Tänään on kp 1. Kai.
Menkat alkoivat eilen epämääräisellä tiputtelulla, mutta en laskisi sitä vielä ensimmäiseksi kiertopäiväksi. Ennen keskenmenoja uusi kierto ei koskaan alkanut tällä tavalla epämääräisesti tiputellen vaan aina saman tien. Ei tarvinnut miettiä, että ovatko nämä nyt menkat vai eivät. Myös vuodon vähyys on kahdella viime kerralla mietityttänyt. En voi sille mitään, että tulee väistämättä mieleen, että joko kolme kaavintaa ja yksi hysteroskopia ovat lopullisesti tuhonneet kohdun limakalvon - se kun tuntui olevan ainoa lisääntymisjärjestelmäni toimiva osa tässä PCO:n runtelemassa kehossa.
Kierto venyi 45 päivän mittaiseksi eikä johtanut raskauteen. En tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. On hyvin mahdollista, että raskaus ei ala enää yhtä helposti kuin aiemmin. Toisaalta voi olla, että tämä alkava on se kierto, kierto kun saamme neljännen kerran tikkuun positiivisen tuloksen. En ollut edes kovin pettynyt, kun en nyt raskautunut - liian hyvin taitaa olla mielessä alkuraskauden paniikinomainen ahdistus ja pelko toistuvasta keskenmenosta. Toisaalta odottaminen ja epämääräisyys ahdistavat lähes yhtä paljon, puhumattakaan näistä naurettavan mittaisista kierroista, joiden pituuden aavistaminen vaatisi korkeampaa todennäköisyyslaskentaa. Ihmettelen edelleen sitä, että olen onnistunut raskautumaan kolme kertaa (näistä kahdesti jopa luomusti!) - ottaen huomioon, että näin pitkillä kierroilla mahdollisuuksia raskautumiseen on puolet normaalisti ovuloivia naisia vähemmän.
Olo on ristiriitainen. Haluaisin lapsen niin kovasti ja samalla pelkään raskautta, pelkään neljättä keskenmenoa. Menemme torstaina julkiselle kuulemaan lopulliset tulokset. Niin se vain aika taas kului, elokuussa olin ahdistunut lokakuulle varatusta ajasta (niin pitkä aika!) ja tässä sitä ollaan. Meillä ei taida olla paljon odotuksia lääkärikäyntiä varten, lannistuneita olemme mies ja minä.
Ajattelen lapsettomuutta päivittäin. Miksi muut ja miksi en minä. Blaa blaa blaa, elämä menee samaa epämääräistä rataa päivästä toiseen. Ajattelen myös adoptioon siirtymistä päivittäin. Pitäisikö vain luovuttaa? Kuka sanoo, että biologinen lapsi olisi parempi vaihtoehto kuin adoptio? Pakkoko tässä on hakata päätä seinään kerta toisensa jälkeen?
Turnausväsymystä on selvästi ilmassa. Nyt on jo syksy. Kohta on joulu ja uusi vuosi. Pelkään, että meistä ei tule vanhempia vuonna 2016. Itku tulee pelkästä ajatuksesta. Tähän päivään sopii hyvin PMMP:n vanha biisi, sanat iskevät juuri tähän hetkeen liiankin hyvin.
Menkat alkoivat eilen epämääräisellä tiputtelulla, mutta en laskisi sitä vielä ensimmäiseksi kiertopäiväksi. Ennen keskenmenoja uusi kierto ei koskaan alkanut tällä tavalla epämääräisesti tiputellen vaan aina saman tien. Ei tarvinnut miettiä, että ovatko nämä nyt menkat vai eivät. Myös vuodon vähyys on kahdella viime kerralla mietityttänyt. En voi sille mitään, että tulee väistämättä mieleen, että joko kolme kaavintaa ja yksi hysteroskopia ovat lopullisesti tuhonneet kohdun limakalvon - se kun tuntui olevan ainoa lisääntymisjärjestelmäni toimiva osa tässä PCO:n runtelemassa kehossa.
Kierto venyi 45 päivän mittaiseksi eikä johtanut raskauteen. En tiedä, miten tähän pitäisi suhtautua. On hyvin mahdollista, että raskaus ei ala enää yhtä helposti kuin aiemmin. Toisaalta voi olla, että tämä alkava on se kierto, kierto kun saamme neljännen kerran tikkuun positiivisen tuloksen. En ollut edes kovin pettynyt, kun en nyt raskautunut - liian hyvin taitaa olla mielessä alkuraskauden paniikinomainen ahdistus ja pelko toistuvasta keskenmenosta. Toisaalta odottaminen ja epämääräisyys ahdistavat lähes yhtä paljon, puhumattakaan näistä naurettavan mittaisista kierroista, joiden pituuden aavistaminen vaatisi korkeampaa todennäköisyyslaskentaa. Ihmettelen edelleen sitä, että olen onnistunut raskautumaan kolme kertaa (näistä kahdesti jopa luomusti!) - ottaen huomioon, että näin pitkillä kierroilla mahdollisuuksia raskautumiseen on puolet normaalisti ovuloivia naisia vähemmän.
Olo on ristiriitainen. Haluaisin lapsen niin kovasti ja samalla pelkään raskautta, pelkään neljättä keskenmenoa. Menemme torstaina julkiselle kuulemaan lopulliset tulokset. Niin se vain aika taas kului, elokuussa olin ahdistunut lokakuulle varatusta ajasta (niin pitkä aika!) ja tässä sitä ollaan. Meillä ei taida olla paljon odotuksia lääkärikäyntiä varten, lannistuneita olemme mies ja minä.
Ajattelen lapsettomuutta päivittäin. Miksi muut ja miksi en minä. Blaa blaa blaa, elämä menee samaa epämääräistä rataa päivästä toiseen. Ajattelen myös adoptioon siirtymistä päivittäin. Pitäisikö vain luovuttaa? Kuka sanoo, että biologinen lapsi olisi parempi vaihtoehto kuin adoptio? Pakkoko tässä on hakata päätä seinään kerta toisensa jälkeen?
Turnausväsymystä on selvästi ilmassa. Nyt on jo syksy. Kohta on joulu ja uusi vuosi. Pelkään, että meistä ei tule vanhempia vuonna 2016. Itku tulee pelkästä ajatuksesta. Tähän päivään sopii hyvin PMMP:n vanha biisi, sanat iskevät juuri tähän hetkeen liiankin hyvin.
Tässä elämä on:
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan.
Ja ensin mä vapisin aaltojen alla,
opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.
oma, kallis, ja tarpeeton.
Joki joutava laineillaan
mua lastuna vie mukanaan.
Ja ensin mä vapisin aaltojen alla,
opin olemaan antautumalla.
Pohjallakaan ei yksinään olla:
alakulo on seurana haikeuden.
Tekstisi olisi voinut olla minun kirjoittama. Hoitohistoriani ei ole vielä kovin pitkä, mutta ajatukset ovat aivan samanlaisia.
VastaaPoistaTsemppiä!
T: Kohtalotoveri
Kiitos! Kyllä se aina lohduttaa tietää, että ei ole yksin vaikka tätä surkeaa elämäntilannetta ei kenellekään toiselle toivois... Tsemppiä teille hoitoihin!
Poista