Tänään on rv 9+5. Toivottavasti. Alan vähitellen toipumaan elämäni kamalimmasta flunssasta (olin kolme päivää täysin poissa pelistä, mukaan lukien jouluaaton) ja raskausoireetkin ovat palanneet kooman alta. Kuvotusta ja aamuyökkäilyä on edelleen havaittavissa, rintoja ei kylläkään pakota enää alkuviikkoihin verrattuna lähes yhtään. Yritän olla kehittämättä siitä itselleni paniikkia.
Tämä viikko on mennyt taas helpommin kuin edeltävä. Osittain varmasti siksi, että en taudissa jaksanut keskittyä panikointiin, mutta myös siksi, että hyvät ultrauutiset toivat yllättävän pitkälle kantavaa mielenrauhaa.
Silti edelleen pelottaa. Tai ehkä pelko on läsnä vähemmän ja epäusko enemmän: ettäkö ihan oikeasti tällä kertaa tässä olisi mahdollisuuksia onnistua? Koska tätä on lähes mahdotonta uskoa, varasin vielä tulevan viikon keskiviikolle 30.12. ultra-ajan yksityiselle. Tiedän, että on hölmöä mennä ultraan viikolla 10+1, kun rv 8+6 kaikki oli hyvin - vai onko sittenkään? Toisessa, ja pisimmälle ehtineessä raskaudessa rv 8+2 kaikki oli hyvin, mutta 9+6 alkoi verinen vuoto. Ja sitten oltiinkin taas keskellä keskenmenoa. Vaikka oireita on tällä kertaa enemmän, en voi sille mitään, että mietin näitä päiviä, kun toinen raskaus keskeytyi ja pelkään tällä hetkellä vuotoa enemmän kuin oireiden häviämistä. Aivoihin ei vain uppoa se ajatus, että tällä kertaa kaikki voisi mennä hyvin.
Joten menemme keskiviikkona ultraan - siitä huolimatta, että pelkkä ajatus siitä saa taas verenpaineen nousemaan. Paniikkia ennen ultrausta ei voi estää ja onhan se kamalaa, jos keskenmeno todetaan ja joudumme pahimmassa tapauksessa perumaan etelänmatkamme, mutta samalla ajattelen, että jos kaikki olisi hyvin, voisin lähteä hyvillä mielin reissuun ja keskittyä rentoutumiseen panikoinnin sijaan. Keskiviikon ultra voi siis olla todella hyvä tai aivan järkyttävän huono idea.
Sitä ennen tiistaina käyn alkuraskauden verikokeissa sikiöseulontaa varten. Olen aiemmin päässyt verikokeisiin saakka vain ensimmäisessä raskaudessa (siitä huolimatta, että sikiö oli kuollut jo useita viikkoja aiemmin) ja muistan ajatelleeni koko ajan, että voisiko joku ystävällinen ihminen varmistaa, että olenko edes raskaana ja pahimmat pelot kävivät np-ultrassa toteen. Menen verikokeisiin, koska se on järkevää, mutta en pidä sitä minkäänlaisena etappina.
Taitaa tosiaan olla niin, että epäuskosta ei ihan hevillä eroon päästä. Otetaan edelleen päivä kerrallaan eikä mietitä vielä tulevaa ollenkaan. Nyt kun jaksaisi taas muutaman päivän odottaa keskiviikon ultraa ja selviäisi siitä vielä pyörtymättä. Olisihan se mahtavaa kuulla, että sikiö on selvinnyt yhdennelletoista viikolle, mutta tapahtuuko sellaisia ihmeitä näin monen menetyksen jälkeen?
En usko ennen kuin näen.
Tämä viikko on mennyt taas helpommin kuin edeltävä. Osittain varmasti siksi, että en taudissa jaksanut keskittyä panikointiin, mutta myös siksi, että hyvät ultrauutiset toivat yllättävän pitkälle kantavaa mielenrauhaa.
Silti edelleen pelottaa. Tai ehkä pelko on läsnä vähemmän ja epäusko enemmän: ettäkö ihan oikeasti tällä kertaa tässä olisi mahdollisuuksia onnistua? Koska tätä on lähes mahdotonta uskoa, varasin vielä tulevan viikon keskiviikolle 30.12. ultra-ajan yksityiselle. Tiedän, että on hölmöä mennä ultraan viikolla 10+1, kun rv 8+6 kaikki oli hyvin - vai onko sittenkään? Toisessa, ja pisimmälle ehtineessä raskaudessa rv 8+2 kaikki oli hyvin, mutta 9+6 alkoi verinen vuoto. Ja sitten oltiinkin taas keskellä keskenmenoa. Vaikka oireita on tällä kertaa enemmän, en voi sille mitään, että mietin näitä päiviä, kun toinen raskaus keskeytyi ja pelkään tällä hetkellä vuotoa enemmän kuin oireiden häviämistä. Aivoihin ei vain uppoa se ajatus, että tällä kertaa kaikki voisi mennä hyvin.
Joten menemme keskiviikkona ultraan - siitä huolimatta, että pelkkä ajatus siitä saa taas verenpaineen nousemaan. Paniikkia ennen ultrausta ei voi estää ja onhan se kamalaa, jos keskenmeno todetaan ja joudumme pahimmassa tapauksessa perumaan etelänmatkamme, mutta samalla ajattelen, että jos kaikki olisi hyvin, voisin lähteä hyvillä mielin reissuun ja keskittyä rentoutumiseen panikoinnin sijaan. Keskiviikon ultra voi siis olla todella hyvä tai aivan järkyttävän huono idea.
Sitä ennen tiistaina käyn alkuraskauden verikokeissa sikiöseulontaa varten. Olen aiemmin päässyt verikokeisiin saakka vain ensimmäisessä raskaudessa (siitä huolimatta, että sikiö oli kuollut jo useita viikkoja aiemmin) ja muistan ajatelleeni koko ajan, että voisiko joku ystävällinen ihminen varmistaa, että olenko edes raskaana ja pahimmat pelot kävivät np-ultrassa toteen. Menen verikokeisiin, koska se on järkevää, mutta en pidä sitä minkäänlaisena etappina.
Taitaa tosiaan olla niin, että epäuskosta ei ihan hevillä eroon päästä. Otetaan edelleen päivä kerrallaan eikä mietitä vielä tulevaa ollenkaan. Nyt kun jaksaisi taas muutaman päivän odottaa keskiviikon ultraa ja selviäisi siitä vielä pyörtymättä. Olisihan se mahtavaa kuulla, että sikiö on selvinnyt yhdennelletoista viikolle, mutta tapahtuuko sellaisia ihmeitä näin monen menetyksen jälkeen?
En usko ennen kuin näen.
Minusta ei ole hölmöä ravata ultrassa! Ymmärrän sua ihan täysin. Itse tein ihan samaa! Tekisin varmaan vieläkin jos en olisi hommannut kotidoppleria. Se on ollut mun pelastus rv 10 eteenpäin. Vieläkin keskenmenon pelko on ihan hirveä, vaikka kuin yrittää hokea itelle et kaikki voi mennä hyvin. Aika näyttää! Paljon voimia sulle! Mä toivon niin kovasti, että tää olisi meille kummallekkin se kerta, kun kaikki menee hyvin <3
VastaaPoistaRinde 14+2
Ihanan pitkälle olet jo päässyt! <3 Itse mietin vielä tuota kotidoppleria, tulee varmaan ajankohtaiseksi jos np-ultrassa on kaikki hyvin. Sinne on vielä matkaa, joten otetaan päivä kerrallaan. Kiitos tsempeistä!
PoistaNo miksei kandeis käydä ultrassa. En tajua. Jos nyt jotain olisi pielessä, ei sille mitään voisi, mutta kaikki mikä rauhoittaa sun mieltä on hyväksi.
VastaaPoistaKotidopplerista en ole ihan varma, sillä on kai riski saada turhia paniikkeja jos ei vain osaa kaivaa ääntä oikein esiin.
(Ja mä kyllä edelleen uskon, että kaikki on ok. Ja kun luin edellisen tekstisi, muistaakseni itse olin alkuraskaudessa tappavassa flunssassa ja sitten vielä virtsatieinfektiossakin, jotka oikeasti ei tee alkioille hyvää. Itselääkitsin sitten itseäni antibiooteilla, mutta olin tainnut keskustella aiemmin aiheesta lekurin kanssa. Niin joo, että jos sellaiseen on taipumus, vaadi joltain puoskarilta kuuri reissuun mukaan.
PoistaNo nyt mä vaan stressasin sua enemmän. Kaikki menee hyvin. Mutta kaikki mieltä rauhoittava on hyväksi sulle ja alkiolle.)
Näin mä ajattelinkin ja siksi varasin ultran! 90% ajasta on sellainen fiilis, että kaikki on hyvin, mutta kun se 10% iskee, uusi ultra tuntuu järkevältä. Flunssa sekoitti myös ajatuksia ja siksi kaipaan taas varmistusta. Hetki kerrallaan, jännitystä kestää vielä monta viikkoa... Pelkään, että saan vielä poskiontelotulehduksen ja joudun lääkekuurille. :/
PoistaNo ei sitä kannata pelätä. Lääkäri osaa valkata antibiootit, joita raskaana olevakin voi syödä. (Niin mäkin jouduin, ja sain lopettaa sen toisen kuurin, kun tää toinen listi nekin pöpöt.)
PoistaOlen jo jonkin aikaa seurannut blogiasi taustalla kommentoimatta. Todella toivoisin, että teillä menee nyt tällä kertaa kaikki hyvin! Ultrassa ravaaminen ei ole mitenkään hölmöä, varsinkaan tausta huomioiden. Tsemppiä ja mukavaa uuden vuoden odotusta! :)
VastaaPoistaKiitos paljon kommentistasi, mukavaa uutta vuotta myös sinulle! Päivä kerrallaan, mutta kovasti täälläkin toivotaan, että vihdoin olisi meidän vuoro. :)
PoistaHieno homma, että flunssa alkaa olla takana päin! Täälläkin podettu ihan karseaa flunssaa koko joulu, nyt jo jälkitauti menossa... Ja samaa mieltä edellisten kommentoijien kanssa siitä, että ultrassa ravaamisessa ei ole mitään hölmöä. Voitte sitten hyvillä mielin lähteä lomalle. :-)
VastaaPoistaTällä hetkellä olen sitä mieltä, että oli hyvä idea varata vielä uusi ultra. :) Flunssa on jo parempi, mutta terve en ole vieläkään... jälkitauteja odotellessa. :/
PoistaMulla rv 9+4 ja tissikipu helpottanut myös! Vähän kuitenkin tuntuu vielä, mutta pääsinpä hierontaan ja voin taas nukkua mahalleen, mutta kyllä mäkin vähän väliä rutistan ja kokeilen vieläkö ne on arat. Kaikki muut oireet ja pari uuttakin on tullut, joten aika luottavaisin mielin olen.
VastaaPoistaNiinno aiemmat keskenmenot olen aavistanut nimenomaan rintojen "palaamisesta" takaisin normaaleiksi, joten puristelen niitä jatkuvasti ja tunnustelen, että vieläkö tuntuvat aroilta. :) Luotto on olematonta kun menetyksiä on takana useita... :(
Poista