Siirry pääsisältöön

Luopumisesta ja surutyöstä

Vaikka viime postauksessa sanoinkin suhtautuvani tähän neljänteen yritykseen yllättävän positiivisesti, silti tuntuu, että taidan tehdä jo pohjimmiltani surutyötä luopumisen puolesta.

Olen ollut viimeksi raskaana toukokuussa. Siitä on viisi kuukautta, melkein puoli vuotta. Kesä tuli, kesä meni ja mikään ei ole muuttunut. Me olemme edelleen kahdestaan enkä minä ole edes raskaana. Uskon, että neljäs raskaus varmasti alkaa vielä tavalla tai toisella, mutta lapsettomuuteen on jo niin tottunut, että ajatus siitä, että meille voisi ihan oikeasti joku päivä tulla lapsi tuntuu todella utopistiselta.

Alan tottua uuteen minääni. Siihen naiseen, joka edelleen rakastaa (kummi)lapsia - jopa haaveilee lapsesta - mutta jolle ajatus omasta lapsesta on yhä epämääräisempi, haaleampi uni, haavekuva, ei todellisuutta. Alan tottua siihen, että keskityn nyt muihin asioihin, yritän löytää onnea jostain muualta kuin perhe-elämästä ja sen pakkomielteisestä toivomisesta. Alan tottua siihen, että meillä on miehen kanssa kahdestaan hyvä. Suunnittelemme reissuja ulkomaille, mahdollista muuttoa uuteen kotiin (tästä lisää ensi viikolla jos vain kaikki menee hyvin), joulua, juhannusta, elämää vuosien päähän.

Eikä siihen välttämättä enää kuulukaan oma lapsi, ei ainakaan siihen ihan lähitulevaisuuteen jos/kun päädymme adoptioon. Näin on helpompi. Minun pitää rakentaa identiteettini uudestaan ja päästää irti, koska mahdottomassa roikkuminen ei paranna minun oloani eikä varmasti edistä parisuhdetta. En halua saada itseäni enää kiinni sanoista "tästä elämästä ei tule mitään, jos en saa lasta". Ymmärrän, että se on epäreilua miestäni kohtaan, se on epäreilua kaikkea sitä kohtaan, mikä elämässäni on hyvin.

Eipä sillä, katkeruus iskee edelleen yllättävissä paikoissa. Miksi onni suodaan toisille ja meille ei? Jatkuvat miksi-kysymykset kuitenkin kuluttuvat yllättävän nopeasti ihmisen loppuun. Annan huonojen päivien tulla, annan lapsettomuuden lyödä minut polvilleni, mutta yritän pysyä elämänsyrjässä kiinni ja nauttia siitä, mitä minulle on suotu.

pun intended

Helpommin sanottu kuin tehty. Hyvien päivien jälkeen huonot päivät iskevät ilmat pihalle ja kyyneleille ei tunnu olevan loppua. Tiedän kuitenkin, että suruun turtuu, tottuu, se muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Aika: pahin viholliseni ja paras ystäväni. 

Ja kaiken aikaa elämä jatkuu. Niin uskomattomalta kuin se tuntuukin, aurinko nousi tänäkin aamuna ja minä - me ollaan edelleen täällä.

Kommentit

  1. Alana, kiitos tekstistäsi. Minulla on se pelätty neljäs perättäinen keskenmeno menossa (kaavinta epäonnistui, hysteroskopia edessä). Olen aivan lyöty, tällä kertaa kaiken piti olla kunnossa ja päästiin 11.viikolle asti, mutta ei kun ei. Surutyö ja luopumisen ajatukset - pystyn todella samastumaan. Voimia sinulle kovasti ja ihanaa kuulla, että olet saanut ajatuksia myös muihin asioihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi surku. <3 Täällä odotellaan vielä sitä neljättä raskautta että voidaan alkaa pelkäämään (odottamaan?) sitä neljättä keskenmenoa. Kamala kohtalo kaikilla meillä toistuvista keskenmenoista kärsivillä. Anna surulle aikaa, tuoreessa muistissa on alkukesän epäonnistunut kaavinta ja hysteroskopia. Pidän sinua henkisesti leikkaussalissa kädestä, sanoja kun ei enää ole. <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Heikosti positiivinen

Tänä viikonloppuna piti juoda paljon viiniä, laseittain, jopa pulloittain koska maanantaina on synttärit ja vaikka vanheneminen juuri nyt ahdistaa, toisaalta jos syy juhlaan löytyy, se kannattaa käyttää (yksi oppimistani elämänviisauksista keskenmenomatkalla). Eipä juotu.  Piti testata useammalla tikulla vielä tänään, koska perjantain testaan-nyt-että-voin-juoda-viiniä-vaikka-oireita-ei-ole testeistä toinen näytti negaa ja toinen positiivista. Ylimmäinen on PregCheckin, se on selvä plussa, vaikka menkkojen pitäisi alkaa aikaisintaan huomenna (tänään siis todennäköisesti joko 3+5 tai 3+6). ClearBlue on siitä ihana, että testin tulosta ei tarvitse arvailla.  Sen sijaan alimpana oleva Apteekin Oma Raskaustesti on hyvin heikko positiivinen ja ahdistaa kovasti tällaista keskenmenoihin erikoistunutta naisihmistä. Ei varmaan lupaa raskauden jatkumisen kannalta hyvää, jos testi näyttää tuolta? Keskityn hengittämiseen. Täällä nimittäin ollaan. Jälleen kerran raskaana. Jo nel...

Rv 5+4: leikin loppu?

Näin kauan sitä onnea sitten kesti. Jokaisella kerralla hieman lyhyemmän aikaa. Eiliseen asti kaikki meni hyvin, oireita oli koko ajan enenevässä määrin ja mieli tyyni. Mieli oli yllättävän tyyni myös illalla, kun huomasin, että oireet hiipuvat iltaa kohti vähitellen kokonaan. Siinä missä rinnat olivat hetki sitten kivikovat ja todella kosketusarat, illalla jäljellä oli lättänät ja täysin kivuttomat säkit. Pieni paniikki iski jo siinä vaiheessa, soitin miehelle työmatkalle itkuisen puhelun ja menin nukkumaan. Eipä näille mitään voi. Aamulla odotin pahoinvointia, kipeitä rintoja, vilunväristyksiä. Ei mitään. Tilalla on repivä selkäsärky ja itkuinen mieli: näin tässä jälleen kerran kävi. Oireet ovat poissa, olo mitä parhain ja viime kerrasta déjà vu -tunne. Edellisellä kerralla tämä sama odotti viikolla 6+4, nyt jo viikon aiemmin. Jokaisella kerralla raskaudet jatkuvat lyhyemmän ja lyhyemmän aikaa, eiköhän aika ole jo luovuttaa. Minun kehoni ei jostain lääketieteelle tuntemattomasta ...

Ensimmäinen erävoitto

Pelätty, odotettu, vihattu, kaivattu ja kamalalla kammolla odotushuoneessa manattu ultra oli tänään. Kaikki oli hyvin. Ainakin vielä. Vaikka  kolmannessa raskaudessa ei päästy edes näin pitkälle, että olisi nähty elävä sikiö, kahdella aiemmalla kerralla varhaisultrassa syke on löytynyt. Siksi en uskalla vielä juhlia, mutta onhan tämä nyt kuitenkin ensimmäinen hyvä uutinen pitkään aikaan. Jännitys kasvoi huippuunsa eilisen ja tämän aamun aikana ja myöhässä ollutta lääkäriä odotellessa sanoin jo miehelle, että haluan paeta ja lähteä vain kotiin. Että ei minusta ole tähän. Manasin koko vauvaprojektin alimpaan helvettiin ja mietin, että kuka hullu lähtee tähän näin monta kertaa.  Tutkimushuoneessa tärisin ja lähes itkin pelkästään siksi, että tiesin, mitä tuleman pitää (keskenmenoista seuranneesta ultrakammosta en taida päästä koskaan eroon), mutta hyvin pian lääkäri vain totesi, että kyllä täällä syke näkyy. Purskahdin saman tien itkuun. Ettäkö näin suuri onni on meitä tä...