käynti oli täysin erilainen. En tiedä johtuiko se kunnan ja toimipisteen muutoksesta (muuttomme kuntarajan toiselle puolelle oli siis hyvä asia!) vai kokeneemmasta kätilö-terveydenhoitajasta, joka ihan ensimmäiseksi kysyi, että mitä minulle kuuluu ja mistä minä haluaisin tänään keskustella. Käytimme joka tapauksessa yli tunnin keskustellen raskaasta taustastamme ja jokainen pelkoni ja hullu ajatukseni otettiin hyväksyen vastaan. Tällaisiä käyntejä lisää! Vaikka hoitaja olikin positiivisin mielin (toisin kuin itse aina aika ajoin) ja vaikka varasimme seuraavan käynnin (vaikka pelkäänkin joutuvani perumaan sen), koko käynnistä jäi positiivinen fiilis ja tunne siitä, että vihdoin joku välitti eikä vähätellyt kokemuksiamme. Jo riittää puheet "nämä keskenmenot on niin yleisiä ja suurin osa seuraavista raskauksista päättyy aina hyvin".
Neuvolasta huolimatta olo on yhtä vuoristorataa. Viikonloppuna oireet katosivat taas lauantaiksi ja sunnuntaiksi lähes kokonaan. Ne tekivät paluun sunnuntaina vasta illalla ja iltapäivään mennessä istutin jo miehen alas ja vannotin häntä lupaamaan, että tämä on viimeinen kerta ja että tammikuussa lähdetään selvittämään adoptiota.
Hölmöltähän se tuntui sunnuntaina illalla yökkiessäni perunankuorinnan lomassa, mutta tätä tämä nyt on. Eilen oksetti ja väsytti taas ihan kunnolla, samoin tänä aamuna. Viikkoja on kasassa 7+4 ja täytyy vain toivoa, että kohdussa olisi vielä elämää. Oksentanut en ole edelleenkään, pelkästään yökkinyt ja yritän olla miettimättä liikaa oksennuksen puuttumisen yhteyttä keskenmenoon.
Ultraan on kuusi pitkää päivää. Mennään hetki kerrallaan sitä kohti ja yritetään pitää viimeisistä mielenterveyden rippeistä kiinni. Tällä viikolla minua on huolestuttanut myös (ja nyt TMI-varoitus eli hyppää yli jos ällöttää) tuntemukset kohdunsuulla. Välillä siellä tuntuu pientä vihlontaa, välillä enemmän niin kuin kihelmöintiä. Minulla ei ole ollut tällaista koskaan aiemmissa raskauksissa ja mietinkin jo, että onko kyseessä hyvä merkki vai onko kohdunsuu pehmenemässä ja antamassa periksi? Pitääkö tässä nyt alkaa odottaa vuotoa hetkenä minä hyvänsä? Seksiä ei ole hetkeen harrastettu, joten siitäkään se ei voi johtua.
Yritän saada ajatuksia irti raskaudesta aina kun vain mahdollista - pääasiassa huonolla menestyksellä. Viikonlopun tuomiopäivätunnelmiin verrattuna tänään on ollut kuitenkin pitkästä aikaa taas hyvä päivä.
Sellainen, jolloin aina hetken verran saatan jopa uskoa, että tästä voisi syntyä vauva. Hetken se vain kestää, mutta tuo tullessaan auringon tähän joulukuun pimeyteen.
Onpas hyvä, että oli noin hyvä neuvolakokemus. Tosi hyvä. On tärkeää tulla kuulluksi, sillä on yllättävän korjaava vaikutus elämässä.
VastaaPoista(Mä googlasin sulle, että ne kivut voi olla liitoskipuja, joita voi tulla kai tosi varhaisessakin vaiheessa, mutta jotka eivät sinänsä mistään uhkaavasta keskenmenosta kerro. Tai siis oikeastaan kai niitä voi pitää ihan hyvänä merkkinä. Ainakin sun kroppa aikoo synnyttää. Toisaalta raskaudesta voi tulla tukala. Että riehu nyt tässä sitten.)
Mä oon pysytellyt poissa googlesta kamalien tuomioiden pelossa joten kiitos tästä. :)
PoistaJoo kyllä tällaisessa tilanteessa tarvitaan henkilökohtainen välityspalvelin :D
PoistaMahtavaa, ja varmaan aika poikkeuksellista, että osui noin ymmärtäväinen terkka kohdalle! Siitä on hyvä jatkaa.
VastaaPoistaLiitoskipuja olisin minäkin veikannut tuon kohdunsuun vihlonnan syyksi.
Aiempien kokemusten perusteella sanoisin että taitavat olla harvinaisia noin myötätuntoiset terveydenhoitajat. <3
PoistaVoi että, musta on ihanaa lukea sun tekstejä! Vaikkakin ne tunteet ja ajatukset mitä käyt läpi ei tietenkään oo ihania. Mulla takana (vasta) yksi kkm ja oon aivan hysteerinen tässä uudessa raskaudessa, tänään vasta 5+1. Ihana lukea, että muillakin on samanlaisia ajatuksia ku itellä, kun tuntuu muiden ihmisten kommenteista päätellen oon vaan hölmö kun murehin TURHIA, koska "kyllä kaikki menee varmasti tällä kertaa hyvin". Juupajuu.
VastaaPoistaNeuvolaankin soittaessa mainitsin, että pelottaa tuon taustan takia tosi paljon, niin tosi tylysti terkkari kuittasi tyyliin "joo mutta eihän sitä nyt kahdesti peräkkäin tapahdu". Ai ei vai? Saa nähä selviääkö sinne omaan ekaan neuvolaan tälläkään kertaa (viimeksi kkm todettiin neuvolaa edeltävänä päivänä), että millanen kokemus se sitten on.
Tsemppiä sulle valtavasti, oot kyllä enemmän kuin ansainnut tän vauvan elävänä syliin asti, lopultakin! <3
Kiitos ihanasta kommentista, Salmari! <3 Me ollaan kyllä vielä tooosi kaukana elävästä vauvasta, mutta merkit on edellisiä raskauksia paremmat (jos sekään sitten mitään tarkoittaa). Jospa teillä menisi kaikki hyvin ja tiedän, että terkkareiden ajattelemattomat kommentit voi loukata, mutta siinä ne on oikeassa, että useat perättäiset keskenmenot on kuitenkin melko harvinaisia. Voitte hyvin kuulua siihen porukkaan, jotka joutuu käymään tämän läpi vain kerran. Onnea matkaan!
PoistaVoi miten ihanaa että olet viimeinkin saanut oikeanlaista kohtelua <3 mikä siinä onkin että hirmu monilta terveydenalan ihmisiltä puuttuu samaistumiskyky ja yleensäkkin ymmärtäväisyys/tahdikkuus tyystin? Oireesi kuulostaa ihan normaalilta kohdun kasvamiselta :) itselläkin oli saman kuuloista kipuilua ja kihelmöintiä alkuun :)
VastaaPoistaTäällä pidetään kaikki peukut ja varpaat pystyssä että kaikki menee hyvin loppuun asti <3 ootte sen ansainnut <3
Kiitos. <3 Tänään kun on ollut hyvä päivä (eli koko ajan oksettaa), jaksaa taas uskoa, että kaikki voisi mennä hyvin, mutta pitkä matka meillä on edessä jos raskaus jatkuu...
PoistaOlen keväästä asti seurannut blogiasi, ja silloin alkukesästä kommentoin kerran kun meillä oli raskaudet suunnilleen samoilla viikoilla. Muistan että toivoit mulle silloin että tulisi vauva syliin asti, mullakin kaksi km takana. Nyt on viikkoja jo 35+6, ja joka päivä olen kiitollinen että näin pitkälle ollaan päästy. Mutta huoli ja pelko ovat edelleenkin läsnä, ei kai niistä pääse eroon. Tämä raskaus tuntui kuitenkin alusta asti erilaiselta kuin edelliset, ja toivon että sun erilaiset tuntemukset olisivat sinullekin hyvä merkki. Päivä kerrallaan tätä kaikkea pitää ottaa. Kovasti tsemppiä sinulle!
VastaaPoista-J
Ihanaa, että teillä meni kaikki hyvin! Kolme perättäistä keskenmenoa onkin niin harvinaisia, että eiköhän suurin osa saa lapsen ennemmin tai myöhemmin. Meillä on vielä todella pitkä matka onnistumiseen ja todennäköisyydet alkavat olla huonot... mutta päivä kerrallaan, kiitos tsempeistä! :)
Poista