Siirry pääsisältöön

Ihmeellinen on elämä

Tästä tulikin paras joulu ikinä.

Tänään oli vuorossa ultra, jota taas niin kovasti etukäteen jännitin ja pelkäsin. Oireet ovat vaihdelleet lähes päivittäin: välillä voin todella huonosti ja välillä en osaisi oireiden perusteella arvata edes olevani raskaana. Heräsin viime yönä kolmen aikaan ja tuli hyvin vahvasti sellainen tunne, että tämä on meidän vauva. 

Aamulla se tunne oli jännityksen tieltä kaikonnut ja paniikki valtasi mielen ennen ultraa.

Onneksi kaikki oli enemmän kuin hyvin. Veli-Matti Ulander muisti syyskuisen käyntini ja otti meidät miehen kanssa rauhallisesti vastaan. Pidemmittä puheitta asetuin ultraamispöydälle ja sisätutkimuksen jälkeen oli ultran vuoro. Lähes välittömästi lääkäri sanoi, että voitte huokaista helpotuksesta, täällä on kaikki hyvin. Sydän löi vimmatusti (päästiin jopa kuulemaan se!) ja pikkuinen tyyppi heilutteli käsiään ja jalkojaan. <3 Kokoa jännitin ja itku pääsi siinä vaiheessa, kun kooksi varmistui 8+6. Tänäänhän edellisen ultran mukaan pitäisi olla 8+3, joten vauveli oli ottanut kasvussa viikkoja kiinni ja vastaa nyt täydellisesti niitä viikkoja, joita silloin edellisessä ultrassa odotin. Huomenna kääntyy siis jo kymmenes raskausviikko eli 9+0. Näin pitkälle ei ole päästy koskaan, ei edes toisessa raskaudessa. Voiko tällaista onnea ollakaan?

 
Tiedostamme toki sen, että olemme edelleen hyvin alussa. Ja että takana on kolme keskenmenoa. Mutta onhan tämä toinen erävoitto, etappi, jota emme ole koskaan aiemmin saavuttaneet. Joulu ei mene itkiessä ja kohtua tyhjentäessä vaan aivan toisenlaisissa tunnelmissa. 

Mietin sitä seuraavaa ultraa ja kysyinkin jo lääkäriltä, että onko tarpeellista tulla pian uudestaan. Lähdemme heti uuden vuoden jälkeen etelänlomalle ja emme nähneet tarpeellisena varata uutta aikaa ennen reissua. Seuraavaksi odottaa siis hyvin todennäköisesti jo julkisen np-ultra, johon kutsu tupsahti tänään postilaatikosta. Reissusta palatessa (jos kaikki menee hyvin, koputtaa puuta) ollaan jo viikon 11 lopussa, joten yksityisen ultralle on tuskin tarvetta. Tietysti jos alkaisin vuotaa tms. varaisin välittömästi uuden ajan.

Päivä kerrallaan mennään edelleen. Mutta epätodellisena ihmettelen, että voisiko vihdoin olla meidän vuoro? 

Eiköhän tästä pian palata taas maanpinnalle ja panikointi voi alkaa. Mutta tänään todetaan, että ihmeitä voi tapahtua myös hyvin suurten surujen jälkeen. 

Kommentit

  1. Voi miten ihania uutisia! Minä ainakin uskon, että nyt on teidän vuoro ♡

    -Aada

    VastaaPoista
  2. Ei saa itkettää ihmisiä kesken työpäivän!!!

    Olen niin iloinen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anteeksi ja aika iloisia ollaan täälläkin! Enemmän ehkä hämmentyneitä. Että oho, tuli hyviä uutisia. :)

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Toivotaan, että teillä on yhtä ihana joululahja edessä huomenna!! Tsemppiä jännitykseen.

      Poista
  4. Ihania uutisia, paljon onnea!! Kannattaa vaan luottaa siihen omaan vaistoon, se on yleensä oikeassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näinpä. Yritän jatkossa pitää pään kylmänä kun paniikki iskee. :) Kiitos!

      Poista
  5. Oi ihanaa, onnea :)
    -Rinde

    VastaaPoista
  6. Upeita uutisia :) onnea <3

    VastaaPoista
  7. Voi miten ihanaa <3 onnellista ja turvallista odotusta teille <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. <3 Yksi etappihan tämä vasta on ja vaikka mitä voi vielä tapahtua, mutta jospa sitä hetken uskaltaisi taas luottaa. :)

      Poista
  8. Ilonkyyneliä täälläkin! :) Jatkuisipa kaikki yhtä hyvin kuin miten lupaavalta tilanne vaikuttaa! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä täällä toivotaan, mutta realistisesti eteenpäin. Paljon on vielä matkaa edessä. :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo nel...

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta ...

Ensimmäinen erävoitto

Pelätty, odotettu, vihattu, kaivattu ja kamalalla kammolla odotushuoneessa manattu ultra oli tänään. Kaikki oli hyvin. Ainakin vielä. Vaikka  kolmannessa raskaudessa ei päästy edes näin pitkälle, että olisi nähty elävä sikiö, kahdella aiemmalla kerralla varhaisultrassa syke on löytynyt. Siksi en uskalla vielä juhlia, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hyvä uutinen pitkään aikaan. Jännitys kasvoi huippuunsa eilisen ja tämän aamun aikana ja myöhässä ollutta lääkäriä odotellessa sanoin jo miehelle, että haluan paeta ja lähteä vain kotiin. Että ei minusta ole tähän. Manasin koko vauvaprojektin alimpaan helvettiin ja mietin, että kuka hullu lähtee tähän näin monta kertaa.  Tutkimushuoneessa tärisin ja lähes itkin pelkästään siksi, että tiesin, mitä tuleman pitää (keskenmenoista seuranneesta ultrakammosta en taida päästä koskaan eroon), mutta hyvin pian lääkäri vain totesi, että kyllä täällä syke näkyy. Purskahdin saman tien itkuun. Ettäkö näin suuri onni on meitä tä...